Klassinen ›

Beethovenin väitetään olleen parempi aiheidensa kehittelijä kuin mozartin, jonka musiikki lepää enemmän kauniiden melodioiden varassa ei niinkään temaattisen kontrastisuuden maskuliinisine pää-, ja feminiinisine sivuteemoineen saati haydnilta perityn motiivitemaattisella työllle perustuvana sinfonistarkkitehtonisten sävelrakennelmien luojana kuten voimme todeta rondosta KV 485, jonka vatimatonta ja pidättyväistä melodisilta ääriviivoiltaan ja fraasienmuodostukseltaan muotoiltua rondoteemaa 16-vuotias schubert käsitteli Paholaisen huvilinnan II-näytöksen johdannossa nähden objektiivisessa käsityskyvyssään väikkyen siinä kehitelymahdollisuuksia, joita Mozart ei nähnyt tai halunnut nähdä pakenematta silti visioitaan ja sävellystyölle asettamiaan eettisiä periaatteita opetuskäyttöön didaktisia funktioita silmällä pitämässä pianoteoksessaan aloittelijoille - kummituksia tai ainakin zombieitahan edelä mainitusta luonnontaika-oopperasta saattaa löytyäkin, ettei ihan otsikon vierestä, vaan pikemminkin asiaa

Vastaisin jos tietäisin mitä tässä kysyttiin.

Kummituksia pelkään yöllä pimeellä. Musiikillisia haamuja? jaa,a..

Huh, olipa pitkä lause! Noin 100 sanaa.

Huh, olipa pitkä lause! Noin 100 sanaa.
 
Eikä siinä ollut pistettä edes sadan sanan jälkeen ... melko mahdotonta lukea tuollaista tekstiä.

melko mahdotonta lukea tuollaista tekstiä.
 
Saati ymmärtää. En silti pelkää kummituksia tahi musiikillisia haamuja.

Mahtaisikohan keskustelun avaaja vain haluta havainnollistaa tuolla sadan sanan esimerkillään, kuinka luontevasti ns. "puppugeneraattori" toimii klassista musiikkia koskevassa keskustelussa ja kirjoittelussa...? Minusta tuntuu, että olen vuosien saatossa lukenut samanlaisia juttuja ihan oppikirjoistakin.

Huh, olipa pitkä virke! Noin 100 sanaa.
 
anteeksi, oli pakko.

virke
 
anteeksi, oli pakko.
 
Sori vaan, mutta virke päättyy pisteeseen.
 
Kyseessä ei ollut siis virke, eikä yksittäinen lause.

Kyseessä ei ollut siis virke, eikä yksittäinen lause.
 
...vaan puhdasta tajunnanvirtaa.

Kummituksia pelkään yöllä pimeellä. Musiikillisia haamuja? jaa,a..
 
Olen aina pelännyt haamumaisia, kummituksenomaisia ja voimakastahtoisia naisia, mutta jotenkin ne vetävät vain minua puoleensa.

minäkin pelkään pimeässä ja luulen näkeväni mörköjä ja kummituksia, jotka pelottavat, vaikka tiedänkin, että ne ovat vain mielikuvitukseni tuotetta, kuten pienenä rukoilemani jumalakin
 


Liekö kreivi Dracula ollut Johann Strauss nuoremman salanimeä käyttävä Johann Strauss vanhempi, joka tuli paljasytaneeksi todellisen henkilöllisytensä ja identiteettinsä viehtymyksenä vampyyrikertomustraditioon säveltäessään sellaiset operetit kuin Lepakko ja Wieniläistä verta, sillä taruolentomytologiassa vampyyrillä tarkoitetaan verta elävistä imevää aaveolentoa sekä eläintieteen näkökulmasta lihansyöjälepakkoa, kuten keihäsvampyyri ja Iso vampyyri, pienlepakita kumpikin, jostrain jälkimmäine tosin kykenee nielaisemaan pieniä lintuja ja jyrsijöitä karvoineen, sulkineen ja luineen kokonaisina. Siitäkin huolimatta että vain viimeksi mainitusta on olemassa todennettavissa olevaa faktatietoa muuan sivistyssanakirja ei ole lepakoihin sanallakaan viitannut puhuessaan aaveolentojen lisäksi vain miestä talouellisesti hyväksi käyttävistä viettelijättäristä: noloa. Hyvä että joku sentään oikaisi tämänkin epäkohdan.
 
