Media ja viihde ›

Plussaa pesee ja linkoaa tuosta hyvästä. Pitää itsekkin taas joskus väsätä retrohenkinen arvostelu.

Tuli plussa täältäkin, ja huomannen että monilla on täällä pätevä taito kirjoittaakin. Näitä on jänskä katsella.

Metal Gear
1987
Nintendo Entertainment System
Konami
 
Klassikkohan tämä peli on, siitä ei pääse mihinkään. Tämä oli aikoinaan nikamat ja ytimet selästä räjäyttävä pelikokemus, kun ei tälläisiä kunnon actionseikkailupelejä vielä Zeldan ohella ollut. Vaikkakin epävirallinen jatko-osa Snake's Revenge oli mielestäni hiukan parempi, niin kunnia toki kuopukselle.
 
JUONI
 
Outer Heaven on vihulaisten linnake, johon agentti nimeltä Grey Fox lähetetään hiiviskelemään ja tutkimaan kamoja. Fox kuitenkin siepataan, ja hänen peräänsä lähetetään nöösi taitelijanimeltään Solid Snake (käsi ylös, kelle muulle tulee nimestään mieleen liian paljon juustoa ja luumuja sisältäneen illan lopputulos), jonka tehtäväksi jää Grey Foxin ja lopulta koko maailman pelastaminen hirmuiselta mega-aseelta. Tämä mega-ase on valtava tankki, joka kykenee ampumaan ydinohjuksia, kävelemään, tuhoamaan kaikkea, herättämään hirveyttä ja ehkä pitämään ruuan lämpöisenä jopa kahdeksan tuntia! Se tottelee nimeä Metal Gear. Juoni on juuri tuollaista 80-luvun röyhkeää ja ylpeää paskaa, niinkuin pitää commandotarinassa ollakin, joten siitä ei ole valittamista.
 
PELATTAVUUS
 
Jäykkää Lierolaista siis ohjataan ylhäältäpäin, vähän samaan tyyliin kuin Zeldassa Link-sankaria, mutta kyllähän se vähän jäykempää on. Hahmolle voi valita toiseen käteen aseen ja toiseen tavaran, mikä on sinänsä hyvä idea, mutta joiltain osin olisi voinut toteuttaa paremminkin. Parasta huumetta on se, kun eksyt myrkyllistä kaasua sisältävään huoneeseen. Ok, ei siis muuta kuin kaasunaamari käteen (?) ja etiäpäin. Seuraavalla ovella sitten jo tarvitaankin jotain enimmillään kahdeksasta avainkortista, jota siis käytetään samalla kädellä kuin kaasunaamaria. Siinä sitten vain testaamaan eri kortteja ja hengittämään litroittain myrkyllistä kaasua samalla, joka syö hahmolta runsaasti energiaa. Ei ole muuten mitenkään poikkeava tapaus se, että kun kortteja on se kahdeksan, niin vähintään kuutta niistä joutuu kokeilemaan ennenkuin tärppää. Ei väliä, että mistä kortista aloittaa tai että missä järjestyksessä niitä koittaa. Jos kaasunaamarin olisi voinut sijoittaa esim. päähän, niin kortteja voisi vapaalla kädellä testailla huoletta, mutta ei käy laatuun se!
 
Pelattavuus on sarjaa ihan mainio, joskin tuo avainkorttien ja kaasunaamareiden sun muiden puettavien esineiden kanssa temppuilu ärsyttää joskus lailla paarman.
 
PELIN KULKU
 
Aseita on alussa ainoastaan herran oma nyrkki, jolla saa niitä alun koiria piestä aika urakalla, mikäli tahtoo niistä eroon päästä. Myöhemmin sitten repertuaari laajelee pistoolista konekivääriin (vai -pistooliin, tiiä nuista) aina muoviräjähteisiin ja raketinheittimeen asti. Jo kelpaa pahoja setiä lätkyttää niillä! Paha vain, että laaki tahtoo herättää runsaasti huomiota vihulaisten korvissa, joten äänenvaimennin on hyvä väline etsiä jossain vaiheessa. Tavaroitakin on pommipuvusta uniformuun ja miinanpaljastimesta rautahanskaan, joten taskuissa on herralla lopussa varmaan 500 kiloa tavaraa. Plus tietysti aski savukkeita, joka normaalielämässä ruttaantuisi vallan siellä repussa 20 maamiinan alle, mutta pelissä ei yhtään! Suomen armeijassakin pitäisi olla tuollaisia askeja kyllä!
 
Snaken reissu käy muistaakseni kolmen (korjatkaa, jos olen väärässä) eri rakennuksen ja niiden tuhansien huoneiden läpi. Välillä tietysti seikkaillaan vähän ulkoilmassakin ja ajellaan autoilla jäniksenä. Pelimaailmassa sitten ammutaan vihollisia, vapautetaan panttivankeja, ammutaan, tapetaan, ammutaan, kiroillaan avainkorttien kanssa, ammutaan, jne. Juoni etenee ihan mallikkaasti pelin edetessä, kun uudet viestit Snaken radiopuhelimeen saapuvat. Snake myös saa välillä ylennyksiä, joiden kautta maksimienergiankin määrä nousee.
 
YLEINEN TOTEUTUS
 
Onko joku kuullut lentävää lausetta "I FEEL ASLEEP!!"? Tästä pelistä moinen on lähtöisin, kun vartija huutaa täysiä itsekseen nukahtavansa ihan kohta. Hyvähän se on tietysti passissa varoittaa mahdollisia ohihiipijöitä, että nyt painaa nukkumatti vähän silmiä juu! Pelin kuuluisa engrish ei kyllä minua haittaa, pikemminkin jotkut kohdat antavat vain lisähupia.
 
