Klassinen ›

Tunnetteko Prokofjevin "sinfonisen musiikkisadun" orkesterille ja kertojalle "Pekka ja susi" opus 67 (1936), "jossa oli neuvostoajattelulle rakkaita opettavaisia sävyjä" ja pidättekö siitä?
 
"Säveltäjä on elävöittänyt musiikillaan sadun niin niin mestarillisesti, että hän todella kertoo koko tarinan musiikin keinoin elävin ja havainnollisin sävelkuvin. Jokaisella sadun henkilöllä on tarkka musiikillinen vastineensa, aihe eli teema ja nämä esittää kunkin kohdalla määrätty soitin."
 
Kenen suomalaisen kertojan esittämänä tarina on mielestänne riemukkain, mieleenpainuvin sekä jännittävin?
 
Mikäli olette ihastuneet musiikkisatuun tai ehkä oikeammin melodraamaan "Pekka ja susi" ettekä ole kuulleet sitä suomenkielisenä versiona, niin siinä tapauksessa minun mielestäni ainoa suositeltava vaihtoehto 2 käsillä olevasta tulkinnasta sekä ehdottomasti paras on edesmenneen lausuntataiteilija Eino Hyyrysen loistavasti eläydytty, rehevä ja elävä esitys, josta ei liioin dramatiikkaa puutu 50-60 luvulla peräisin olevasta heikohkosta monoäänityksestä huolimatta, (Decca, Lontoon Sinfoniaorkesteria johtaa Skitch Henderson).

Tunnen, ja olen soittanutkin pariin kertaan sen orkesterissa. Vaikka teos on ns. lasten satu, niin musiikki on kuitenkin ehtaa Prokofjevia eli tosi hienoa ja tässä tapauksessa hauskan kekseliästä kuvatessaan sadun eri hahmoja ja tapahtumia. Hyvä osoitus siitä, että lapsille tarkoitetun musiikin ei tarvitse olla naiivia ja yksinkertaista, sillä ainakin meidän esityksissämme yleisö (eli lapset) olivat aivan haltioissaan. En ole suomalaisista versioista kuullut muita kuin Lasse Pöystin, mutta sekin on tosi hyvä. Pöysti osaa pitää jännityksen yllä hienosti.

En ole kuullut suomen kielistä versiota. Yksi versio mulla itselläni on, jossa kertojana uskokaa tai älkää Sting. Musiikkina Pekka ja susi on minulle yksi parhaiten kolahtaneista Prokofjevin tuotoksista ja Prokofjev on muutamia ehdottomia suosikkisäveltäjiäni. Nokkelaa settiä.

Tunnen, ja olen soittanutkin pariin kertaan sen orkesterissa. Vaikka teos on ns. lasten satu, niin musiikki on kuitenkin ehtaa Prokofjevia eli tosi hienoa ja tässä tapauksessa hauskan kekseliästä kuvatessaan sadun eri hahmoja ja tapahtumia. Hyvä osoitus siitä, että lapsille tarkoitetun musiikin ei tarvitse olla naiivia ja yksinkertaista, sillä ainakin meidän esityksissämme yleisö (eli lapset) olivat aivan haltioissaan. En ole suomalaisista versioista kuullut muita kuin Lasse Pöystin, mutta sekin on tosi hyvä. Pöysti osaa pitää jännityksen yllä hienosti.
 
