Kitarat: soittaminen ›

Eiköhän otelaudan tunteminen ole kitaransoitossa enemmän perusasioita kuin skaalat. Kyllä niitä skaaloja voi veivata ilman otelaudan tuntemustakin, mutta siinä ei kehity lähinnä mikään muu, kuin ulkoa opitun kuvion toistaminen. Asiat helpottuu kummasti, kun tietää mikä nuotti tulee kun mistäkin välistä painaa. Toisaalta kyllä sitä otelautaakin oppii siinä kun niitä skaaloja vetelee, mutta mielummin ainakin minä opettelisin sen otelaudan ensin hyvin. Tälloin on helpompi vaihtaa esim. skaalan sävellajia kun tietää missä mikin nuotti on.
 
No näinhän mäkin vähän olen funtsinut mutta millä sitä otelautaa oppisi parhaiten tuntemaan?

Oikeasti: Soita musiikkia, älä skaaloja. Soita melodioita, älä skaaloja. Soita ihan mitä tahansa musiikillisia ideoita, kunhan saat oman huomiosi käännettyä pois ajatuksesta "soitanpa tässä nyt skaalaa X". Skaalat ovat vain väline jonkin paljon merkityksellisemmän - musiikin - rakentamiseen.
 
Jucciczen vastaus on täydellinen. Skaalojen harjoitteleminen ja osaaminen on tärkeää, mutta sen perimmäinen tarkoitus on, ettei niitä tarvitse soittaessaan miettiä saati sitten pitää lähtökohtana sävellettäessä.

Älä anna skaalojen rajoittaa.
 
Eipäs tässä muuta.

Meitsi vetää sil kebabmollilla.

Nyt vaan tuntuu että ne on liian blues/rock sooloja joita luikattelen. Tavoitteena semmosta haunted, soilwork, strapping young lad, kreator jne linjaa vetää. Mitä suosittelette? Kromaattinen? Miksolyydinen?
 
Pentatoninen (molli & duuri) on erittäin hyvä asteikko. 95 prosenttia kaikesta soolosoitosta pop/rock/heavy -musiikissa perustuu pentatoniseen sävelikköön. Se, että kuulostaako bluesilta, ei juurikaan riipu siitä että käyttääkö pentatonista asteikkoa, vaan fraasien rakenteista, soiton dynamiikasta ja fraseerauksesta, intonaatiosta, siis koko sävelkielestä. Samalla säveliköllä ("asteikolla") voi tuottaa monia eri sävelkieliä.
 
Muutoin koko skaala-ajattelu kannattaa unohtaa. Se ei mene niin, että esim. analysoidaan joku biisi/riffi että siinä etäisesti esiintyy mukamas Am - Bb - C = fryyginen asteikko. Silloin usein väännetään soiva asia väkisin teorian kielelle. Etenkään modernimmassa hevimusassa noi asteikkoasiat ei mene niin yksinkertaisesti ja säännönmukaisesti kuin iskelmässä. Kysymys on ennemminkin fraasien muodostamisesta ja niiden fraasien muuntelusta ja värittämisestä jollain yksittäisillä muunnesävelillä. Nämä muunnesävelet eivät tee siitä jotain asteikkoa, jota voisi huolettomasti runtata joka väliin siinä biisissä. En siis suosittele ajattelemaan niin yksinkertaisesti että miksolyydinen tai joku muu asteikko. Siinä on kysymys paljon muistakin asioista, oikeastaan enimmäkseen muista asioista.
 
Joo, siis kyllähän vaikka jonkun Bon Jovin biisin voi analysoida että Am - C - D = A -doorinen, mutta se musiikki onkin huomattavasti lähempänä iskelmää kuin vaikkapa Strapping Young Lad, joka on noista luetelluista ainoa jota olen joskus kuullut. On vieläpä kahdenlaista asteikkovärien ilmenemismuotoa: tilanne, jossa liikkuva sointutausta luo mielikuvan joistain asteikoista solistin pysyessä paikallaan, ja tilanne jossa solisti itse ilmaisee sävelvalinnoillaan eri asteikkoja sointutaustan pysyessä muuttumattomana. Tällöin on vaikea sanoa, että kumpi on muna vai kana. Mutta tämä ilmenee täysinäisemmin ehkä jazz -musiikissa.
 
