Rummut: rumpukamat ›

Sinä saat plussan siitä että vaivauduit. Oli minusta kovin mukava lukea tuota, hyviä näkökohtia, ja hyvin tehty teksti, jaksoi lukea.
 
Totean tässä vaiheessa että olen täysin samaa mieltä, ja plussitan minäkin.

vitsipä että oli kova keikka hämyisellä jatsklubilla viimeviikonloppuna kuopiossa... teppo mäkynen rummuissa....
 
Ilmeisesti Jukka Perko Viisikko?
Olisin käynyt Savonlinnassa katsomassa, mutta koulu iski.
Oli kuulemma kova. Mitäs pidit?

Itse aiheesta, kuuntelen musiikkia musiikin takia, en taidon.
 
Niin. Ja taito ei ole yhtä kuin taidon näyttäminen.

Niin. Ja taito ei ole yhtä kuin taidon näyttäminen.
 
Heh, taito on niin taidonnäyttämistä kun taidon näyttämättä jättämisäkin.

Kepa todella monen, jopa ammattilaistenkin, mielestä yksi Suomen kovimpia kannuttajia, niin teknisesti, kuin musikaalisestikin. En ole kovin hyvin päässyt tutustumaan herran tuotantoon ja lueskelinkin mielenkiinnolla, jos joku olisi heittänyt levyn missä Kepa pistäisi armotonta tykitystä. Edes hänen opeissaan 4 vuotta viihtynyt oppilas ei osannut mainita Kepalta "TEH albumia" jossa hän todella vetää niin hyvin, kuin pystyy. Ei niin ei!
 
Tuohon sanon vielä, että soittihan Kepa pitkään Tuppu (Tuomo) Orrenmaan funk/fuusio -bändissä (levyt: Funky -99 ja Slam Jam -01) Nykyään siinä taitaa olla Sami Järvinen rummuissa. Lisäksi Kettusen levytyksistä voisi mainita TT Oksalan This Rhythm -albumin ja vaikka Oulunkylä Big Bandin levyn Hip shakin'. Myös useita hienoja jazz-levytyksiä löytyy. Ei se Kepan "kohtalo" mikään surkea ole, päinvastoin. Käsittääkseni hän ei hirmuinen tykittäjä tyyppi kuitenkaan ole, vaan hivenen maltillisempi kaveri. Suurimpina esikuvinaan hän on muistaakseni maininnut Jeff Porcaron ja Steve Gaddin. Kepa veti muuten sikamakeesti Toton Pamelan ja Stop Loving You:n aikoinaan Tribute to Jeff -keikalla.
 
Kalle Torniainen on sellainen, jonka soittoa kuulisin mielelläni muissakin yhteyksissä kuin iskelmälevyillä tai Vesku Loirin bändissä, vaikkei niissäkään vikaa ole.
 
Muita aliarvioimatta, onhan meillä yksi koko kansan A. Nykänen, joka on jollakin ihmeen tavalla onnistunut järjestämään itsensä (mielestäni) niille kaikkein kovimmille kotimaisille levyille. Sanoisiko että miehellä on nk. "sosiaaliset taidot hallussa". Rumpalin taitoja ei kuulemma sitten ole edes muistettu kysyä :-)

Ilmeisesti Jukka Perko Viisikko?
Olisin käynyt Savonlinnassa katsomassa, mutta koulu iski.
Oli kuulemma kova. Mitäs pidit?
 
oli ihan hemmetin kova, jopa tämmönen paatunu hevimies kyllä nautti moisesta. Mäkysen soitosta ei kyllä groovia puuttunu, muutenkin oli mies hauskaa katsottavaa, oon kyllä kuullu, että melkoinen ilveilijä on mutta että....

Kyllähän meiltä esim. kansainvälisen tason rockjazz/fuusio -kokoonpanoja ja levytyksiä löytyy vaikka kuinka paljon, jo 70-luvulta lähtien. Häkellyttävän hyviä levyjä ihan rumpalismissakin mitattuna. Teknistä taituruutta yllin kyllin. Kaupaksi ei vain tunnu käyvän. .
 