Hyyrysen legendaarisen esityksen loistavuudessa ainoa vaara piilee vain siinä, että hän uhkaa miltei varastaa koko shown itselleen suorastaan häikäisevillä lausuntataidollaan, paitsi loppua kohden, jolloin musiikillinen kerronta tiivistyy ja jännitys tihentyy äärimmilleen yksinomaan sävelten omalla painolla ja voimalla vieden musiikillisesti vastaanottavaisen kuuntelijan väkisinkin mukanaan aina inhimillisen ajattelukyvyn tuolle puolelle. Pöystin uudempi tulkinta lienee tässä suhteessa maltillisempi antaen enemmän tilaa ja aikaa musiikilliselle kerronnalle ja vastaanottokykymme reagoi säveltäjän runsaasta varastosta tarjoamiin suggestioihin. Kuunneltuani eilen ensin mainittua huomasin nyt muuten ensimmäistä kertaa että musiikki on todella syvällisesti vaikuttavaa. Koskaan muulloin se ei ole saanut tunnetasolla minussa vastaavanlaisia reaktioita aikaan. Eikä äänityskään ei-CD-levynä ja etenkin sen iän huomioon ottaen millään muotoa mikään huono ole. Vanhoissa vinyyleissäkin on sitä paitsi oma nostalgiansa, jota korkealle kehittynyt teknologia ei pysty korvaamaan.

Hyyrysen legendaarisen esityksen loistavuudessa ainoa vaara piilee vain siinä, että hän uhkaa miltei varastaa koko shown itselleen suorastaan häikäisevillä lausuntataidollaan, paitsi loppua kohden, jolloin musiikillinen kerronta tiivistyy ja jännitys tihentyy äärimmilleen yksinomaan sävelten omalla painolla ja voimalla vieden musiikillisesti vastaanottavaisen kuuntelijan väkisinkin mukanaan aina inhimillisen ajattelukyvyn tuolle puolelle. Pöystin uudempi tulkinta lienee tässä suhteessa maltillisempi antaen enemmän tilaa ja aikaa musiikilliselle kerronnalle ja mielemme reagoi säveltäjän runsaasta varastosta tarjoamiin suggestioihin. Kuunneltuani eilen ensin mainittua huomasin nyt muuten ensimmäistä kertaa että musiikki on todella syvällisesti vaikuttavaa. Koskaan muulloin se ei ole saanut tunnetasolla minussa vastaavanlaisia reaktioita aikaan. Eikä äänityskään ei-CD-levynä ja etenkin sen iän huomioon ottaen millään muotoa mikään huono ole. Vanhoissa vinyyleissäkin on sitä paitsi oma nostalgiansa, jota korkealle kehittynyt teknologia ei pysty korvaamaan.
 
Kertoja ei tässä teoksessa missään nimessä saa varastaa siinä mielessä pääosaa itselleen, että hän kuvittelisi olevansa pääasia jota taustamusiikki vähän vaan säestää. Tärkeimmän tunnelman luo musiikki, ja kertojan tehtävä on ainoastaan selventää tapahtumat puhutulla kielellä. Muutenhan satu voitaisiin lukea pelkkänä satuna, ilman musiikkia. Silloin se olisi kuitenkin vain kalpea aavistus siitä, millaiseksi Prokofjev on onnistunut sen musiikkinsa avulla luomaan.

Kertoja ei tässä teoksessa missään nimessä saa varastaa siinä mielessä pääosaa itselleen, että hän kuvittelisi olevansa pääasia jota taustamusiikki vähän vaan säestää. Tärkeimmän tunnelman luo musiikki, ja kertojan tehtävä on ainoastaan selventää tapahtumat puhutulla kielellä. Muutenhan satu voitaisiin lukea pelkkänä satuna, ilman musiikkia. Silloin se olisi kuitenkin vain kalpea aavistus siitä, millaiseksi Prokofjev on onnistunut sen musiikkinsa avulla luomaan.
 
Riippuen tietenkin hiukan myös kohdeyleisöstä ja sen valmiudesta vastaanottaa suurten nerojen hengentuotteita. Pienet lapset kun harvoin ovat mitään klassisen musiikin ihanteellisia vastaanottajia asiantuntevuudesta tai eläytymiskyvystä puhumattakaan; aivot, älykkyys, tunne-elämä ja havaintokyky ovat ihmisen varhaislapsuudessa ilmeisestikin vielä kehittymisvaiheessaan kaukana täydestä kypsyydestään ja valmiudestaan.