Yleisenä teesinä sanoisin, että huomattavasti enemmän saa tietoa kun analysoi suoraan sen soolon josta tykkää, kuin että analysoisi vain sen soolon taustan. Soolon voi analysoida siinä mielessä, että yrittää löytää siitä jotain yleispäteviä periaatteita joita voi vapaasti soveltaa, mutta usein se analyysi perustuu muuhun kuin asteikkojen määrittelemiseen. Se riippuu kunkin estetiikan tajusta, että mihin tulokseen milloinkin päätyy. Mutta tekisinkin mielelläni sen analyysihomman, jos vain saisin jonkun biisin kuultavakseni. Ei tämä tästä selkene mihinkään tällä jauhamisella:)
 
Pistäkää joku konkeettinen biisi jossa on sellaista meininkiä mistä tykkäätte, niin minä imutan sen, kuuntelen ja heitän oman analyysini.

Pistäkää joku konkeettinen biisi jossa on sellaista meininkiä mistä tykkäätte, niin minä imutan sen, kuuntelen ja heitän oman analyysini.
 
Ok, miten olisi esim. Megadethin Tornado of Soulsin soolo? Ja toisena (vaikka ei ns. soolo olekaan) Racer X:än Technical Difficultiesin intro (0 - 1:05)

Ok, miten olisi esim. Megadethin Tornado of Soulsin soolo? Ja toisena (vaikka ei ns. soolo olekaan) Racer X:än Technical Difficultiesin intro (0 - 1:05)
 
Tornado of soulsin soolo on muuten helvetin upea. Oikein kylmät väreet tulee. ;)

Tornado Of Souls on työn alla, raaseri x:ää ei löytynyt. Mutta ketjun aiheeseen liittyen mainitsen heti kärkeen, että Megadeth kuuluu nimenomaan siihen iskelmäosastoon harmonian suhteen, niinkuin Bon Jovikin. Tuo biisi ei kuvaa sitä, mistä kirjoitin. Mutta tsekkaan sen kuitenkin:)

Tornado Of Souls on työn alla, raaseri x:ää ei löytynyt. Mutta ketjun aiheeseen liittyen mainitsen heti kärkeen, että Megadeth kuuluu nimenomaan siihen iskelmäosastoon harmonian suhteen, niinkuin Bon Jovikin. Tuo biisi ei kuvaa sitä, mistä kirjoitin. Mutta tsekkaan sen kuitenkin:)
 
Mä en oikeen hahmota kyllä, että miten varsinkaan Rust In Peace menee samaan
nippuun Bon Jovi kanssa. Mun mielestä se levy on täynnä hienoja Marty-sooloja.
ToS:n lisäks ainaki Lucretia, Rust In Peace ja Hangar 18.
Mutta jos se on liian hilpeetä musaa, niin mites toimis Skolnickin soolot Testamentilla,
siellä on kanssa hienoja melodioita ja vähän eksoottisempia skaaloja.

Mä en oikeen hahmota kyllä, että miten varsinkaan Rust In Peace menee samaan
nippuun Bon Jovi kanssa.
 
En tarkoitakaan että rock -genrenä, vaan sillä tavalla että molempien bändien biiseissä on selkeästi (tai ainakin Megadethilla tässä Tornadossa) duuri/mollitonaaliset sävellajit ja niiden sointuasteet, toisin kuin monilla ns. nu-metal- tai alternative -bändeillä - mitä näitä nyt on: Tool, Korn, Meshuggah... anteeks kaikille keitä loukkaan heittämällä joitain bändejä saman otsikon alle. Kirjoitan bändeistä nyt vain ja ainoastaan tässä asiayhteydessä.
 
-- -- -- --
 
Tornado Of Souls on nyt transkriboitu ja nuotinnettu. Jos jollakulla on joitain erityisiä kyssäreitä, niin vastailen tuonnempana, mutta laitan nyt pikaisen analyysini.
 
Soolokohdan taustasoinnut menee näin:
 
Bm | | G | | Em | | F# | A, F#/A# ||
 
Tällä perusteella näyttäisi, että koko soolon voi hoitaa pelkällä B -aiolisella, eli luonnollisella mollilla.
 