Se, mikä minua haittaa, on juurikin tuo avainkorttiräpläily ja varsinkin lopussa olevat sortuvat lattiat. Ensin tahkoat normityöpäivän verran peliä ja sitten kuolet, kun kävelet käytävää ihan normaalisti. Ja eikun vähintään 200-merkkistä salasanaa näpyttelemään, että päästäisiin sinne noin kahden tunnin pelaamisen kohdalle. Sitten selviät siitä lattiasta, johon äsken putosit, ja putoat metrin päässä toiseen. Itsellä ainakin NES-ohjaimet, nuo ergonomian mallikappaleet, saivat kyytiä tälläisen tapauksen jälkeen. Joskus myös ei millään voi tietää, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä, joten tuurilla vaan tsekkaamaan vielä kerran kaikki huoneet läpi, jos jossain olisi jotain hyödyllistä.
 
Musiikki on ihan hyvää, se ei ainakaan käännä hermoa nurin ja pakota etsimään mute-nappulaa televisiosta. Grafiikka on aikaansa nähden kelpoa, selvän siitä saa. Patteritallennuksesta olisin tosissaan vienyt Konamin sedille vaikka kukkia, hedelmiä ja komodoja, jos olisin sellaisen saanut tuon ylipitkän salasanasysteemin sijaan. Peli on vaikea kuin mikä, mutta ei sitä olekaan tarkoitettu nykyajan pleikkariperseille, vaan arpisille tosipelureille. Siinäpähän vikisee Xbox-kansa, kun kuoleekin jo neljännessä ruudussa, vaikka yhtään ei siinä vaiheessa pitäisi kyllä!
 
Kaiken kaikkiaan peli oli aikanaan kova sana. Se on sitä vieläkin, mutta muutamat pikkutyperyydet latistavat uudelleenpelausarvoa. Jos, ruojat, käytätte NES-emulaattoreita, niin kokeilkaa joskus Metal Gearia. Kyllähän se vituttaa, mutta saattaa joskus palkitakin.
 
+Juoni ja idea
+Suhteellisen ok pelattavuus
+Ääni (silloin)
+Grafiikka (silloin)
 
+/- (pelaajasta riippuen) Suunnattoman vaikea ja vaatii pitkää pinnaa
 
-Pikkulapsukset pelisysteemissä
-Romahtavat lattiat ja muutkin äkkikuolemat
 
Kouluarvosanaksi pyöreä 8½.
 
EDIT: Korjaus:
Dos-pohjaisia käännöksiä löytyy sekä jatko-osa Day Of The Tentacle NESille, mutta kyllä täytyy sanoa että peli on koettava televisioruudulta ja kaikessa rauhassa.
 
Itse Maniac Mansion löytyy NESille, mutta jatko-osaa ei. DOTT on ainakin PC:lle ja Macille, ehkä jopa myös Amigalle. Muuten yhdyn tuohon arvosteluusi täysin ja pamautan plussan.

Retropeliarviot kunniaan! Näin veteraanipelaaja-übergamerina uskomattoman mukava lukea ja fiilistellä. Plussaa paukkuu, itse en jaksaisi nähdä vaivaa noin hienojen arvostelujen rustaamiseen. Jos edes osaisin.
 
Joo Ninja Gaiden. Koitin viisi kertaa ekaa pomoa. Kaveri tulee ja pelaa neljänteen pomoon yhdeltä istumalta. Mumisi vaan "Tää vaattii aika paljon skillii..". Meinasin kuristaa.
 
Joku asiantunteva, NES Zelda plz? Se kun on vielä koluamatta.

Joo Ninja Gaiden. Koitin viisi kertaa ekaa pomoa. Kaveri tulee ja pelaa neljänteen pomoon yhdeltä istumalta. Mumisi vaan "Tää vaattii aika paljon skillii..". Meinasin kuristaa.
 
Mwahaha. Näin. Itte en ole vieläkään vetänyt peliä läpi, olen ilmeisesti tokavikassa, aivan vittumaisen isossa loppupomossa. Puteleita ja muita niin vähän että vähän hankalalta tuntuu. En tosin ole koittanut aikoihin. Tuliskohan tää kaverit vetää sen mulle ? Muuten loppupomot oli oikeastaan kun pääse NG:ssä kärryille, niin aikasta helppoja. Tai siis... Ninja Gaiden -tyyliin helppoja. Kyllähän joku Alma välillä pisti hikeä otsalle, mutta muutama pomo meni ihan ensiyrittämällä. Muistaakseni. Joitakin sitten tahkottiin niin pirusti. Ai perklus kun tekisi mieli taas vääntää.

Mwahaha. Näin. Itte en ole vieläkään vetänyt peliä läpi, olen ilmeisesti tokavikassa, aivan vittumaisen isossa loppupomossa. Puteleita ja muita niin vähän että vähän hankalalta tuntuu. En tosin ole koittanut aikoihin. Tuliskohan tää kaverit vetää sen mulle ? Muuten loppupomot oli oikeastaan kun pääse NG:ssä kärryille, niin aikasta helppoja. Tai siis... Ninja Gaiden -tyyliin helppoja. Kyllähän joku Alma välillä pisti hikeä otsalle, mutta muutama pomo meni ihan ensiyrittämällä. Muistaakseni. Joitakin sitten tahkottiin niin pirusti. Ai perklus kun tekisi mieli taas vääntää.
 
Mä oon jumissa jo tässä ekassa pomossa. Tää punaisessa haarniskassa ratsastava sotaherra.... Perkule sentään, etttä on vaikee....
 
Edit: Sanokaa jotain hyviä liikkeitä. Ainoa "superiskuni" On juosta seinää ylöspäin ja painaa Y-näppäintä. Ja päitä putoilee... Nam.

EDIT: Korjaus:
Itse Maniac Mansion löytyy NESille, mutta jatko-osaa ei. DOTT on ainakin PC:lle ja Macille, ehkä jopa myös Amigalle. Muuten yhdyn tuohon arvosteluusi täysin ja pamautan plussan.
 
Juuri näin. Piti oikein tarkistaa ja tosiaan, 8-bittiselle ei tuota jatko-osaa löydy. NES -versio on jäänyt minulta muutenkin kokematta henk. koht.
 
