Rummut: rumpukamat ›

Yllättävän moni rumpupalstalle kirjoittelevista tuntuu kovasti diggailevan Totoa. Tai, no yllättävä on ehkä sittenkin väärä sana, sillä kenellepä meistä ei jossain vaiheessa elämää olisi kollega tai opettaja julistanut Jeff Porcaro -ilosanomaa tai suorastaan lyönyt Jeff-raamatulla päähän. Kyllä te kaikki tiedätte mistä minä puhun. Minäkin ostin teininä samasta syystä pari bändin levyä, olihan se kova juttu diggailla Totoa ja sitä niiden kuulemma maailman parasta rumpalia.
 
Ne levyt jäivät hyllyyn pölyttymään. Kuulostihan se rummutus nuoriin korviin hienolta, mutta ei riittänyt pelastamaan musiikkia vinkuvan valittavalta laululta ja übermauttomilta syntsikkasaundeilta (jotka kieltämättä kutittelevat nauruhermoja tänäkin päivänä) kuivista biiseistä ja kliinisen kolkosta yleissaundista puhumattakaan. Tokihan kokkelinhuuruisessa Los Angeles -popissa Porcaro on ehdottomasti mies paikallaan ja istuu alan levyille kuin hanska, oma sydämeni se vaan alkoi vetää toiseen suuntaan.
 
Kysymys kuuluukin: mikä siinä Toton musiikissa kiehtoo? Mitä hienouksia minulta menee kerta toisensa jälkeen korvien ohi? Mitä jää jäljelle, kun unohdetaan hetkeksi Jeff Porcaro (tai se Simon Phillips)?
 

 
Toto-faneja ja heidän idoleitaan tippaakaan dumaamatta
 
nimim. Missasinko jotain?

samma här... oon koittanu levyjä kuunnella, mutta se on semmosta mitäänsanomatonta kliinistä p*****

Hyvä kysymys.

Yhdyn edelliseen. Itselle ainoa kova Toto levy on "Kingdom of Desire", jossa on kohtuullisen hyviä biisejä ja hienoa rummuttelua. Muutenkin Lukatherin vokalisointi uppoaa mulle paremmin mitä Kimballin ulvominen.
 
Itsekkään en koskaan tuota Toto-hypeä ole niinkään ymmärtänyt. Miehet soittavat todella hienosti ja kyllähän J.Porcaron shufflet sekä beatit kulkee mutten minä Totosta varsinaista otetta löydä. Siitä puuttuu se fiilis ja henki mitä minä pop/rock-meinigistä haen.
 
Lisäksi itseäni on ihmetyttänyt se, että jos J.Porcarosta puhuu hieman alentavammin kuin "maailma paras rumpali"-tittelillä niin osakseen saa yleensä pelkää kettuilua. Makuasioita, jälleen kerran.

Toto IV on kohtalainen levy. Muusta Totosta en sitten pahemmin välitä.

Sitä varten on ihan oma mittarinsa/bändinsä: Steely Dan.
You speak my language, baby!

Toto IV, Isolation ja Fahrenheit ovat erinomaisia levyjä. Muusta Totosta en sitten pahemmin välitä.

Ai miksi? Toto diggailuni alkoi 80-luvun lopulla The seventh one -levyn myötä, kun se löytyi käsiini isän levyhyllystä ja kuulosti uskomattoman hyvältä. En silloin vielä aavistanut, että Jeff Porcaro on suoranainen rumpujumala. Niin ikään muiden rumpaleiden ylistävistä mielipiteistä olin autuaan tietämätön. Miehen suuruus valkeni pikkuhiljaa alettuani penkomaan hänen levytyksiään taaksepäin. Steely Dan (Katy Lied), Boz Scaggs (Silk Degrees) ja 70-luvun Toto ovat mielestäni rumpujensoiton standardeja pop/rock saralla.
 
Kun Jeff kuoli -92, Toton viehätys lässähti melkoisesti. Ei sillä, etteikö muillakin siinä bändissä ole ansionsa, mutta Jeffin rooli oli sittenkin isompi, kuin vain sen staattisen kompin naputtaminen. Meinaan "bändin henkenä". Olen minä silti nämä myöhemmätkin levyt ostanut, se on vaan joka osa-alueeltaan niin timanttista touhua.

se on vaan joka osa-alueeltaan niin timanttista touhua.
 
Paitsi biisien osalta. Tämä nyt on tällainen haukkumistopikki ja sinänsä turha, mutta henk.koht. en tosiaan bändin historiasta kovin montaa merkittävää biisiä löydä. Mitäs niitä nyt olisi, Africa, Hold The Line, Rosanna...siinäpä ne melkein.

Paitsi biisien osalta. Tämä nyt on tällainen haukkumistopikki ja sinänsä turha, mutta henk.koht. en tosiaan bändin historiasta kovin montaa merkittävää biisiä löydä. Mitäs niitä nyt olisi, Africa, Hold The Line, Rosanna...siinäpä ne melkein.
 