Näin minustakin tuntuu. Suomessa on hyvin yksioikoinen musiikkikulttuuri pohjimmiltaan, ja siksi myös hyvin yksipuolinen yleisö. Meillä oli paikallisella pikkufestarilla viime vuonna esiintymässä aivan loistava grooveyhtye "Funk Collection", kaikki hyvännäköisiä nuoria aikuisia, jotka soittivat todella menevää musiikkia hyvällä ja tyylitajuisella otteella, voisin aivan hyvin kuvitella ne tytöt ja pojat soittamassa samoja venueita kuin esim. Scandinavian Music Group; En ole sen koommin heistä kuullut. Miksi en?
 
Vastaus: Suomalaisia ei kiinnosta. Tiedän, että on mänttiä haukkua yleisöä menestyksen puutteesta, mutta Suomen kaltaisessa kulttuurissa se pitää osittain paikkansakin. Asia ei johdu väestönpuutteesta, jengi käy massoittain katsomassa mainstream-radiobändejä festareilla kuullakseen ne tutut hittibiisit. On fain surullista huomata, että vähänkään (Suomen väriskaalalla) tavallisuudesta poikkeavaa musiikkia harva nykyään enää oppii arvostamaan. Olen tosin sitä mieltä, että vähän vanhempi, 60- ja 70-luvuilla nuoruutensa elänyt kansa varmasti mielellään kuuntelisi juuri tuota muusikoiden musiikkia, mutta eivät enää ole ns. "musiikinkuunteluiässä". :) Fanitus, keikoilla käynti, levyjen ostaminen, kaikki kuuluu pitkälti nuoruureen.
 
Syytän myös kasvatusta: Lapsena ja nuorena pitää kokeilla asioita, kuunnella paljon erilaista musiikkia sillä musiikinkuuntelun on todettu parantavan tiettyjä aivotoimintoja, käydä paikoissa ja kokea uusia asioita. Nykyisin tosin nuorten tullessa murrosikään ja usein myös silloin alkaessaan vartavasten kuunnella musiikkia, pätemisen tarve on kovempi kuin koskaan. Pitää näyttää hyvältä, pitää olla hurmaava ja seksikäs, pitää olla cool eikä saa näyttää heikkouksiaan, varsinkaan kuuntelemalla jotain tyhmää musiikkia.
 
En ole mikään kasvatuspedagogi, mutta uskon, että jos lapsi tottuu musiikin laaja-alaisuuteen kauan ennen murrosikää, hän ei vierasta kummallisenkuuloisia musiikkityylejä, joita ei soitetakaan Yle-X:llä. Nuorena musiikinkuuntelun aloittanut lapsi alkaa myös todennäköisesti harrastamaan jotakin soitinta, ja mikään ei ole sen parempi sisäänkäynti musiikkiin, kuin sen tekeminen itse. Siksipä vanhemmat määrittävät pitkälti sen, arvostaako heidän lapsensa musiikkia. Puhun omasta kokemuksesta: Isäni on harrastanut vuosikymmeniä kitaransoittoa, ja vanhempani lauloivat monissa eri kuoroissa. He passittivat minut musiikkiopistoon, ja joskaan itse opistomeininki ei minua pitkään kiinnostanut, sain siitä hyvän tuntuman musiikkiin ja tämä rumpujensoittoharrastus tuli jäädäkseen. Kävimme paljon konserteissa, kansanmusiikista klassiseen, oopperaan ja rokkikonsertteihin. Murkkuiässä muilla soi stereoissa Backstreet Boys ja Eminem, minulla Juice Leskinen, Led Zeppelin ja Oscar Peterson trio. Kyllä, minua katsottiin hyvin pahasti kieroon musiikkimieltymyksieni vuoksi, eli ymmärrän hyvin, miksi moinen musiikki voi siinä iässä tunta vähän vieraalta. :)
 
Eli mikähän tässä maailmanparannuksessa nyt oli pointtina... Varmaankin se, että katellaan kymmenen - parinkymmenen vuoden kuluttua, miltä Suomen musiikkikulttuuri silloin näyttää, kun meidän lapsemme ovat sitä kannattamassa.

jos joku olisi heittänyt levyn missä Kepa pistäisi armotonta tykitystä.
 