Onpa mukava huomata että porukka tuntee näitä helmiä! Ja mikäs sen mukavampaa kuin kirjoitella niistä kun pääsee samalla itsekin taas fiiliksiin. Ja perskeles näitä pelejähän riittää mitä ruotia, toiset vähemmän hyviä kuin toiset ja toiset naurattavat lähinnä kuoliaaksi tahattomalla komiikallaan. Varsinkin Commodorelta löytyy näitä kuoliaaksinaurattajia jokunen. Elikkä nyt kaikki verestämään muistojaan ja avautumaan tähän threadiin lapsuuden ynnä muun nuoruuden pelikokemuksista.

The elder scrolls IV : Oblivion (Xbox360)
 

 
Rooliseikkailujärkäle taitaa olla vuoden kohistuin peli. Tässä vaiheessa vituttaa, kun kirjoitin elämäni pisimmän kirjoituksen äsken, ja kirjautuminen ehti mennä umpeen. Siihen meni tunnin kirjoittaminen. Nyt siis tulee lyhyt ja vitun huono arvio, koska vituttaa niin paljon ettei kusi tule.
 
Peli
-----
 
Kyseessä on rooliseikkailu, joka tarkoittaa sitä, että valitaan hahmolle rotu, sukupuoli ja nimi. Rotujen mukana tulevat eri ominaisuusbonukset/haitat, ulkonäkö (jota voi säätää hienosti eri tavoilla mieleisekseen), ja voipa hahmoa erikoistuttaa vielä haluamiensa taitojen piiriin. Taidoissa kehitytään niitä käyttämällä, ja päätaitojen kehittyessä tarpeeksi noustaan tasoja. Toissijaisten taitojen käyttö antaa tasonnousuun pieniä boonuksia, joten turhia nekään eivät ole.
 
Pelissä voit seurata vaistojasi. Voit seurata pääjuonta, tai sitten et. Riippuen luonteestasi, voit liittyä joihinkin killoista (taistelijat, maagit, varkaat, pimeyden veljeskunta) tai vaihtoehtoisesti olla yksinäisenä vompattina omien agendojen kimpussa. Muitakin kommuuneja on olemassa kuin killat, mutta killoista saa suurimmat palkinnot ja hyödyt. Killoilla riittää tehtäviä ja erinäisiä pieniä vaikutuksia myöhempiin edesottamuksiin.
 
Peli on tehty vapaaluonteiseksi. Voit samoilla metsiä, luolastoja, kaupunkeja miten haluat. Liikkuminen tapahtuu jalan tai hevosella. Lähes kaikkea voi ostaa (asunnon, hevosen, varusteita, juomia, taikoja, lahjonta) ja tehdä (alkemia, taistelu, taikominen, puhuminen, suostuttelu, murtautuminen, varastelu, hiipiminen, murhaaminen). Joka paikkaan voi mennä minkä näkee, lukuunottamatta pelialueen reunoilla näkyvää vuoristoa. Jokaisen hahmon kanssa voi kommunikoida, tai ainakin yritää. Puhekykyisten siis.
 
Radiant AI pitää huolen siitä, että jotain pientä sattuu vähän väliä. Vartijat jahtaavat varasta, hevonen saattaa lähteä vaeltamaan, vartijat tulevat auttamaan jos havaitsevat rosvojen hyökänneen jonkun kimppuun yms.
 
Kartta toimii hienosti. Lähialueen kartta ja isompi kartta ajavat asiansa. Pikamatkustus onnistuu kunhan on ensin löytänyt paikan. Tehtävät ovat listattuna, ja niistä voi minkä tahansa valita aktiivisesti. Aktiivinen tehtävä näyttää kartalla ja kompassilla suunnan mihin tulisi seuraavaksi mennä, ja tehtävälogissa näkyy kaikki tehtävään liittyvät tiedot.
 
Toteutus
----------
 
Vaikka nipotusta löytää, grafiikka on aivan upeaa. Ruohot ja puunlehdet heiluvat, vesi lainehtii auringossa, perhoset lentävät, peurat vaeltavat, lunta/vettä sataa, vuorokaudenajat vaihtuvat, tuli valaisee hienosti, varjot lepattavat, upeaa arkkitehtuuria niin sisä- kuin ulkotiloissa, ja kauas näkyvä maisema. Kaukana tekstuurit ovat yksinkertaisen sameita, mutta kuitenkin esim. kaupungit näkyvät todella kauas upeina rakennelmina. Joskus maaston objektit piirretään liian lähellä esiin, mutta ongelma kyseessä ei ole. Pelissä on niin paljon graafista parhautta, että se pitää itse nähdä.
 
Kaupunkeja on tarpeeksi ja niissä tarpeeksi ihmisiä, vaikka isompi vilinä voisi olla poikaa. Toisaalta nyt väkeä on sikäli tarpeeksi, että todellakaan kaikkia kaupungin asukkaita ei osaa ulkoa. Ellei ole hullu. Kaikilla hahmoilla on oma vuorokausirytminsä ja päivittäiset tehtävänsä, joita ne toistavat uskollisesti. Jos ei jää seuraamaan silmä kädessä nipotusnappi kaakossa, niin immersio välittyy tarpeeksi hyvin.
 
Musiikki tukee hienosti peliä. Joskus sitä ei edes huomaa, joskus se herättää pelaajan upealla jousiteemalla juuri kun on ratsastamassa hevosellaan vuoristotemppeliin öisessä lumisateessa. Äänitehosteet tekevät tehtävänsä, ja pelissä on tolkuton määrä puhuttua dialogia.
 
Boksilla peli pyörii hyvin. Joskus kun on paljon tavaraa ruudulla, peli hidastuu alle 20 framen, mutta ei koskaan epäpelattavaksi. Peli on raskas, mutta alusta selviytyy tehtävästään.
 
Pieniä grafiikkabugeja näkyy siellä sun täällä seinän läpi tulevina varjoina ja sensemmoisina, mutta ei ole päässyt häiritsemään.
 
Pääjuoni
----------
 
Pääjuoni ei ole erityisen innovatiivinen, mutta ei kai näissä hanki ollakaan. Muutama hieno ja dramaattinen kohta pelastaa, sekä sympaattinen juonelle keskeinen päähahmo. Juoni ei kestä kauaa, mutta on riittävän pitkä ottaen huomioon kaikkeen muuhun näpertämiseen kuluvan ajan.
 
