Koskettimet ›

Mua ei sinänsä kiinnosta vielä, että kuulostaako perusääni, kvintti vai terssi parhaimmalta jazzin taustalla, vaan että mitä ylipäänsä koskettimilla soitetaan.
 
Tämän takia toi sun soitto kuullostaa siltä että kitaristi soveltaa kitarajuttuja koskettimille. Koskettimilla (niin kuin muillakin soittimilla) soitetaan ylipäänsä juuri eri säveliä, joiden keskinäisiä suhteita kuvataan intervalleilla. Kyse on oikeastaan vain valituista sanoista, joiden kautta järkevä keskustelu tästä aiheesta on mahdollinen.
 
Kitaran soitto aloitetaan ilmeisen usein sointutaulukoilla. Sitten kun perussoinnut on handussa, opetellaan barre-otteita. Lopulta jonkun yksittäisen soinnun osaa soittaa ehkä kahdesta-kolmesta eri paikasta. Moni kitaristi tyytyy tähän tasoon ja pärjää hyvin. Kun kitaristi lähestyy koskettimia, hän yleensä kysyy sointutaulukoita ja opettelee sieltä yhden tavan soittaa sen deemolliseiskan. Kun kaikki biisit soittaa tällä yhdellä tavalla, niin lopputulos kuullostaa siltä, että kitaristi on puikoissa.
 
Pianolla ja muilla koskettimilla ei ole yhtä tai kahta ainoaa oikeaa tapaa soittaa deemolliseiskaa. Koskettimille, varsinkin pianolle ja uruille, on ominaista jatkuva sointujen eri käännösten vaihtelu. Etuna on se, että sointumaton yleisvaikutelmaa, mm.äänenkorkeuden muuttumissuuntaa voi varioida eri tunnelmien aikaansaamiseksi. Samastakin soinnusta saadaan eri sävyjä riippuen siitä, mikä soinnun sävelistä on alimpana - eli mikä soinnun käännös on kyseessä.
 
Klassiset pianistit soittavat nuoteista, joten säveltäjä tai sovittaja on miettinyt valmiiksi, miten soitetaan. Kevyen musiikin puolella näin ei useinkaan ole, joten soittaja saa aivan itse päättää, miten soinnut kulloinkin ottaa. Terssien ja kvinttien opettelu tulee viimeistään tässä vaiheessa vastaan, sillä en minä ainakaan pysty opettelemaan taulukoista ulkoa kaikkia mahdollisia sointuja.
 
Kun opettelee teorian perusteet, niin deemolliseiskan (=perussävel, pieni terssi, kvintti ja pieni septimi = D, F, A, C) muodostaminen ei ole mikään ongelma. Jossain tilanteessa tämän voisi soittaa vaikka siten, että vasurilla otetaan tömäkkä rytmi kahdella oktaavin päässä toisistaan olevalla D.llä ja oikean käden peukalo painaa C:n ja D:n alas, etusormi on F:llä ja nimetön löytää A:n. Jos tuntuu, että tuli liian paksu sointu, niin vasuri voi tehdä jotain bassokuviota D.n ympärillä ja oikea soittaakin vain C:n ja F:n. Jazzia tai ei, jos jotain pitää jättää pois, niin kvintti saa mennä ja perussäveliä varsinkin bändisoitossa soittaa muu porukka ihan tarpeeksi, joten terssi ja septimi ovat ihan riittäviä. Jos taas tarvitaan oikein rouhea murina johonkin kohtaan niin ainakin pianolla voi lyödä vasurilla D, F, A, C, D ja oikealla C, D, F, A, C, niin johan kuuluu.
 
Edistyneet kitaristit toimivat vähän samaan tapaan. He oppivat otelaudan ulkoa siten, että tarvittaessa osaavat lennossa ottaa sointuja aivan omaperäisillä sormituksilla käyttäen kahta-kolmea kieltä.
 
Teoriaan ei tarvitse uppoutua kovinkaan pitkälle, mutta sen verran pitää opiskella, että tietää mitkä sävelet perussointuihin kuuluu. Sitten vaan rohkeasti rakentelemaan erilaisia sointu- ja rytmikuvioita näiden sävelten varaan. Seuraavaksi olisi hyvä mieltää, mitkä sävelet kuuluvat kappaleen sävellajiin, jolloin melodioille löytyy se turvallinen perusrunko. Heti kun luulee jotain oppineensa, niin sekaan voi heittää sävellajiin ja perussointuun kuulumattomia säveliä, jolloin saadaan uusia sävyjä esille. Tärkeintä on kokeilla ennakkoluulottomasti ja harjoitella tarpeeksi.