Yleistä keskustelua musiikista ›

Minä ainakin pyrin aina vähättelemään itseäni, mutta en sen takia että kerjäisin huomiota ("kuunnelkaa tätä: *tilulilu*. Enkö olekin paska soittaja?"), vaan ettei kusi nouse päähän.
 
Samaa mieltä. Kyllä kultainen keskitie on mielestäni paras. Eli jos joku kysyy, osaatko soittaa mitään, niin kyllä minä sanon, että kohtuullisesti kitaraa ja pianoa sekä hieman bassoa ja rumpuja. Eli ei kehu itseään liikaa, mutta ei kuitenkaan vähättele on mielestäni paras tapa.
 
Mutta tämähän on myös kulttuurista kiinni. Suomessa itsekehua katsotaan pahalla ja täällä usein vähätellään itseä. Mutta Yhdysvalloissa taas sanotaan suoraan: "Olen paras."

"Mäpä olen soittanut sen ja sen kanssa..."
"Jaa no mäpä olen päässyt Judas Priestin keikalla bäkkärille ja ottanut Rob Halfordilta suihin."
Kyllä ne yleensä pois lähtee, kuin myös kaikki muut ihmiset ympärilläsi.

Tuohan on ilmiselvä känninen bluesjätkä-ilmiö.
 
Hehe, tää oli aika osuva. On tuttu ilmiö juu. Eihän niistä pitäis välittää, mutta kun ei vaan jaksa aina kuunnella, eikä perustella tai puolustella omia ratkaisujaan ja ajatusmaailmaansa.
 
Silti... mä luulen että musta tulee tommonen känninen bluesjätkä-esimerkki. Johtuu vittumaisesta luonteesta ja pätemisentarpeesta varmaan. Aion elää sen kanssa.

"Mäpä olen soittanut sen ja sen kanssa..."
"Jaa no mäpä olen päässyt Judas Priestin keikalla bäkkärille ja ottanut Rob Halfordilta suihin."
Kyllä ne yleensä pois lähtee, kuin myös kaikki muut ihmiset ympärilläsi.
 
+

Aloittajan kuvaileman kaltainen itsekehu on sieltä ärsyttävimmästä päästä, etenkin jos kyseessä ei oikeasti edes ole mikään kummoinen muusikko. Mutta jonkun verranhan muusikon pitää itseään osata "kehua", noin niin kuin markkinointimielessä. Se pitää vaan osata tehdä hyvällä maulla. Itse kun on moneen paikkaan pitänyt vääntää ansioluetteloa, niin huomaa useasti miettivänsä, miten jonkun asian ("ansion") voisi ilmaista niin ettei se kuulostaisi tyhjältä kehumiselta, vaan lähinnä siltä että ao. muusikko pitää asiaa ylipäätään mainitsemisen arvoisena. Siinä on sanamuoto usein monien muokkausten kohteena.
 
Senkin on kyllä huomannut, että ne muusikot, jotka ihan aikuisten oikeasti ovat merkittäviä ja saaneet aikaan paljon, niin niiden ei tarvi harrastaa sitä oman hännän nostoa. Teot puhuu puolestaan. Ja ikävä kyllä sama pätee kääntäen niihin vähemmän merkittäviin tyyppeihin; niillä sitä oman erinomaisuuden osoittamiseen pyrkivää tekstiä tulee vähän liiankin kanssa.

Pääasia että kehutaan. Ei kai silläniin väliä ole, että kuka-mitä-hä?
Tulee hyvä mieli kun saa kehuja.