Juonessa vituttaa yksi asia, nimittäin Oblivion-maailma. Ne ovat lähes samanlaisia labyrinttijuoksuja, ja aivan liian pitkiä. Joskus sitä oikeaa ovea saa etsiä turhankin tarkkaan. Tein main questin nopeasti loppuun ettei tarvitsisi nähdä yhtäkään Oblivion-portti enää.
 
Tehtävät ovat suht' samankaltaisia. Mennään paikkaan A, haetaan tavara B. Ainakin peli yrittää joskus naamioida yksinkertaisia tehtäviä hankalemmiksi kuin ovat, ja joskus onnistuukin siinä. Ompa mukana muutama mielikuvituksellinenkin idea, joskin pääjuonessa näitä ei paljoa viljellä.
 
Kaikkea kivaa
------------------
 
Mitä tässä voi tehdä? Voit taistella pääkaupungin gladiaattoriareenalla. Voit keräillä kasveja, elukoiden jäänteitä sun muuta ja sekoitella pulloja ja myrkkyjä. Voit rampata luolastoja. Voit varastella. Voit murtautua paikkoihin. Voit murhata. Voit pelata pahista. Voit tulla vampyyriksi. Voit käydä kauppaa vaikka mistä. Voit ostaa hevosen. Voit hukatakin sen. Voit ostaa itsellesi talon, missä kaikki tavarasi säilyvät. Voit suoritella pääjuonelle, killoille tai ihan vaan yksityisille tehtäviä. Voit seurata omaa ideologiaasi, vaikka murtautua johonkin high security-paikkaan ja katsoa miten selviät. Voit ihan vaan jutella ihmisille. Voit lukea kirjoista erilaisista legendoista ja maailman taustasta vähän. Voit tehdä omia taika-aseita. Voit harrastaa monenmoista taikuutta. Voit suostutella ja lahjoa väkeä. Voit jäädä kiinniotetuksi vartijoiden toimesta. Voit paeta.
 
Tuossa ei todellakaan ollut kaikki. Oman suuntautumisensa voi todellakin valita.
 
Kontrollit
-----------
 
Hienosti boxin padille ohjelmoitu. Taistelu toimii komeasti liipaisimista, blokki ja isku. Taistelu tuntuu luontevalta, yksinkertaiselta muttei diablo-nakutukselta. Loogista, helppoa ja toimivaa. Inventaariosta saa esineitä hotkeynä D-padin ilmansuuntiin, ja hiipimisen ja normaalin liikkumisen välillä on tatin painallus. Toimii hyvin.
 
Nipo nipo:
-----------
 
Viholliset skaalautuvat tasosi mukaan. Jossain reippaasti 10. tason jälkeen viholliset ovat selvästi kovempia, kantavat miltei kaikki taika-aseita ja sudet purevat kovempaa. Tarkoitus pitää peli kokoajan tasaisena, ja onnistuu siinä vain osittain. Immersio kärsii pahasti.
 
Kavereiden tekoäly kusee kivasti. Ne tunkevat naamansa aina pelaajan miekan ja vihulaisen kaulan väliin. Joskus sekajoukkuemätöt ovat todella sekavia, eikä edes tiedä osuneensa omaan ennenkuin tämä käy päälle. Kerran vartija alkoi pieksemään hevostani, oli kai kavio osunut vahingossa päähän. Onneksi ns. kaverit saa yleensä lopettamaan hyökkäyksen vetoamalla rauhaan.
 
Tehtävät ovat pohjimmiltaan yksinkertaisia. Tämä ei ole kovin huono asia, tämä tuntuu vaan niin räikeältä verrattuna pelin muuten upeaan maailmaan. Onneksi joitakin tehtäviä on siellä sun täällä, mitkä tuntuvat jopa mielenkiintoisilta.
 
Luolastoja on vaan paria kolmea tyyppilajia. Onneksi niitä ei luoda satunnaisesti, vaan niissä on joskus vaihteluakin. Itse pidän Ayleid-raunioista, ne ovat upeita sisältä ja nissä on välillä oikeasti hienoa arkkitehtuuria. Luolista senverran, että niitä on pelissä aivan tolkuton määrä. Jos saa itsensä ylipuhuttua jostain syystä tahkoamaan niitä (itselleni toistaiseksi pimeä ahdistava tunnelma ja graafinen ulkoasu riitää), niin tekemistä riittää.
 
Jouset ovat alitehoisia. Muuten aseissa ei valittamista, tämä on vaan ärsyke. No, myrkkyä ja taikaa kehiin, mutta silti.
 
Keskustelut turhan yksinkertaisia kyllä/ei-höpötyksiä. Sen ymmärtää koska dialogia on järjetön määrä, mutta tämä tehtiin Fallouteissa jo paljon paremmin, ja siitä on aikaa.
 
Lataustaukoja riittää. Varsinkin kesken maastonsamoamisen tulevat pikku lataustöksähdykset ovat ärsyjä.
 
Vartijat ovat liian kovilla aisteilla varustettuja. Jos jää kiinni rikoksesta, eiköhän ole kilometrin päästä vartija juoksemasa kimppuun. Kaupungin vaihto ei auta.
 
+ pikkujuttuja sieltä sun täältä.
 
Suurin osa näistä ei haittaa PC-miehiä modiskenen ansiosta.
 
Tiivistelmä:
-------------
 
Melkein kaikki nipotus johtuu siitä, että peli on muuten todella upeaa tavaraa, siksi odottaisi melkein todellisen elämän tapahtumia ja mahdollisuuksia. Moni on tähän jo kyllästynyt, eikä muista enää sitä huumaa mikä tässä oli. Kannattaa laskea pelitunteja - kohta 100 plakkarissa. HYVIN harva peli imee maailmaansa näin pitkäksi aikaa. Kyllä tämä on rooliseikkailun yksi merkkipaaluista. Huomaan joka päivä jotain uutta mitä en tiennyt pelissä olevan. Oli pelimekaniikka kaiken hienouden alla yksinkertaista tai ei - tässä on todella paljon tekemistä, enkä usko että saan koskaan kaikkea tehtyä vaikka yrittäisin. Klassikoksi uskaltaa jo sanoa, eiköhän fanikanta ole jo senverran suuri koko pelisarjalla.
 