Riippuen tietenkin hiukan myös kohdeyleisöstä ja sen valmiudesta vastaanottaa suurten nerojen hengentuotteita. Pienet lapset kun harvoin ovat mitään klassisen musiikin ihanteellisia vastaanottajia asiantuntevuudesta tai eläytymiskyvystä puhumattakaan; aivot, älykkyys, tunne-elämä ja havaintokyky ovat ihmisen varhaislapsuudessa ilmeisestikin vielä kehittymisvaiheessaan kaukana täydestä kypsyydestään ja valmiudestaan.
 
Mutta eihän lapsi älykkyyttä tarvitse voidakseen nauttia musiikista, klassisestakaan. Lapsen mielikuvitushan (ja sitä myöten eläytymiskyky) on vertaansa vailla aikuiseen nähden. Musiikki luo lapsen mielessä hurjia mielikuvia, vaikkei hän siitä yhtään mitään teoreettisessa mielessä ymmärtäisikään. Päinvastoin, musiikki on hänelle vielä täysin uusi, kartoittamaton, arvoituksellinen maailma, joka saattaa hyvinkin lässähtää siinä vaiheessa kun hän oppii sitä analysoimaan. Kyllä olen huomannut, että lapset ovat mitä ihanteellisinta konserttiyleisöä (niin kauan kuin he jaksavat olla asiasta kiinnostuneita).

Mutta eihän lapsi älykkyyttä tarvitse voidakseen nauttia musiikista, klassisestakaan. Lapsen mielikuvitushan (ja sitä myöten eläytymiskyky) on vertaansa vailla aikuiseen nähden. Musiikki luo lapsen mielessä hurjia mielikuvia, vaikkei hän siitä yhtään mitään teoreettisessa mielessä ymmärtäisikään. Päinvastoin, musiikki on hänelle vielä täysin uusi, kartoittamaton, arvoituksellinen maailma, joka saattaa hyvinkin lässähtää siinä vaiheessa kun hän oppii sitä analysoimaan. Kyllä olen huomannut, että lapset ovat mitä ihanteellisinta konserttiyleisöä (niin kauan kuin he jaksavat olla asiasta kiinnostuneita).
 
Sanoisin että sentimentaalisia tunnetiloja välittävä viihdemusiikin vastaanottaminen vaatii pikemminkin melko pinnallista tunneperäistä eläytymiskykyä, ei niin paljon älyä kuin esim. klassisen musiikin niin ikään toki pääasiassa syvällisiä emootioita välittävä informaation vastaanottaminen ei-kielellisellä tasolla. Mutta Pekan ja suden kohdalla täytyy tietenkin muistaa, että sadussa sanallisesti ilmoitettu sisältö on jo ohjelma, jota musiikki voi kuvailla enemmän taikka vähemmän suggestiivisesti ohjelmamusiikin keinoin. Joskus on tuttkittu että 16 vuoden iässä ihminen on älykkäimmillään ja jostain sattuneesta syystä juuri tuohon ajankohtaan, ei ennemmin eikä myöhemmin, ajoittuivat tähän asti syvimmät musiikilliset kokemukseni, vaikka tuskin tunne-elämältänikään olin vielä kypsimmilläni. Eivät toki äly ja tunne ole toisensa poissulkevia ominaisuuksia ihmisen aivotoimintojen tuottamina, jotka voitaisiin karkeasti ja mielivaltaisesti myöskään jakaa toisistaan poikkeavina ominaisuuksina kahteen aivopuoliskoon.