Keihäsvampyyrit liikkuvat satakin yksilöä käsittävissä laumoissa salistaen hiiriä, pierniä lintuja ja muita lepakoita. Ylivoimaisin metsästäjä ja kookkain kaikista pienlepakoista on Isovampyyri. Iso verenimijä käyttää ravinnokseen pelkästään nisäkkäiden kuten lehmien, hevosten, lampaiden, koirien ja vieläpä ihmisten verta. ne laskeutuvat äänettömästi uhrinsa päälle ja etsivät jonkin vähäkarvaisen kohdan, ihmisestä melkein aina varpaat.
 
Tukea ne ottavat takajaloillaan ja peukaloillaan. Sitten ne purevat terävillä etuhampaillaan uhriin pienen ja tuskattoman, n. 5 millin syvyisen ja 13 millin pituisen haavan, josta ne imevät verta huultensa ja kielensä avulla. niiden sylki estää veren hyytymisen ja haava vuotaa verta vielä sittenkin kun lepakko on lähtenyt kylläisenä itsensä täyteen ahtaneena, jolloin saattaa kestää 10 minuuttia ennen kuin se pääsee lentoon.
 
Vakavin vaara niistä on ihmiselle niiden mahdollisesti levittämät bakteerit ja virukset jotrka voivat aiheuttaa uhrissa tartunnan ja jonkin vakavan sairauden. muutoin niiden imemä verimäärä on siinä määrin vähäinen, ettei sitä koidu ihmiselle haittaa. joskus saattaa tavata heikkoudesta kärsivän hevosen, joka johtuu siitä, että lepakot ovat useana yönä peräkkäin käyneet imemässä verta samasta eläimestä. muutoin niihin ei liity mitään pahuutta tai likaisuutta ollen yhtä siistejä kuin kissat peseytyen joika aamu

Just... mä olin kesällä Savonlinnassa esittämässä lastenoopperaa "Hui Kauhistus". Siinä olin sekä kummitus että vampyyri. Kaipa se oli kohdeyleisön mielestä ihan riittävän pelottavaa.

Keihäsvampyyrit liikkuvat satakin yksilöä käsittävissä laumoissa salistaen hiiriä, pierniä lintuja ja muita lepakoita. Ylivoimaisin metsästäjä ja kookkain kaikista pienlepakoista on Isovampyyri. Iso verenimijä käyttää ravinnokseen pelkästään nisäkkäiden kuten lehmien, hevosten, lampaiden, koirien ja vieläpä ihmisten verta. ne laskeutuvat äänettömästi uhrinsa päälle ja etsivät jonkin vähäkarvaisen kohdan, ihmisestä melkein aina varpaat.
 
Tukea ne ottavat takajaloillaan ja peukaloillaan. Sitten ne purevat terävillä etuhampaillaan uhriin pienen ja tuskattoman, n. 5 millin syvyisen ja 13 millin pituisen haavan, josta ne imevät verta huultensa ja kielensä avulla. niiden sylki estää veren hyytymisen ja haava vuotaa verta vielä sittenkin kun lepakko on lähtenyt kylläisenä itsensä täyteen ahtaneena, jolloin saattaa kestää 10 minuuttia ennen kuin se pääsee lentoon.
 
Vakavin vaara niistä on ihmiselle niiden mahdollisesti levittämät bakteerit ja virukset jotrka voivat aiheuttaa uhrissa tartunnan ja jonkin vakavan sairauden. muutoin niiden imemä verimäärä on siinä määrin vähäinen, ettei sitä koidu ihmiselle haittaa. joskus saattaa tavata heikkoudesta kärsivän hevosen, joka johtuu siitä, että lepakot ovat useana yönä peräkkäin käyneet imemässä verta samasta eläimestä. muutoin niihin ei liity mitään pahuutta tai likaisuutta ollen yhtä siistejä kuin kissat peseytyen joika aamu
 
Mitenköhän tämä liittyy klassiseen musiikkiin?

Mitenköhän tämä liittyy klassiseen musiikkiin?
 