Arvosana: 9+

Tässä on lyhyenlyhyt arvosteluni. =)
 
Trackmania Nations (PC)
 
Hullunkurinen arcade-autopeli, jossa mennään läpi hurjia kenttiä (tässä ei siis tyydytä vain silmukoihin). Ilmainen, suosittelen jokaiselle!
 
9/10

The Dig / Lucasarts
 
Vuonna 1995 julkaistu The Dig on varmaankin parhaimpia pelaamiani pelejä. Tarina kertoo tiimistä, jonka tehtävänä on räjäyttää maata kohti tuleva asteroidi. Homma kuitenkin menee reisille siinä vaiheessa, kun asteroidi paljastuukin ufoksi ja kuljettaa kolme tiimin jäsentä omituiselle saarelle. Siellä sitten seikkaillaan ja ratkotaan pulmia ja lopuksi pelastatetaan saarella ennen asuneet dinosauruksen näköiset tyypit.
 
Pelissä on mukava, eteerinen tunnelma ja mahtava soundtrack lisää rauhallista vaikutelmaa. Koska kyseessä on Lucasartsin peli, ei kuolemanvaaraa ole ja pelissä saa näin ollen tutkia ongelmia kaikessa rauhassa. Grafiikka on edelleen kaunista ja selkeää, vaikka 320x240 resoluutio ja 256 väriä saattavat tuntua nykyaikana onnettomalta. Ääninäyttely on luonnollista eikä mitään överiksi vedettyjä vuorosanoja tule vastaan. Kaiken kaikkiaan The Dig on mestariteos, eräs parhaista seikkailuista koskaan ja Lucasartsin parhaita pelejä Monkey Islandien, Grim Fandangon ja Indiana Jonesien ohella.
 
10/10
 
-----------------------
 
Gabriel Knight 3 / Sierra
 
Maineikkaan Gabriel Knight trilogian päätös-osa vie pelaajan keskelle 2000-vuotista taistelua hyvän ja pahan välillä. Mukaan on sotkettu niin vampyyrejä kuin raamatullisia piirteitä ja tarina yksinkertaisesti tempaa mukaansa todella vahvasti. Kuka väitti ettei monimutkainen tarina toimisi muka pelissä?
 
Pelaaminen on helppoa koska lähes kaiken voi tehdä pelkällä hiirellä. Liikkuminen sujuu pienen harjoittelun jälkeen helposti eikä muunlaista ohjausta kaipaisikaan. Grafiikka on jo hieman ajan patinoimaa, mutta silti edelleen varsin toimivaa. Erityisesti hahmojen kasvot kuvastavat tunteita oikein hyvin. Äänet ovat myös loistavasti tehtyjä ja kuullaanpa pelissä ajoittain paras sovitus tutusta GK-teemasta.
 
Löysin tämän pelin aikoinaan uusintajulkaisuna muutamalla eurolla ja paria vuotta myöhemmin eräästä pelikaupasta tarttui mukaan vielä alkuperäinen pakkaus sarjakuvineen ja kaikkineen - 3:lla eurolla :) Gabriel Knight 3 todistaa että pelit voivat parhaimmillaan olla varteenotettava taidemuoto siinä missä musiikki tai elokuvatkin ja vaikuttaa tunteisiin sekä ajatuksiin ihan yhtä väkevästi. Pakkohan tällekin on antaa täydet pisteet.
 
10/10 & Papukaijamerkki

Pannaas arvostellen. Kummastuttaa kun en vielä ole löytänyt juurikaan keskustelua tästä pelistä täällä muusikoiden.netissä vaikka aihepiiri on kuin tehty tänne.
 
Siis:
 
Guitar Hero
PS2
--------------
 
Monenlaisia musiikkipelejä on maailma tähän mennessä nähnyt. On ollut karaokea ja tanssimattoa. Guitar Hero lähtee kuitenkin kosiskelemaan vähän toisenlaista yleisöä. Tässäkin saa tattiohjaimet heittää nurkkaan pölyyntymään, peliin nimittäin sisältyy täysin oma ohjaimensa, Gibson SG:ta jäljitellen muotoiltu muovikitara hihnoineen kaikkineen. Kaulan päästä löytyy viisi eriväristä nappulaa, jotka imitoivat sävelkorkeutta. Rungon puolella kielien virkaa toimittaa kahteen suuntaan toimiva liipaisin. Eikä siinä vielä kaikki, myös vibrakampi on pultattu härveliin! Eikä se ole pelkkä koriste vaan täysin toimiva efekti. Ohjain ei ole koon puolesta oikean kitaran veroinen, mutta ainakin meikäläisen pienissä käsissä se toimii vallankin hyvin. Otelaudan napit ovat sen verran suuria ja väljällä etäisyydellä, että isommatkin nakit mahtuvat tuntumalle äärimmäisten nappien ollessa juuri sopivasti etusormi-pikkusormi-kantaman päässä toisistaan. Hihnan saa sen verran pitkäksi, ettei ihan humppabändifiilis pääse iskemään. Jos ei riitä niin sen kun duunaa oman hihnan.
 
Itse pelin idea tulee kerralla selväksi. Pelistä löytyy 30 kpl rockin ja hevin klassikoita sekä uudempaa polvea aina Motörheadista Jimi Hendrixin ja David Bowien kautta Megadethiin (biisilista arvostelun lopussa). Lisäksi löytyy bonuskipaleita tuntemattomammilta indie-bändeiltä ostettavaksi pelissä tienatuilla pisteillä. Pelaajan tehtävänä on nimetä bändinsä, valita hahmonsa sekä kitaransa, ja aloittaa keikan heittäminen pienistä kellareista isommille areenoille tähdäten. Mitään turhaa kikkailua musiikkibisneksen kanssa on turha odottaa, sillä tässä pelissä keskitytään itse asiaan: soittamiseen. Perusteet opettava tutorial-moodi auttaa alkuun ja vilauttaa hieman edistyneempiäkin tekniikoita. Kattavampikin se saisi tosin olla.
 