Sanoisin että sentimentaalisia tunnetiloja välittävä viihdemusiikin vastaanottaminen vaatii pikemminkin melko pinnallista tunneperäistä eläytymiskykyä, ei niin paljon älyä kuin esim. klassisen musiikin niin ikään toki pääasiassa syvällisiä emootioita välittävä informaation vastaanottaminen ei-kielellisellä tasolla. Mutta Pekan ja suden kohdalla täytyy tietenkin muistaa, että sadussa sanallisesti ilmoitettu sisältö on jo ohjelma, jota musiikki voi kuvailla enemmän taikka vähemmän suggestiivisesti ohjelmamusiikin keinoin. Joskus on tuttkittu että 16 vuoden iässä ihminen on älykkäimmillään ja jostain sattuneesta syystä juuri tuohon ajankohtaan, ei ennemmin eikä myöhemmin, ajoittuivat tähän asti syvimmät musiikilliset kokemukseni, vaikka tuskin tunne-elämältänikään olin vielä kypsimmilläni. Eivät toki äly ja tunne ole toisensa poissulkevia ominaisuuksia ihmisen aivotoimintojen tuottamina, jotka voitaisiin karkeasti ja mielivaltaisesti myöskään jakaa toisistaan poikkeavina ominaisuuksina kahteen aivopuoliskoon.
 
Viihdemusiikista olen samaa mieltä, mutta mielestäni älykkyys ei ole edellytys klassisen musiikin ymmärtämiselle. Kaikkein älykkäinkään ihminen ei voi "ymmärtää" klassista musiikkia teoreettis-analyyttisestä näkökulmasta, ellei hänellä ole tietotaitoa musiikin teoriasta. Mutta tuskin kovinkaan moni kuuntelee musiikkia pelkästään analysoiden, aistimatta yhtään sen välittämiä tunnetiloja. Keskiverto konserttiyleisö ei varmaan ole pelkästään huippuälykästä, mutta kykenee silti nauttimaan klassisesta musiikista, ja jopa keskustelemaan siitä ja vertailemaan sitä pelkän tunnetilan perusteella.

Viihdemusiikista olen samaa mieltä, mutta mielestäni älykkyys ei ole edellytys klassisen musiikin ymmärtämiselle. Kaikkein älykkäinkään ihminen ei voi "ymmärtää" klassista musiikkia teoreettis-analyyttisestä näkökulmasta, ellei hänellä ole tietotaitoa musiikin teoriasta. Mutta tuskin kovinkaan moni kuuntelee musiikkia pelkästään analysoiden, aistimatta yhtään sen välittämiä tunnetiloja. Keskiverto konserttiyleisö ei varmaan ole pelkästään huippuälykästä, mutta kykenee silti nauttimaan klassisesta musiikista, ja jopa keskustelemaan siitä ja vertailemaan sitä pelkän tunnetilan perusteella.
 
Schubrt totesi muuten aikanaan että Beethovenin musiikin ymmärtämiseen vaaditaan älyä mutta sitäkin enemmän sydäntä.

Astumatta mitenkään Schubertin, tai kenenkään muunkaan varpaille, olen itse aina ollut sitä mieltä, että musiikin ymmärtämisestä puhuminen on jokseenkin turhaa. Musiikkia, tai taidetta voi ymmärtää, mutta se ei ole edellytys siitä nauttimiselle. Joskus ymmärtäminen saattaa tosin lisätä nautintoa, tai kartutettu ymmärrys saattaa avata teoksista uusia puolia. Joskus liian analyyttinen näkökanta voi estää spontaanin ihastuksen tunteen, joka mielestäni myös liittyy taiteen kokemiseen.
 
Pekka ja Susi on erinomainen teos. Muuten en ole kuitenkaan erityisen ihastunut Prkofievin tuotantoon.

Astumatta mitenkään Schubertin, tai kenenkään muunkaan varpaille, olen itse aina ollut sitä mieltä, että musiikin ymmärtämisestä puhuminen on jokseenkin turhaa. Musiikkia, tai taidetta voi ymmärtää, mutta se ei ole edellytys siitä nauttimiselle. Joskus ymmärtäminen saattaa tosin lisätä nautintoa, tai kartutettu ymmärrys saattaa avata teoksista uusia puolia. Joskus liian analyyttinen näkökanta voi estää spontaanin ihastuksen tunteen, joka mielestäni myös liittyy taiteen kokemiseen.
 