Vähän aihetta sivuten, pari kertaa kyllä hiukan rasitti kun jouduin kuuntelemaan tuntemattoman ihmisen selvitystä tämän omasta ansioituneisuudestaan. En ymmärrä mikä siinä on, että juuri kun sitä kaupunkifestareilla kuvittelee pääsevänsä istahtamaan rauhassa olutmukin ääreen kesäiselle terassille, niin samaan pöytään tunkee joko
 
(a) henkilö kertomaan, miten hän viikonloppuna rakentaa nimekkäälle suomalaiselle yhtyeelle festarikeikkojen valo-/pyrotekniikkaa ja kuinka firma tulee vielä menestymään ja sen nimi ihmisille tutuksi. Esitelmän kruunasi tämän sankarin toive kertoa terveisiä tuolle kyseiselle bändille, mikäli olisin ollut vielä samana iltana menossa toisaalla kaupungissa heidän keikalleen.
 
tai
 
(b) ventovieras, joka väittää kehitelleensä tietokonepeliohjelmistoja jotka sittemmin lähtivät vetämään hyvin ja kuinka hänellä itsellä onkin nykyisin aikaa ja rahaa lomailla kun työntekijät tekevät duunin. Myös tulevaisuudenvisioista tuli pikainen tiivistelmä.
 
WTF? :D Mitä tuollaisia vaivaa. Koomista noissa tilanteissa oli se, etten osallistunut keskusteluun paria jaa-sanaa enempää.

Juu, ei ole pelkästään muusikoiden synti tuo itsensä kehuminen ja omien saavutustensa korostamaninen, kyllä sitä samaa tekevät ihan kaikki. Tai ei siis IHAN kaikki, mutta sellaisia ihmisiä löytyy varmaan suunnilleen kaikista ammatti- ja ihmisryhmistä.
 
Harva se kerta sitä saa baareihin eksyttyään kuunnella ihan jonkun tavan duunarinkin hehkutuksia siitä kuinka paljon ovat viime vuonna tienanneet, tai miten komean kämpän ovat rakentaneet tms. Ja juttu jatkuu vaan, vaikka kuinka koittaisi pysytellä nollasta-yhteen-sanan-vastauksissa. Mikäs siinä, kivahan se on, että edes joillakin menee hyvin, mutta ei minua ainakaan kiinnosta koko vitun iltaa kuunnella sitä samaa.
 
Pahimpia ovat tietysti vielä nämä, joille se oma elämäntapa on vieläpä se ainoa, jonka he pystyvät ymmärtämään - ei siis edes ainoa OIKEA, vaan ainoa MAHDOLLINEN: "Koskas SÄ meinaat mennänaimisiin ja ostaafarmarivolvon ja rakentaatiilitalon ja tehdälapsia ja..."
 
Sori lievä hyttyskarkoitekeskustelunaihe taas ;)

Erään nimeltämainitsemattoman, nyt jo konkurssiin menneen pikkustudion pomo oli/on kyllä loistava esimerkki tästä "haukun muita, kun omat meriitit ei oikeesti riitä itsekehuun" -ilmiöstä. Joka helvetin bändistä ja artistista oli jonkunlainen mielipide, useimmiten negatiivinen. Jollain ei soolosormet luistanu, toisen ääni muistutti heinänuhaista kärsivää kiljuhanhea jne. jne. Kuitenkaan herralla itsellään ei ole tietääkseni minkäänlaista soittokokemusta esiintyvänä artistina. Kuunneltiin äijän mielipidetulvaa poikain kanssa melko neutraaleina, ja kun se ei saanut meiltä kaipaamaansa vastakaikua, niin alkoi katkerana tilittää siitä miten Turo's Hevi Gee oli plagioinut häneltä erään miesten sukuelimien kokoon viittaavan musiikkikappaleen.. Siinä vaiheessa meni mallasjuomat väärään kurkkuun. Ei sinällään, etteikö skenaario ois mahdollinen, mutta mulla jäis kyllä myöntämättä moisen taideteoksen tekeminen. Melko epätoivoista, etten sanois.
 
Pätemisen tarve on musiikkipiireissä mielenkiintoinen ilmiö. Ehkäpä muusikot (ja wannabe-sellaiset) on keskivertoa suuriegoisempaa porukkaa, ja tästä syystä keskustelu kahden entuudestaan tuntemattoman musisoijan välillä menee helposti egobuustailuksi. Tiedä häntä(ä).

Päätinpä kirjoittaa vihdoinkin ilmiöstä, joka tulee vastaan aina (siis joka h****n kerta). Tämä ilmiö tapahtuu aina, kun käyn keikoilla tai tilaisuuksissa, joihin on kerääntynyt eri alan soittajia. Puhun ilmiöstä "itsensä kehuminen".