:D , hoho ,vähän sivistystä kansalle..
 
Mutta eiköhän toi vampyyrilegenda kumminkin ole peräisin tosta Vlad Seivästäjän puuhista..
 
Dracula on kuvitteellinen kirjallisuuden ja elokuvan hahmo, kaikkien aikojen kuuluisin vampyyri. Hahmon loi irlantilainen kirjailija Bram Stoker vuonna 1897 ilmestyneessä samannimisessä kirjassaan.
 
Stokerin vampyyrihahmon löyhänä esikuvana on ilmeisesti ollut transilvanialainen 1400-luvulla elänyt hallitsija Vlad III Dracula, joka tunnetaan myös nimellä Vlad Seivästäjä (romaniaksi Vlad Ţepeş). Kuusivuotisen valtakautensa aikana hänen oletetaan surmanneen enimmäkseen seivästämällä yli 100 000 ihmistä, joista suurin osa turkkilaisia ottomaaneja.
 
Eläinvamppyyri jutuissa olen samaa mieltä. Onhan noita.

Just... mä olin kesällä Savonlinnassa esittämässä lastenoopperaa "Hui Kauhistus". Siinä olin sekä kummitus että vampyyri. Kaipa se oli kohdeyleisön mielestä ihan riittävän pelottavaa.
 
Hih, mä olisin niin halunnut kyseiseen uupperaan esittämään pölypalloa, mutta sinne ei päässyt...

Kuuntelin juuri Anton Webernin kuudetta opusta, sitä, joka aikoinaan kuuluisassa skandaalikonsertissa esitettiin ja jota taantuneena taiteena natsien julisteissa mainostettiin - enkä voi kuin ihmetellä moista suhtautumista: en ollut kyseistä teosta aikoihin kuullut ja aloin jo unia nähdä siitä; unia, joissa maailman mahtavin musiikki tajuntaani puhtaana virtasi, ja tässä tapauksessa voin sanoa unen käyneen toteen - laitettuani kyseisen opuksen soimaan olin hämmästyä, en voinut mitenkään muistaa tai tajuta että tämä niin hienoa on, ja kun vahingossa olin sen kahdesti tietokoneelle, josta sitä kuuntelin, muuntanut, piti minun kyyneleet silmissä pyydellä anteeksi Anton Weberniltä, että mahtavien vaihdoksien välissä klikkailen hiirellä, jotten samaa osaa kahdesti kuulisi - mutta pitihän teos vain sen jälkeen vielä uudesti kuunnella, ja sen jälkeen hiljaa sanoa ilmaan että "Webern, jos kuulet tämän: olet tehnyt aivan hiton mahtavaa musiikkia", vaikka tuskin hän kuuli, mutta silti minua hänen musiikkiaan kuunnellessani pelottaa että loukkaan häntä, sillä onhan se niin uskomattoman tasapainoista kaiken suhteen ja pelkään että en tee sille tarpeeksi kunniaa tai keskity tarpeeksi, mutta en voi mitään sille että toisinaan vain vajoan niin jonnekin kun kuuntelen hänen tekemäänsä musiikkia, mutta samaa ongelmaa tosin ei ole esimerkiksi Stockhausenin kanssa, jonka filosofia kumarsi enemmän Zeniin päin, ja hän taisikin joskus sanoa että jos ei hänen jotain teosta enää jaksa kuunnella, niin voi vain lopettaa kuuntelemisen ja juuri sen takia olenkin sanonut että sarjallinen koulukunta pääsi niihin tavoitteisiin , joihin minimalistit pyrkivät (Erkki Salmenhaaran mukaan) päätyen lähinnä pitkästyttävyyteen, mutta tavalliselle kansalle niin helposti lähestyttävään musiikkiin, minkä vuoksi epäilemättä satunnaiselta vastaantulijalta kysyttäessä minimalisti on "ihan hauskaa mutta ehkä pitkästyttävää", mutta sarjallinen musiikki on "tekotaiteellista sekasortoa" - eikä kukaan tajua että se on kaukana siitä sekasorrosta, mitä heidän elämäsä on kiirehtiessä ruokatauolla mäkkäriin syömään puristejauhopihviä, mutta palatakseni Weberniin: kuunnelkaapa kuudennen opuksen neljännen osan loppu, sillä mikään muu kuin se ei piirrä niin selvää kuvaa läheisen laskemisesta hautaan, siitä sekasorrosta ja ylivalottuneisuudensta, jonka jälkeen seuraava, eli siis viides, osa lähtee masentuneen matalista meiningeisätä ryömimimään - en ollenkaan ihmettele, että tätä on luultu elokuvamusiikiksi, sillä harvemmin tulee näin selvästi fiiliksiä ja kuvia herättävää musiikkia vastaan.

