Kitarat: soittaminen ›

Vähän menee vierestä, mutta menköön...
 
Jokainen soitin on tasan niin vaikea kuin siitä haluaa tehdä. Jos on soittanut edes jotakin soitinta ja kehittänyt musikaalisuuttaan, niin toinen soitin on aina helpompi oppia. Jokainen uusi instrumentti myös kompensoi toistaan. Jos olet soittanut kitaraa viisi vuotta ja sitten aloitat koskettimien/pianon soiton, on mahdotonta enää verrata, kumpi olisi helpompi oppia. Mielestäni on myös mahdotonta laittaa soittimia yksioikoisesti vaikeus- tai paremmuusjärjestykseen, mutta jos mitataan tiettyä ominaisuutta, niin asia helpottuu huomattavasti.
 
Esimerkiksi pianolla sointujen rakentaminen on helpompaa kuin kitaralla. Se on visuaalisempi soitin ja ääniä sekä hajotuksia voi melkein miten vaan muokata kun taas kitaralla sointujen muodostamista rajoittaa kuusi kieltä ja viisi sormea. Torvilla sointujen rakentaminen on tietysti vielä hankalampaa kuin kitaralla;) Olettaen että kitaraa soitetaan plektralla, pianolla pystyy vaikuttamaan dynamiikkaan paljon paremmin. Kummallakaan, kitaralla eikä pianolla pysty paljoa vaikuttamaan äänen syttymiseen, kun taas puhaltimilla se on olennainen osa fraseerausta.
 
Itse soittotekniikka ja soittimen rakenne on vaikuttanut myös siihen miten soittimet ovat kehittyneet ja miten niille on muodostunut oma "reviirinsä" bändissä. Big bandeissä kitara oli alunperin osa komppiryhmää. Varsinainen soolosoitto kitaralla on paljon uudempi keksintö kuin monet luulevat. Vanhemmissa jazz-standardeissa on painottunut väkisinkin tietyt sävellajit, koska saksofoni(t) ovat transponoivia soittimia, ja sormitukset ovat myös helpompia tietyissä sävellajeissa. Jonkun kappaleen soittaminen fonilla tietystä sävelajista voi mennä jo käytännössä niin hankalaksi, ettei siinä ole enää mitään järkeä. Kitaralla taas kappaleen transponoiminen ei tuota niin paljoa vaikeuksia, ellei soinnuissa/riffeissä ole välttämätöntä käyttää avoimia kieliä. Tietyn tyyppiset nopeammat fraasit joita esim. saksofonilla perinteisesti soitetaan on aivan luonnottomia soittaa kitaralla. Sama pätee tietysti kitaraan ja pianoon molemmin päin.
 
Blues-improvisoinnissa piano on mun mielestä yksi kömpelimpiä soittimia mitä voi olla. Kitara on aika hyvä siinä, foni vähän parempi ja laulu kaikkein paras. Ja kyllä, olen Jazz-solfa I:ssä harrastanut blues-improvisointia laulamalla...
 
Jos palataan koskettimiin ja kitaraan niin mä väitän, että nykyään suosiossa oleva nopea soitto on helpompaa omaksua koskettimilla (varsinkin syntikalla jonka koskettimissa ei ole mitään vastusta eikä soundissa dynamiikkaa) kuin kitaralla. Se sahalead-soundi vaan ei kuulosta niin luonnolliselta tai "ihmismäiseltä" kuin kitaran soundi. Pianolla ei voi bendata plus vielä se, ettet voi paljoa liikkua lavalla. Se ongelma on nykyään ratkaistu näillä kitarasyntikoilla joissa on pitch benderit.. Tulee vain mieleen huvittava tarina eri soitinten soittajien luonteesta jossa yhdessä lauseessa sanotaan, että "kosketinsoittajat haluavat olla kitaristeja". No vitseistähän on aina puolet totta, ja tässä tapauksessa se taitaa päteä erittäin hyvin.
 
Summa summarum: Mikään soitin ei yleisesti ole helpompi tai vaikeampi kuin toinen. Toisille soittimille tietyt jutut on vaan luontevampia kuin toisille, oli soitin sitten kitara, piano, saksofoni, huuliharppu, you name it... Kuka mistäkin pitää on taas toinen juttu. Jostain syystä mäkin valitsin kitaran, tiedä sitten syytä siihen...
 
Tällaista ajatuksen virtaa, toivottavasti edes joku ottaa jostain selvää.
 
Edit: Jos haluat nykyään naista niin lopeta soittaminen ja ala pelaamaan jääkiekkoa ;-)