Enemmän minä olen ihan päinvastaiseen ilmiöön törmännyt. Eli ihan hyvätkin soittajat vähättelevät itseään. "se nyt oli semmonen" "en mää oikeen, kuhan rämpytän" En tiedä mistä sitten lienisi johtuu.

Itsekin olen tähän törmännyt, mutta huomattavasti harvemmin. Sääntöhän on usein se, että mitä pätevämpi soittaja, sitä vaatimattomampi. Joskus kun on käynyt isojen bändien keikoilla ja oikein hyvän keikan jälkeen jututtanut jotain soittajaa ja kehunut aidosti hyvästä suorituksesta niin hyvin harvoin he juttuun lähtevät. Saattavat tosin ajatella, että joku känni-idiotti lähestyy ja joutuvat kuuntelemaan seuraavat 30 min jotain käsittämätöntä höpötystä. Poikkeuksena Anssi Nykänen, joka jaksaa aina kuunnella kaikkien juttuja ja osallistuu itsekin keskusteluun, loistotyyppi.
 
Pitääkö se ihan oikeasti paikkaansa, että jenkit kehuu joka paikassa itseään? Eikö sekin valtio ole melko "iso" ja sielläkin on kansallisuuksia laidasta laitaan? Tuskin tuotakaan väitettä voi yleistää kaikkia maan kansalaisia koskemaan.
 
t. Köpe
 
Enemmän minä olen ihan päinvastaiseen ilmiöön törmännyt. Eli ihan hyvätkin soittajat vähättelevät itseään. "se nyt oli semmonen" "en mää oikeen, kuhan rämpytän" En tiedä mistä sitten lienisi johtuu.

Enemmän minä olen ihan päinvastaiseen ilmiöön törmännyt. Eli ihan hyvätkin soittajat vähättelevät itseään. "se nyt oli semmonen" "en mää oikeen, kuhan rämpytän" En tiedä mistä sitten lienisi johtuu.
 
Liimiskin sanoi että vaatimattomuus kerjää kunniaa.

Poikkeuksena Anssi Nykänen, joka jaksaa aina kuunnella kaikkien juttuja ja osallistuu itsekin keskusteluun, loistotyyppi.
 
Joo Anssi on hyvä äijä..oon sen kanssa joskus soittanutkin...ehhehe ehhehe ...........aaaaaaaaapuva...

"Näin tossa taanoin yhden vanhan soitto tutun, se kyseli että mitäs jos käytäisiin jamitelemassa tässä joskus?, MITÄ VITTUA se jätkä oikein meinas?!? meitsi sentään jamittelee nykyään vaan konsan jätkien kanssa".
 
Tollaista kuulu yhdeltä tutulta baarin pöydässä, olin aika ihmeissäni, toi jätkä on sentään ollut hyvä tyyppi.

TJEU: Dostojevski: Valkeat yöt
 
Jokaisesta ammattiryhmästähän näitä tosin löytyy...

Liimiskin sanoi että vaatimattomuus kerjää kunniaa.
 
Onkos tämä Liimis jotain niitä Uusiksen kavereita?

jätkäl tais olla pahemman laatuine narsistinen persoonallisuushäiriö, just tollasta tekstii voi odottaa, suurin osa varmasti keksittyjä juttuja.

Onkos tämä Liimis jotain niitä Uusiksen kavereita?
 
Kyseessä lienee Tommi Liimatta, Absoluuttisen Nollapisteen laulaja-sanoittaja. Mainittu säe oli muistaakseni bändin kappaleessa Jälkivaatimus.

Itsensä kehuminen on ihan OK, jos sen osaa tehdä oikein ja huumori mielellä. itsensä lyttyyn haukkuminen on paljon pahempaa. Siis muutaman kaljan jälkeen joku sanoo, että "tulipa taas soitettua perseelleen." Vaikka huumori mielellä oltaiskiinkin menossa niin ihan turhaa.
Soitettiin just lukion vappu juhlissa parit kipaleet ja voin tässä sanoa, että Paremmin ei kertakaikkiaan vois mennä. ;)