Pekka ja Susi on erinomainen teos. Muuten en ole kuitenkaan erityisen ihastunut Prkofievin tuotantoon.
 
Jep. mutta Hyyrysen tarinan kerronta "Pekka ja susi"-melodraamassa saa varmasti itse kunkin hykertelemään hyväntuulisena naurusta kuin Rossini Seviljan parturin Figaron cavatinan musiikillinen huumori konsanaan. En kyllä ihmettele yhtään että hän pystyi itse esittämään kaikkia Kiven 7 veljestä varmastikin ikimuistoisissa lausuntailloissaan aikanaan mm. kauppakorkeakoulussa esiintyessään ja jota hän harjoitteli aina työmatkallaan ääneen lausuen kävellessään Käpylästä Helsingin asemalle ja joku hänen työtoverinsa sattui kysäisemään matkan varrella että "missäs nyt ollaan?", Hyyrynen vastasi että:"Hiidenkivellä!".

Astumatta mitenkään Schubertin, tai kenenkään muunkaan varpaille, olen itse aina ollut sitä mieltä, että musiikin ymmärtämisestä puhuminen on jokseenkin turhaa. Musiikkia, tai taidetta voi ymmärtää, mutta se ei ole edellytys siitä nauttimiselle. Joskus ymmärtäminen saattaa tosin lisätä nautintoa, tai kartutettu ymmärrys saattaa avata teoksista uusia puolia. Joskus liian analyyttinen näkökanta voi estää spontaanin ihastuksen tunteen, joka mielestäni myös liittyy taiteen kokemiseen.
 
Pekka ja Susi on erinomainen teos. Muuten en ole kuitenkaan erityisen ihastunut Prkofievin tuotantoon.
 
Riippuu toki tietenkin myös siitä mitä ymmärtämisellä kulloinkin tarkoitetaan, käsite kun ei ole millään muotoa yksiselitteinen; seikka johon tulemme törmänneeksi usein oikeata ja täsmällistä kielellistä eli sanallista ilmaisua etsiessämme: Eivät sanat riitä kertomaan jne.
 
Romeo ja julia baletti, joka minusta on musiikillisesti huomattavasti Tsaikovskin baletteja nautittavampi, innoittuneempi ja antoisampi sekä merkittävämpi, lienee kuitenkin Prokofjevin tämän kauden tuotannon merkkiteoksia mitä suurimmassa määrin, kautena jolloin hiukan vaatimattomampana musiikillisena taidonnäytteenä ja neron ehtymättömän mielikuvituksen tuotteena kyseinen musiikkisatukin syntyi, ja sisältää ehdottomasti tutustumisen arvoista musiikkia, vaikka Prokofjevin taiteellinen ja tyylillinen kehitys säveltäjänä olikin kulkemassa hänen niin mestarillisesti hallitsemasta riitasointuisesta tyylistä hänestä itsestään riippumattomista syistä kohden viimeisten sinfonioiden laimeata, laimeata romantiikkaa, mutta joista n:o 5 sekä ooppera Sota ja rauha ovat siitäkin huolimatta erinomaisia mestariteoksia ja muun kuin kokonaislevytyksen hankkiminen kyseisestä baletista on menetys, jota ei pidä sietää.
 
Ja mitä Schubertiin tulee, eihän hän mikään sanallinen nero ollut vaan mitä suurimmassa määrin musiikillinen sellainen, spontaaniudessaan hyvinkin Mozartiin verrattavissa, joskaan viimeksi mainitulla ei ollut tämän kykyä, jos ei kyllä aina tarvettakaan, pudotella hihastaan liedejä ynnä muita suurimuotoisempia teoksia, aina oopperoita myöten, jatkuvana tasaisena virtana. Eikö kuusi pianokonserttoa vuodessa (Mozart, 1784), puhumattakaan muista tuona aikana syntyneistä teoksista, ole jo määrällisestikin, laadun ohella, sangen huomionarvoinen ja kunnioitettava saavutus, joka vetää vertoja kenen tahansa suuren säveltäjän tuottelijaisuudelle millä tahansa aikakaudella.