Peli etenee niin, että settilistassa on 5 kappaletta kerrallaan, joista osa tai kaikki pitää suorittaa (vaikeustasosta riippuen) saadakseen seuraavan areenan biiseineen pelattavaksi. Kappaleet vaikeutuvat eteenpäin mentäessä. Kun mieluinen kappale on valittu, siirrytään itse asiaan. Kuvallinen anti koostuu animoidusta bändistä ja yleisöstä, mutta tärkein osa on alalaidassa rullaava ns. tabulatuuri, jonka mukana on tarkoitus pysyä. Merkinnät osoittavat otelaudan nappia tai nappeja, joita tulee painaa ja samalla lyödä "kieliä" eli edellämainittua liipaisinta. Mekaniikka toimii oikean kitaran tavalla, eli rytmin kannalta olennaisena osana on liipaisin, kun otelautanappulat määräävät soitettavat sävelet. Soinnut tarkoittavat, kuten arvata saattaa, useamman napin painamista samanaikaisesti. Vaikea selittää yksityiskohtaisesti, mutta oikeaa kitaraa soittaneet päässevät kyllä välittömästi kartalle. Mainittakoon, että mm. hammer-onit ja pull-offit ovat toimivia tekniikoita, kuten myös sahaus koska liipaisin on kaksisuuntainen. Kammella voi pitkiin nuotteihin lisätä vibraa omantunnon mukaan, joskaan mitään divebombeja sillä ei aikaiseksi saa.
 
Kuvan laidoissa on mittarit, jotka kuvaavat yleisön ekstaasitilaa: vihreällä alueella homma toimii ja peitto heiluu, keltaisella ollaan ihan ok-tunnelmissa, mutta kun mittari tippuu punaiselle, jengi on valmis keräämään luunsa paskabändin keikalta. Tähän mittariin luonnollisesti vaikuttaa arvon lead-kitaristin suoriutuminen, eli kun soitto sujuu, hätää ei ole. Vaan kun röytäminen alkaa, lukemat tippuvat aika nopeasti. Kaiken aistii myös omilla korvillaan, sillä vain onnistuneet nuotit kuuluvat. Ohilyönnit palkitaan aidoilla "pling, plöng, klang"-ääniefekteillä, jotka lienevät jokaiselle makuuhuonekitaristille ennestään tuttuja. Taustabändi kuitenkin hoitaa oman hommansa koko ajan. Kun biisi etenee siihen malliin, että onnistuneita nuotteja alkaa tulla useita peräkkäin, tulee saataville Star Power-tila. Ja kuinkas muuten, tämä aktivoidaan nostamalla skeban kaula kohti taivasta! Aivan oikein, ohjaimessa on kallistuksentunnistin. Star Power villiinnyttää yleisön huimaan meteliin ja kannustukseen oman hahmon innostuessa ruudulla kukkoilemaan kuin viimeistä päivää. Tätä kestää muutaman sekunnin, ja sillä voi pelastaa mittarin punaiselta viime hetkellä kun posse on jo kaivamassa narikkalappuja taskusta. Mitään vapautuksia se ei anna, vaan soiton on jatkuttava koko ajan.
 
Guitar Hero on aloittelijaystävällinen sikäli, että se sisältää neljä vaikeustasoa. Helpoimmalla tasolla vain kolme viidestä otelautanapista on käytössä ja nuotteja tippuu vielä suht verkkaiseen tahtiin. Tason noustessa loputkin napit tulevat käyttöön ja iskujen määrä vastaa jo enemmän alkuperäisiä riffejä ja sooloja. Mukana alkaa olla myös enemmän usean napin sointuja. Tosi tiluttajille on tarkoitettu viimeinen Extreme-taso, ja kun eteen lyödään vaikkapa Ozzyn Bark At The Moon tällä tasolla niin jo alkaa kakka kurkistelemaan persvaosta. Jokaisen biisin suoritus arvostellaan tähtiasteikolla sekä kokonaispistemäärällä. Lisäksi saa nähdä kuinka monta prosenttia nuoteista osui kohdalleen. Jos biisin pääsee loppuun asti, se on suoritettu ja sillä hyvä. Liika räpeltäminen johtaa kappaleen lopettamiseen kesken.
 
Toteutuksesta paistaa joka suunnasta läpi se, että asiantuntemusta, tunnetta ja oikeaa asennetta on tekijöillä ollut roppakaupalla. Rock-uskottavuus näkyy joka hetkellä Spinal Tap-vitsien lennellessä sieltä ja täältä. Itse Gibson on virallinen sponsori, joten pelistä löytyvät kitarat ovat luonnollisesti Les Paulia, SG:tä, Exploreria jne. Ja ohjain, kuten mainittu, näyttää Gibson SG:ltä. Pelissä olevat kappaleet eivät ole alkuperäisesityksiä vaan uudelleenäänityksiä "talon bändillä", mutta erittäin hyviä sellaisia, ja paikoin niitä on jopa vaikea erottaa alkuperäisestä. Soundimaailmaa ja lauluääniä on alkuperäisartisteilta haisteltu hyvinkin uskottavasti (kuunnelkaa itse jos ette usko: http://www.guitarherogame.com/music.asp Huom! pelissä biisejä ei ole pätkitty kuten tuolla sivuilla). Sormitukset ja rytmitykset vastaavat jotakuinkin aitoja siinä määrin kuin ohjaimen rajoitukset sallivat, ja biisien ennakkoon tuntemisesta on arvaamaton hyöty. Pelatessa tuntee tosiaan soittavansa eikä pelaavansa. Pelistä löytyy myös kaksinpelitila, ja kitaraohjaimia myydään erikseenkin, jotta kaverikin pääsee mukaan. Normaaliohjaimellakin voi pelata, mutta mitään järkeä siinä ei ole. Tämän takia kaksinpeliä en itsekään ole testannut.
 