Kuuntelin juuri Anton Webernin kuudetta opusta, sitä, joka aikoinaan kuuluisassa skandaalikonsertissa esitettiin ja jota taantuneena taiteena natsien julisteissa mainostettiin - enkä voi kuin ihmetellä moista suhtautumista: en ollut kyseistä teosta aikoihin kuullut ja aloin jo unia nähdä siitä; unia, joissa maailman mahtavin musiikki tajuntaani puhtaana virtasi, ja tässä tapauksessa voin sanoa unen käyneen toteen - laitettuani kyseisen opuksen soimaan olin hämmästyä, en voinut mitenkään muistaa tai tajuta että tämä niin hienoa on, ja kun vahingossa olin sen kahdesti tietokoneelle, josta sitä kuuntelin, muuntanut, piti minun kyyneleet silmissä pyydellä anteeksi Anton Weberniltä, että mahtavien vaihdoksien välissä klikkailen hiirellä, jotten samaa osaa kahdesti kuulisi - mutta pitihän teos vain sen jälkeen vielä uudesti kuunnella, ja sen jälkeen hiljaa sanoa ilmaan että "Webern, jos kuulet tämän: olet tehnyt aivan hiton mahtavaa musiikkia", vaikka tuskin hän kuuli, mutta silti minua hänen musiikkiaan kuunnellessani pelottaa että loukkaan häntä, sillä onhan se niin uskomattoman tasapainoista kaiken suhteen ja pelkään että en tee sille tarpeeksi kunniaa tai keskity tarpeeksi, mutta en voi mitään sille että toisinaan vain vajoan niin jonnekin kun kuuntelen hänen tekemäänsä musiikkia, mutta samaa ongelmaa tosin ei ole esimerkiksi Stockhausenin kanssa, jonka filosofia kumarsi enemmän Zeniin päin, ja hän taisikin joskus sanoa että jos ei hänen jotain teosta enää jaksa kuunnella, niin voi vain lopettaa kuuntelemisen ja juuri sen takia olenkin sanonut että sarjallinen koulukunta pääsi niihin tavoitteisiin , joihin minimalistit pyrkivät (Erkki Salmenhaaran mukaan) päätyen lähinnä pitkästyttävyyteen, mutta tavalliselle kansalle niin helposti lähestyttävään musiikkiin, minkä vuoksi epäilemättä satunnaiselta vastaantulijalta kysyttäessä minimalisti on "ihan hauskaa mutta ehkä pitkästyttävää", mutta sarjallinen musiikki on "tekotaiteellista sekasortoa" - eikä kukaan tajua että se on kaukana siitä sekasorrosta, mitä heidän elämäsä on kiirehtiessä ruokatauolla mäkkäriin syömään puristejauhopihviä, mutta palatakseni Weberniin: kuunnelkaapa kuudennen opuksen neljännen osan loppu, sillä mikään muu kuin se ei piirrä niin selvää kuvaa läheisen laskemisesta hautaan, siitä sekasorrosta ja ylivalottuneisuudensta, jonka jälkeen seuraava, eli siis viides, osa lähtee masentuneen matalista meiningeisätä ryömimimään - en ollenkaan ihmettele, että tätä on luultu elokuvamusiikiksi, sillä harvemmin tulee näin selvästi fiiliksiä ja kuvia herättävää musiikkia vastaan.
 
Tämähän oli vieläkin pitempi virke kuin meagatheriumilla :)

Hih, mä olisin niin halunnut kyseiseen uupperaan esittämään pölypalloa, mutta sinne ei päässyt...
 
Harmi, pölypallotoimet oli taidettu jo täyttää. :D Ei niitä ollut kuin kaksi.