Koska komppikitarat soittaa vain kvinttejä, on solistilla mahdollisuus määritellä jokainen sointusävy mieleisekseen. Sointukierto mennään läpi 6 kertaa. Joillakin kierroksilla Friedman soittaa koko rundin läpi pelkällä luonnollisella B -mollilla, jolloin soinnut ovat kutakuinkin niinkuin tuossa lukee. Yhdellä kiepillä äijä soittaa G:n kohdalla Em -arpeggion, jolloin sointukin tavallaan muuttuu G6:ksi. Pari kertaa E:n kohdalla tulee E -duuriarpeggioita, jolloin sointu tietysti muuttuu E -duurikolmisoinnuksi. Yhdessä kohdassa F#:n kohdalla tulee F#7b9 -arpeggio, joten sillä kohdalla voidaan puhua harmonisen B -molliasteikon viidennestä moodista. Toiseksi viimeisen kierroksen tilukohtauksessa käytetään E:n kohdalla d -ääntä, jolloin sen voi tulkita dominanttisoinnuksi, ja läheisin asteikko sillä kohtaa olisi E -miksolyydinen. Jos haluaa käyttää noita sointuvärien vaihtoehtoja, niin niissä on kyse nimenomaan soinnuista, ei asteikoista. Jos haluaa kaivaa esiin sen E7 -soundin E -sointuun, niin silloin soitetaan E7 -soinnun ääniä, ei miksolyydistä asteikkoa. Teoriassa on totta, että sointu ja asteikko ovat sama asia, mutta se on ainoastaan teoreettinen taustatieto. Käytännössä sillä on suuri ero soivan lopputuloksen kannalta, ajatteleeko soittaessaan asteikkolähtöisesti vai sointulähtöisesti.
 
Siinäpä nuo harmoniset tapahtumat tuossa soolossa kutakuinkin ovat. Välillä on heavylle erikoisempia ääniä johtosävelinä, mutta niitä ei tule tulkita asteikkoväreiksi. B -mollipentatoninen on tämän soolon selkäranka, sitä on jossain kohdissa väritetty esim. eb -äänellä joka on yläjohtosävel d:hen mentäessä. Kyseessä ei siis ole mikään duurin terssi (siis enharmonisesti d#).
 
Mikä tekee Friedmanin soolosta ehkä kiinnostavan, on mm. se että siinä käytetään paljon suuria intervallihyppyjä. Tusinakitaristit soittavat yleensä joko asteittain tai korkeintaan tersseissä, mutta tässä soolossa on paljon suurempia melodisia hyppyjä. Silti ne eivät kuulosta oudoilta tai yllättäviltä, vaan tuovat eloisuutta. Mielestäni soolon hyvyys perustuu pitkälti näihin intervallihyppyihin, ja siihen että jokaisella kierroksella tulee selkeästi uusi idea. Soolon rakenne on hieno kaari, jossa toiseksi viimeisen kiepin kliimaksin jälkeen revitellään loput 8 tahtia asioita joita ei ole tarkoitus analysoida. Kaikki fraasit ovat loppuun asti vietyjä, ne ovat kysymyksiä ja vastauksia toisilleen, ja hienot venytykset ja vibraatto kruunaavat kokonaisuuden. Friedmanin sormisoundi on yksi metallihistorian hienostuneimmista.
 
Ja tässä soolossa on myös bluesia, monissakin paikoissa niin ettei sitä äkkiseltään huomaa. Samaan meininkiin pääsee kyllä pelkällä mollipentatonisella, jos asettelee äänet sopivaan järjestykseen ja harjoittelee soittotatsillisia asioita.
 
Hyvä rytmiikka on myös avainasia tässä soolossa. Friedman osaa hienosti rikkoa tasaiset 8- tai 16 -osaketjut, ja lähtee useimpiin fraaseihin synkoopilla ("etupotku"). Toisaalta, pelkät 8-osat kuulostavat tosi rokkaavilta.
 
Jos siis haluaa saada jotain itselleen tästä soolosta, niin se on ainakin se, että pentatonista ja mitä tahansa asteikkoa kannattaa treenata suurilla intervallihypyillä, rikkoen tyypilliset melodialinjat. Kolmisointuja kannattaa opetella soittamaan arpeggioina. Nämä vaikuttavat lopputulokseen paljon enemmän kuin mitkään asteikkovalinnat.