Ei voi muuta sanoa kuin että nyt on osuttu napakymppiin. Vaikeaa keksiä mitään negatiivista sanottavaa. Osaan kyllä ennustaa, että samojen biisien hinkkaaminen käy puuduttavaksi jossain vaiheessa kun vaikeustaso alkaa nousta ja vaaditaan kunnollista keskittymistä. Sille ei sitten mitään voi. Enkä luultavasti itsekään jaksa yrittää kaikkia biisejä runnoa läpi vaikeimmalla tasolla. Ohjain on tietyistä kohdista vähän heppoisen tuntuinen, ja jos sen suutuspäissään menee kovakouraisuudellaan rikkomaan, on suru suuri. Joka tapauksessa hyvän idean olisi voinut helposti ryssiä mitäänsanomattomalla massatoteutuksella sen kummemmin asiaan vihkiytymättä, mutta näin ei ole käynyt. Mikä parasta, Guitar Hero 2 löytyy ensi vuonna kaupoista. Näyttäkää parempi bilepeli niin mä näytän teille Lemmyn balettitossut.
 
Arvosana: * * * * *
Viisi tähteä ja Brian Mayn pleku kaupan päälle
 
Biisilista:
Ace of Spades - Motörhead
Bark at the Moon - Ozzy Osbourne
Cochise - Audioslave
Cowboys From Hell - Pantera
Crossroads - Cream
Fat Lip - Sum 41
Frankenstein - Edgar Winter Group
Godzilla - Blue Öyster Cult
Heart Full of Black - Burning Brides
Hey You - The Exies
Higher Ground - Red Hot Chili Peppers
I Love Rock and Roll - Joan Jett
I Wanna Be Sedated - Ramones
Infected - Bad Religion
Iron Man - Black Sabbath
Killer Queen - Queen
More Than a Feeling - Boston
No One Knows - Queens of the Stone Age
Sharp Dressed Man - ZZ Top
Smoke on the Water - Deep Purple
Spanish Castle Magic - Jimi Hendrix Experience
Stellar - Incubus
Symphony of Destruction - Megadeth
Take It Off - The Donnas
Take Me Out - Franz Ferdinand
Texas Flood - Stevie Ray Vaughan
Thunder Kiss '65 - White Zombie
Unsung - Helmet
You've Got Another Thing Comin' - Judas Priest
Ziggy Stardust - David Bowie
 
Lisäksi bonusbiiseinä indie-bändejä + Black Label Society - Fire It Up.

Peli: Pitstop II
Laitevaatimus: C64
Kehittäjä: Epyx
Vuosi: 1984
 
Palataanpa ajassa taas taakse päin ja aina vuoteen 1984, joka on myös allekirjoittaneen syntymävuosi. Commodore 64:ltä löytyy hyviä rallipelejä kuten Pitstop I, Poleposition I ja II sekä maantieajoa vaikkapa Test Driven merkeissä. Pitstop II on kuitenkin täyttä trilleriä alusta loppuun. F1-maailmassa mennään ja toisin kuin nykyajan kuolettavan tylsissä formulakisoissa, on tämän pelin radoilla säpinää senkin edestä. Valittavina on kuusi eri rataa, joista tutuimmalta kalskahtaa Hockenheim. Radat ovat tietty muuttuneet hieman reilussa 20 vuodessa, grafiikasta puhumattakaan, mutta vaihtelua löytyy tyydyttävästi ratojen välillä.
 
Tällaisen pelin yksinpelaaminen on tietenkin yhtä kehittävää kuin naaman hionta hiomapaperilla. Pelin tekoäly on tietysti seinäkellon tasolla, mutta muuten hyvin tasa-arvoinen, sillä samaan aikaan kilpailee nainen nimeltä Tina Turbo! Pitstop II on siis aikaansa edellä, vieläkin salliessaan naiskuskin mukana olon.
 
Perehdytään kuitenkin kaksinpeliin, joka tapahtuu jaetulla ruudulla. Peli aloitetaan valitsemalla vaikeustaso, kierrosmäärä sekä ajettava rata. Ajon aikana huomataan miten liukkaasti auto liikkuu sivuttaissuunnassa, aivan kuin se liitelisi radan yllä! Realistisuuden tunne nousee entisestään kun painaa fire-nappulaa, jolloin auto boostaa raketin lailla eteenpäin. Tämä kuluttaa tietenkin bensaa enemmän. Renkaiden kulutus riippuu siitä miten hyvin ajaa. Nurmikkoa ei kannata kyntää, ettei joudu heti VARIKOLLE (tähän väliin salamoita ja ukkosen jyrinää). Tässä on nimittäin se pelin idea ja trilleri. En tiedä ainuttakaan peliä jossa varikkokäynti nostaa yhtä hyvin hikeä pintaan. Yhtä harvassa ovat pelit joissa varikkoäijiä pitää liikuttaa ITSE!
 
Kaksinpelissä on varikkokäynneillä aivan oma arvonsa: Kaveri alkaa jossain vaiheessa kiroilla sitä että kohta pitää mennä varikolle ja saa allekirjoittaneelta räkäisen naurun päälle. Ikävä kyllä tämä toimii myös toisinpäin, eli itsekin joutuu jossain vaiheessa mennä repimään hiuksiaan varikkopilttuuseen. Renkaiden vaihto ja tankkaus eivät nimittäin ole mitään itsestäänselvyyksiä, varsinkaan oikuttelevan joystickin kanssa. Varikkoäijät liikkuvat onnettoman verkkaisesti ja jos tankatessa (hidasta sekin) menee liikaa bensaa tankkiin, aloittaa äijä tankkauksen kokonaan alusta. Renkaat pitää jokainen irroittaa erikseen ja kantaa tiettyyn paikkaan. Muutaman hikisen varikkominuutin jälkeen voi taas jatkaa peliä rauhassa odotellen että vieressä hysteerisesti naurava kaveri joutuu menemään varikolle. Siellä se hymy hyytyy viimeistään. Pitstop II:n varikkotyöskentely on toisaalta hyvinkin realistista jos vertaa vaikka McLarenin toimintaan..
 
