Yleistä keskustelua musiikista ›

Isipappa oli keikalla ja kertoi erään välispiikin menneen suunnilleen näin:
 
"You are probably wondering why we change guitars so much between songs. Well, the answer is... because we can!"
 
Jotenkin erittäin mukavaa ja liikuttavaakin kuulla, jos lähes koko ikänsä soittaneet vanhemman polven muusikotkin jaksavat vielä innostua soittimista samalla tavalla kuin me nuoret jannut!
 
jep.
 
Vaikka välijutut olivatkin hauskoja, niin ne olivat samat mitä Final Tour -DVD:llä.

Jees , kyllä loistava keikka oli !!

Ja juuri tuossa vaimon kanssa muisteltiin,että ei tullut mieleenkään katsoa kelloa kertaakaan keikan aikana ja kyseessä oli sentään aika pitkä veto!
Päinvastoin ,ilta meni kuin siivillä,koko ajan oli kuin olisi ollut jossain usvassa,niin mystinen tuo ilta oli ja kun siitä sitten kävellen mentiin Sokos-hotelli Pasilaan nukkumaan,niin aivan kuin olisi ollut pikku humalassa (mä oon sentään ollu absolutisti melkein kahdeksan vuotta),niin voimakkaasti koin sen keikan!

Ja juuri tuossa vaimon kanssa muisteltiin,että ei tullut mieleenkään katsoa kelloa kertaakaan
 
Minulla oli ennakkotieto pitkästä rumpusoolosta, joten katsoin kelloa sen alussa ja lopussa. Täyden vartin setä paukutteli.

Pakko nostaa tämä ylös, koska liityin vasta tänään tänne foorumille..
 
Tuo Shadowsien Vuokatin keikka oli yksi ehdottomia elämän huippukohtia, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Oma musiikista kiinnostuminen alkoi n. 5-vuotiaana, jolloin äiti toi kaupasta "another string of hits" -kasetin. Isä oli sitä mieltä, että se pitäisi viedä takaisin kauppaan koska oli niin kallis. Ei sitä mihinkään viety, kun näkivät, että poika liimautui kuuntelemaan kerta toisensa jälkeen kasettinauhurin ääreen. Lastenlaulujen aika oli armotta ohi. Vähitellen levykokoelmakin alkoi karttua ja piti saada oma kitara.. Sitten teini-ikäisenä tuli hairahduttua toviksi sukkadiskojen musiikkiin, mutta Slade&Nazareth palauttivat takaisin rock-linjalle..
 
Ajattelin ennen keikkaa, että "enpä ole nyt Shadowsia kuunnellut aikoihin, että tuskinpa tuonne jaksan lähteä".. Jos äiti-muori ei olisi niin innoissaan tuota minulle mainostanut, niin tuskin olisi tullut edes lähdettyä. Lippujen hintakin oli niin korkea, että melkein närästi. Reilusti etuajassa paikalle saapuneena piti varata paikka eturivistä, parin illan takainen painiminen nazarethin eturivin tungoksessa tuntui vielä lihaksissa, joten vähäsen jopa pelotti ajatus "uusinta matsista".
 
Yllätys oli itselle melkoisen suuri, kun melkein tippa tuli silmäkulmaan ja alahuuli tuppasi väpättämään keikan ensi hetkillä. Nostalgia-pamaus oli aivan valtava! Apachen alkusoinnut (muuttui kyllä sitten riders of the skyksi) riipaisi jotain lapsuuden muistoja syvältä.. tuli jotenkin sellainen kummallinen olo, kun penskanakin olisi tahtonut silmälasit vain siksi kuin Hank Marvinilla oli.. Ja tuo olo jatkui koko keikan ajan. Lievä nazareth-pettymys oli vaihtunut mykistävään olotilaan, josta innostuneena piti ostaa fanipaita ja final tour DVD. Ja mikä parasta, yleisö oli todella maltillinen ja eturivissä sai olla rauhassa. Järjestysmiehet kantoivat niska-perse -otteella tungeksijat pihalle, mikä takasi konserttinautinnon.
 
Lopuksi.. tietääkö kukaan, että miten tuo äijien loppukiertue meni? Oliko Cliff mukana keikoilla? Mitkä ovat nykykuulumiset? Menivätkö pillit lopullisesti pussiin vai vieläkö lähtevät uudestaan kiertueelle?

Minulla oli ennakkotieto pitkästä rumpusoolosta, joten katsoin kelloa sen alussa ja lopussa. Täyden vartin setä paukutteli.
 
Missä biisissä? Oliko "Little B" vai "Big B"?

Itse olin jäähallin keikalla. Kovaa kamaa se oli, ei siitä pääse mihinkään. Ja sounditkin oli niin hyvät.