Schubrt totesi muuten aikanaan että Beethovenin musiikin ymmärtämiseen vaaditaan älyä mutta sitäkin enemmän sydäntä.
 
Tuossa täytyy ottaa toki huomioon se, että Schubert lausui tämän kommenttinsa aikana, jolloin Beethovenin musiikki oli moderneinta, mitä kukaan oli siihen asti tehnyt - jossain määrin jopa aikaansa edellä. Totta kai se vaati älyä, samoin kuin nykyään modernin musiikin "ymmärtäminen". Sillä erotuksella tosin, että Beethovenin musiikissa tunteella on toden totta vielä sijaa, toisin kuin monen nykymodernistin tuotannossa.

Sillä erotuksella tosin, että Beethovenin musiikissa tunteella on toden totta vielä sijaa, toisin kuin monen nykymodernistin tuotannossa.
 
Eipäs nyt rienata. Semmoinen arvaus voisi olla, että tunteet ovat tuon varsin öh...omintakeisen kauden jälkeen tulossa hyvää vauhtia takaisin. Sarjallisuus, Cage, Stockhausen ja muut kumppanit ovat selkeästi olleet laskusuhdanteessa jo pitkään.
 
Tosin ulkomaisten säveltäjien tilannetta en oikein tällä hetkellä tiedä, mutta tällähetkellä työskentelevät suomalaiset huippusäveltäjät ovat ainakin irtautuneet matemaatikkomeiningistä lähes täysin.

Eipäs nyt rienata. Semmoinen arvaus voisi olla, että tunteet ovat tuon varsin öh...omintakeisen kauden jälkeen tulossa hyvää vauhtia takaisin. Sarjallisuus, Cage, Stockhausen ja muut kumppanit ovat selkeästi olleet laskusuhdanteessa jo pitkään.
 
Tosin ulkomaisten säveltäjien tilannetta en oikein tällä hetkellä tiedä, mutta tällähetkellä työskentelevät suomalaiset huippusäveltäjät ovat ainakin irtautuneet matemaatikkomeiningistä lähes täysin.
 
Kyllä kyllä. Tarkoitus ei ollutkaan yleistää kaikkiin nykymodernisteihin.

Jees. Hiukan vanhempiin modernisteihin voi ihan vapaasti yleistää. Nykymodernisteilla en varmaan kellään ole huomannut tätä ilmiötä.
 
Kyllä niitäkin varmaan vielä löytyy, mutta ne eivät onneksi saa enää juurikaan huomiota, kun "aivomusiikki" alkaa olla totaalisesti pois muodista.

Kyllä niitäkin varmaan vielä löytyy, mutta ne eivät onneksi saa enää juurikaan huomiota, kun "aivomusiikki" alkaa olla totaalisesti pois muodista.
 
Olen muuten tavallaan tuon suunnan melko fani. Mielenkiintoista aivojumppaa ja nokkelia oivalluksia.

Tuossa täytyy ottaa toki huomioon se, että Schubert lausui tämän kommenttinsa aikana, jolloin Beethovenin musiikki oli moderneinta, mitä kukaan oli siihen asti tehnyt - jossain määrin jopa aikaansa edellä. Totta kai se vaati älyä, samoin kuin nykyään modernin musiikin "ymmärtäminen". Sillä erotuksella tosin, että Beethovenin musiikissa tunteella on toden totta vielä sijaa, toisin kuin monen nykymodernistin tuotannossa.
 