Pelin äänimaailma on simppeli. Auton kiihtyessä kiihtyy myös hyvin realistinen moottoriääni, siis pulputus ehtaan Commodore-tyyliin. Bensan loppuessa tai renkaiden kuluessa tarpeeksi loppuu ajo myös auton syöksyessä radan varteen *kosh*-äänen siivittämänä. Onneksi näitä seikkoja voi tarkastella ajon aikana kuin myös omaa sijaintia kartalla. Jos palataan vielä yksinpeliin, niin mahdollisuutena on valita Crand Circuit -moodi jossa kisaillaan kaikilla kuudella radalla keräten pisteitä. Tekoäly on, niin kuin tuli mainittua aika simppeli mutta aivan rauhassa ei saa olla. Autot nimittäin puskevat surutta eteen ohittaessa ja perään ei parane ajaa tai muuten loppuu ajot kesken ja ehkä, ehkä Tina Turbo pääsee juhlimaan voittopallilla.
 
Käden ojennus:
+ Kaksinpeli jaetulla ruudulla
+ Varikkoidea on pirullisen hyvä
+ Bensan ja renkaiden kuluminen
+ Kaveri joutuu menemään varikolle
 
Nyrkki silmään:
- Itsekin joutuu varikolle
- Yksinpeli
- Radat
- Äänet
 
Pitstop II kaikille niille jotka luulivat pelanneensa kaikkia F1 -pelejä ja niille jotka haluavat todistaa miten paljon paremmin osaavat ajaa autoa kuin naiset.
 
* * * *

Dig menee listallani kakkoseksi, kolmoseksi ehkä niukasti Blade Runner. Samiksii!
 
Nyt, ukko, Monkey Islandeja metsästämään ja justiinsa. Jollei ykkös- tai kakkososa ole henkilön top 3:sessa, niin joko hän ei ole pelannut niitä tai sitten hän on muutenkin vähän eriskummallinen tapaus, jolle lapset nauravat puistossa.

Nyt, ukko, Monkey Islandeja metsästämään ja justiinsa. Jollei ykkös- tai kakkososa ole henkilön top 3:sessa, niin joko hän ei ole pelannut niitä tai sitten hän on muutenkin vähän eriskummallinen tapaus, jolle lapset nauravat puistossa.
 
Ja Grim Fandango samalla kainaloon kanssa! Häpeän itseäni, en ole kahta ekaa Apinasaarta pelannut ikinä. Onneksi kolmonen on sentään pariin otteeseen koluttu läpi.

Nyt, ukko, Monkey Islandeja metsästämään ja justiinsa. Jollei ykkös- tai kakkososa ole henkilön top 3:sessa, niin joko hän ei ole pelannut niitä tai sitten hän on muutenkin vähän eriskummallinen tapaus, jolle lapset nauravat puistossa.
 
:D ScummVm on muuten loistava ohjelma noiden Scumm-moottoria käyttävien pelien pelaamiseen. Tuohon malliin:
http://www.tuonelanportti.net/download/mnet/scumm.jpg

Postal 2
---------
 
Postal 2 on huumorilla höystetty 3D-teurastus. Juonta ei varsinaisesti suuremmin ole, vaan peli levittäytyy viikolle, jonka mittaan täytyy suoriutua erinäisistä tehtävistä. Asuntovaunun asukin on mm. käytävä ostamassa kaupasta maitoa. On kaksi vaihtoehtoa - jonottaa kiltisti tai ampua jonottajat ja saada poliisivoimat peräänsä. Postalin väkivalta on humoristisella tavalla viety äärimmäisyyksiin. Kanssaihmisen voi sytyttää tuleen, lyödä pään irti lapiolla ja virtsata ruumiin sammuksiin. Hiiltynyttä päätä voi taas potkia pitkin pelialuetta ja herättää täten pakokauhua. Aseistuksena voi käyttää kaikkea saksista aina lämpöhakuisiin ohjuksiin asti. Vihollisrintama sisältää niin väkivaltapelien vastustajia kuin pikkukylään soluttautuneita vihaisia arabeja. Vähemmän juonta, enemmän toimintaa. Suositellaan paskahuumorin ystäville.

Nyt, ukko, Monkey Islandeja metsästämään ja justiinsa. Jollei ykkös- tai kakkososa ole henkilön top 3:sessa, niin joko hän ei ole pelannut niitä tai sitten hän on muutenkin vähän eriskummallinen tapaus, jolle lapset nauravat puistossa.
 
Ei pääse siksi, että henkilökohtaisesti ns, vakavajuoniset GK, Dig ja BD vie kiinnostussaralla voiton. Mutta hyviä ne ovat.

Mä oon jumissa jo tässä ekassa pomossa. Tää punaisessa haarniskassa ratsastava sotaherra.... Perkule sentään, etttä on vaikee....
 
Edit: Sanokaa jotain hyviä liikkeitä. Ainoa "superiskuni" On juosta seinää ylöspäin ja painaa Y-näppäintä. Ja päitä putoilee... Nam.
 
Teilaa ensiksi semmoinen teleporttaileva heppu, minkä jälkeen juokse hyvään paikkaan torjuntanappi pohjassa -- tällöin energiapallukka ei tule imaistuksi vahingossakaan. Kun alat olla hyvällä hollilla, hyppää ja paina voimalyöntinappi pohjaan tismalleen silloin kun jalat osuvat maahan. Tällöin voimaisku latautuu välittömästi, energiapallo singahtaa miekkaan, ja tuhoisa erikoislyönti on valmis tarjoiltavaksi. Muistaakseni kolme, neljä tämmöistä osumaa riittää.

The Dig / Lucasarts
 
...Koska kyseessä on Lucasartsin peli, ei kuolemanvaaraa ole ja pelissä saa näin ollen tutkia ongelmia kaikessa rauhassa....
-----------------------
 
Itseasiassa The Digissä voi kuolla ainakin muutamissa kohdissa. Ainakin ensimmäisenä tuli mieleen se kohta kun sellainen aalto lyö siihen kallion väliin, ja siitä pitää oikeaan aikaan kävellä yli ja "ratsastaa" sen aallon päällä. Jos menee hyppelemään väärään aikaan niin tippuu sinne kallioiden väliin ja se on sitten game over.