Georgy Porgy, I'll Be Over You, I Won't Hold You Back, Stop Loving You, 99, Pamela...

Georgy Porgy, I'll Be Over You, I Won't Hold You Back, Stop Loving You, 99, Pamela...
 
Jaa jaa. Itse kun meinasin noista kolmestakin yhden tai kaksi pudottaa pois. ;)

Mä luulin et TOTO on joku vakioveikkausjuttu tai jotain..

Jos ei ymmärrä Toton hienoutta, niin sitten ei ymmärrä Toton hienoutta. Eri ihmiset pitävät erilaisista musiikkityyleistä, ja siinä se. En minäkään jaksa kuunnella monien palstalaisten suuresti ylistämää Kingston Wallia, vaikka arvostankin heidän soittotaitoaan ja saavutuksiaan. Saatte kaikki minun puolestani ihan vapaasti olla pitämättä Totosta, jos siltä tuntuu.
 
Minä pidän hyvin soitetusta melodisesta pop-rockista, jossa on paljon kosketinsoittimia, sopivasti jazz- ja progevivahteita sekä koukkuja. Ja Toto sattuu sopimaan tuohon kuvaukseen vallan mainiosti.

Samaa voisi sanoa vaikka death metalista ja tiibetiläisestä kurkkulaulusta. Makuasioista.

Emminäkään ole jaksanut tutustua. Rosannan komppi toki ruplattaa.

Ostin bändistä jotain kuultuani lähes sokkona kokoelman XX ja varsinkin se loppupää oli pitkään kovin asia maailmassa. Nykyään Dave's gone skiing lähinnä huvittaa... En omista Tambua, mutta sieltä löytynee biisi I will remember??, mikä saa kyllä aikaan joka kerta sellaisen tietyn karvat pystyyn nostattavan fiiliksen. Hyvät sounditkin siinä saatu aikaan.
Porcaron soitto on minulle kovempi asia kuin Phillipsin, mutta en osaisi sanoa parasta totolevyä kun olen kuullut vain pätkiä sieltä täältä kokoelma ja livelevyjen kautta. Fältskogin kirjasta taaplasin Rosannan komppia jo ennen kuin olin varsinaisesti kuullut kappalettakaan, ainakaan tietoisesti.
 
Luultavasti se lopullinen tutustuminen tapahtui täälläkin opettajan hehkutuksesta yhdessä rumpulehden kanssa. Ensimmäisessä lukemassani Modern Drummerissa oli Simon ja keltainen S.S.Phillips -setti kannessa. Sattumalta lehden antanut opettaja oli myymässä samaan aikaan keltaisia rumpuja syvillä kannuilla...

Hahhaa, arse, samoilla linjoilla! Meidän bändin keikkabussissa kuunneltiin viime viikolla ensimmäisen kerran varmaan 20 vuoteen Totoa. Ja kyllä siinä tuli vaan mieleen, että on vähän turhan seesteistä mulle. Kuulostaa hengettömältä, vaikka periaatteessa pitäisi osiensa summana olla hyvinkin henkevän kuulosta musaa. Jotenki täysin toisesta ääripäästä mitä itse kuuntelen - vaikkakin oma musamakuni on mielestäni laajahko.

Jos pystyy näkemään naurettavien synasoundien, melko kliinisen 80-luvun studiomeiningin ja hieman kornin west-coast-asenteen läpi niin jäljelle jää melko hyviä pop-biisejä.
Itseäni alkaa nykyään myös naurattamaan jos kuulee noita levyä vaikka nuorempana tuli diggailtua paljonkin, etenkin rumputyöskentelyä.
Mutta pakko myöntää että AOR-genressä bändi on kaikesta huolimatta kärkiryhmää.
Ja jos mietin bändiä biisintekijän näkökulmasta, niin Toto on tehnyt monta todella hyvää biisiä, etenkin balladipuolella. Imeliähän ne on ja sovituksista ja toteutuksesta voi sitten olla montaa mieltä...:)

Toto on leimattu sellaiseksi ylitekniseksi studiokettujen kokoonpanoksi. Taisivat perustaa bändin jo teini-iässä. Lahjakkaita kavereita kasaantui yhteen. Porcarojen isä on hyvin paljon käytetty sessiomuusikko ja David Paichin isä orkesterinjohtaja. Pojat olivat kultturikotien kasvatteja ja maaperä oli otollinen.
 
Kyllä alkuaikonakin tekivät hienoja biisejä. Lukather ja Jeff Porcaro tuosta porukasta tunkivat sitten kunnolla esiin. Välillä ihan sontaakin tuli, mutta joukossa helmiä. Laatu ei siis ollut tasaista. Pitkään orkesteri kamppaili solistiongelman kanssa. Steve Lukather parhaiten homman hoitaa, mutta ei kai sitten halua olla laulupäällikkönä.