Moderni hän monessa suhteessa epäilemättä kylläkin oli, mutta tuskinpa hän olisi nauttinut aikanaan niin suurta kansan suosiota, ollut omana aikanaankin niin suunnattoman suosittu säveltäjä jos hänen taiteensa todella olisi ollut aikaansa edellä. Hänen ei nimittäin voi sanoa kuuluneen siihen suhteelliseen harvalukuiseen suurten säveltäjien joukkoon, jota oma aika ei ymmärrä, ehkäpä viimeisiä jousikvartettoja lukuunottamatta (joiden problemaattisuus ja ambivalenttius oli pikemminkin luonnollinen seuraus säveltäjän kuuroudesta, joka oli pakottava tämän menemään itseensä) tai syntyajankohdan huomioon ottaen Eroica-sinfonia, jota on sanottu ehkäpä rohkeimmaksi yksittäiseksi askeleeksi länsimaisen musiikin historiassa, mutta kalpenee tässä suhteessa mielestäni täysin sen rinnalla millä tavoin Schönberg oli kerran mullistava musiikillisen ajattelun 12-säveljärjestelmällään.
 
Vaikka Beethoven muutoin musiikkinsa tietyssä objektiivisuudessa kuuluu hyvinkin wieniläisklassiseen traditioon,( jäihän esim. Goethe kaipaamaan hänen musiikistaan ekspressiivisiä ominaisuuksia, joita hän näki Mozartin Don Giovannissa, paljon Fideliota varhaisemmassa oopperassa) ja eikö romantiikan ollut jo aika tulla säveltaiteeseenkin? Olihan jo Haydn viimeisissä oratorioissaan, ennen muuta Vuodenajoissa, kuten Mozartkin ennakoinut sitä tunkeutuen monissa soitinsävellyksissään tuntemattomaan maailmaan, jota romantikot myöhemmin tutkivat.
 
Esim. c-mollipianokonserton, KV 491, ensimmäisten sointujen synkät korostukset kaikuivat monissa 1800-luvun alkupuolen sävellyksissä. Beethoven, joka oli kiintynyt c-mollikonserton ohella d-mollikonserttoonkin saaden näistä varmasti vaikutteita kolmanteen c-mollikonserttoonsa, kuunnellessaan edellistä yhdessä pianisti-ja säveltäjäkollegansa Johann Babtist Cramerin kanssa Augartenissa, huudahti finaalin loppunousun alkaessa:" Cramer, Cramer, me emme koskaan pysty tekemään mitään tällaista!"
 
Jopa muutamissa 1787 säveltämissä lauluissaan, joiden sävelkieli panee selvästi aavistelemaan Schubertia, KV 519, 520 ja 523, Mozartin musiikki tunkeutuu uudelle ja odottamattomalle maaperälle: Niissä on romantiikan dramaattista ilmaisuvoimaa, äärimmilleen pingotettua ja usein kuumeista intohimoa.
 
Voidaan näin yhtä hyvin ajatella, että Beethoven oli monessa suhteessa taaksepäin katsova säveltäjä, ei siinä määrin romantiikan tiennäyttäjä ja airut kuin Schubert sävelkielensä subjektiivisuudessa, omakohtaisuudessa, joiden teokset osoittautuivat kypsemmällä iällä liian vaikeiksi ja pitkiksi niitä harjoitelleille orkestereille joutuen lopulta hyllytetyksi. Näin kävi 9. sinfonian lisäksi mm. oopperan Alfonso ja Estrellan III-esittämisyritykselle Grazissa Schubertin elinaikana. Esim. oratorio Lazarus on todella paljon aikaansa edellä oleva sävelteos omassa genreessään, jopa minä olin täysin äimän käkenä sen ensi kertaa kuultuani: tuolloin nimittäin kuvittelin sen olleen muodoltaan ja rakenteeltaan huomattavasti sovinnaisempi wieniläisklassiseen traditioon sidoksissa olevien varhaisten kirkkomusiikkiteosten tavoin, mutta herra paratkoon, ajattelin, tämähän on kuin Wagneria.