Tornado Of Souls on nyt transkriboitu ja nuotinnettu. Jos jollakulla on joitain erityisiä kyssäreitä, niin vastailen tuonnempana, mutta laitan nyt pikaisen analyysini...
 
Kiitoksia vaan, loistavaa ja valaisevaa tekstiä!
 
Olisin kyllä vielä kiinnostunut kuulemaan hiukka teoreettista analyysia tuosta Techical Difficultiesin introsta...=)
 
Tässähän tuo intro onkin alkaen n. 40 sekunnin kohdalta n. minuutin verran.
 
http://www.youtube.com/watch?v=A-Y2 … p;search=Terrifying%20Guitar%20Trip

Kiitoksia vaan, loistavaa ja valaisevaa tekstiä!
 
Olisin kyllä vielä kiinnostunut kuulemaan hiukka teoreettista analyysia tuosta Techical Difficultiesin introsta...=)
 
Kiitoksia vain.
 
Kuuntelin tuon pätkän, mutta siinä ei kyllä ollut mielestäni mitään erityistä. Gilbert sahailee enimmäkseen juuri sillä tavalla asteittaisesti luonnollista E -mollia, ja välillä bluesia (eli e -mollipentatonista lisättynä c#- ja Bb -äänillä). Sävellaji on siis E -molli. Iskelmäksi minä tämänkin laskisin:)
 
Riffissä oli ikäänkuin soinnut C - Em - C - Em - D - B7. Niissä tiluissa, jotka on siellä väleissä, ei ole musiikillista lisäinformaatiota. Ennenkuin soolo alkaa, tulee sellainen laskeva kromaattinen linja, jossa vain menee mollikolmisointu vakiorakenteella alaspäin.
 
Tiluista sinällään: tässä biisissä, ja erityisesti introssa, esiintyy enimmäkseen melodisia sekvenssejä e -mollissa, joihin nuo tilut perustuu.

Kaikki skaalat sopivat kaikkeen jos vain osaa soveltaa. Aina ei tartte vetää sooloja blues-skaalalla.

Kaikki skaalat sopivat kaikkeen jos vain osaa soveltaa.
 
Harvemmin esim. duuri sopii mollin päälle:)

Asiasta kolmanteen, ootteko koskaan kelannu, miten monisyistä musiikkia blueskin
loppujenlopuksi on. Vaikka aina puhutaan siitä perus bluusskaalasta, niin esim.
tyypillisessä E-duuri bluesissakin käytetään lähes kaikkia säveliä oktaavin alalta
lukuunottamatta ehkä alennettua sekuntia ja sitäkin aina joskus. Analysoi sitä :D
 
EDIT: tarkoitin sekuntia

Ei mtn.

Apricot... kommentoin jo asiasta profiiliisi, mutta plussan sait analyysistä. Olen kanssasi samaa mieltä Marty-sedän kauniista melodisista linjoista ja tyylikkäästä työskenetlystä.

Sitä skaalaa soitetaan, joka siihen taustaan sopii. Kuulostaa aika paskalta vetää Em-F-G vaikka E-mixolyydista. Se, missä sävellajissa ja moodissa biisi menee, määrittää sen skaalankin käytön.
 
EIKS SE NÄIN OO HÄ?!!
 
Mä en ainakaa pelaa millään helvetin skaaloilla. Jos säveltelen itte omaa esim. omaa veisua niin teen ensin vaikka hyvän kompin ja iskevän kompin taustalle ja kehittelen siihen siihen sopivan ja hyvältä kuulostavan melodian taustalle tai toisinpäin.
Päähän tommoses skaalojen skulaamises sekoo.
Musiikkia tehdään ja soitetaan eikä siinä kauheesti tartte sääntöjä miettiä.
Tekee niinku ittestä hyvältä tuntuu ja kuulostaa.

Musiikkia tehdään ja soitetaan eikä siinä kauheesti tartte sääntöjä miettiä.
Tekee niinku ittestä hyvältä tuntuu ja kuulostaa.
 
Oma näkemykseni on että skaalojen tuntemus vain helpottaa hommia, ei rajoita.