No jos pari esimerkkiä.. Wigwamin Titan Wheels on ainakin musta tosi hyvä levy, ja Kettusta parhaimmillaan.. Lisäks itse tykkäsin Jaku Havukaisen joku "stars" levy, missä Kepa soittaa.. Ei mikään yli-tuotettu hifi-levy, mutta kunnon roketti rolli meininkiä..=)
 
Pakko sanoa myös tuo Pentti Hietasen On the Rocks levy, jonkun asteen "supergrouppi" siinäkin soittaa.. ja ainakin minua kiehtoo tommonen "rajojen rikkominen" - ooppera laulaja laulaa rokkia.. Vaikka sinälläänhän rokkia onlaulanut ennenkin, ja ihan hyvin laulaakin, niin eihän tuossa mitään uutta..
 
Kuten Töykeät jo mainittiinkin, niin onhan suomessa ilmeisesti muutaman levyn tehnyt Groove Convention, itsellä yksi levy ja ihan hyvää "maailman" meiningiä..=)
 
Itse olen miettinyt että onko kukaan suomalaisista rumpaleista tehnyt mitään soolo-levyä? Sinällään hassua että suomessa kuitenkin on aika paljon muusikoita, että tommosta ns. muusikoille tehtyä musiikkia on aika vähän.. Ja eri tyylisten muusikoiden pitäisi tehdä levyjä yhdessä.. Kyllähän näitä "terapia bändejä" on paljon, mutta harvempi niistä menee levytykseen asti.. Paitsi Husband levy/bändihän on jonkin sortin progeilua..

No jos pari esimerkkiä.. Wigwamin Titan Wheels on ainakin musta tosi hyvä levy, ja Kettusta parhaimmillaan.. Lisäks itse tykkäsin Jaku Havukaisen joku "stars" levy, missä Kepa soittaa.. Ei mikään yli-tuotettu hifi-levy, mutta kunnon roketti rolli meininkiä..=)
 
Ai niin perhana, noi on hyviä. Äkkiseltään unohdin kokonaan. Wigwam plays Wigwam -livelevykin on hieno näyte Kettuselta.

Suomi on pieni maa, jossa on verrattain vähän väkeä. Koska väkeä on vähän, suomalainen musiikkibisnes ei tahkoa käsittämättömiä määriä rahaa. Koska rahaa tulee suht vähän, täytyy nekin vähät käyttää jo myyvien artistien uran edistämiseen. Näin ollen musiikkikentän periferia jää omilleen.
Ja pätee muuten IHAN KAIKKEEN muuhunkin, Ruotsin TV.tä katsovat voivat esimerkiksi verrata ruotsalaisen tv-tuotannon tasoa suomalaiseen vastaavaan... (Ei ole kyse siis SISÄLLÖSTÄ, vaan teknisestä toteutuksesta, hillitkää hurrivihanne...) Hyvänä esimerkkinä esimerkiksi Ruotsissa juuri loppunut Let's Dance, joka on sama ohjelmaformaatti kuin Tanssii Tähtien Kanssa, ja jo ohjelmien valaistuksissa eroa oli kuin yöllä ja päivällä! Länsinaapurissakin ihmisiä on sen verran paljon enemmän, että esimerkiksi televisio-ohjelmien tuotantoon on varaa satsata enemmän, marginaalisempiakin artisteja riittää katsomaan ihmisiä, jne. jne.

EDIT: meni happamaksi.

Kannattanee huomata sekin, ettei maailman parhaista soittajista koottu bändi ole ollenkaan automaattisesti "maailman paras" tai groovaavin jne.jne.
 
Asiaa voisi verrata vaikkapa jääkiekkoon jossa valitsemalla yksitellen jokaiselle paikalle kovin pelaaja sillä hetkellä, ei saavuteta kuitenkaan parasta joukkuetta. Useinkin sen paremmuuden määrää vähäisempi pelitaito, mutta pelikavereiden tuntemus ja pelinrakentamisen "näkeminen" juuri siinä omassa tutussa joukkueessa. On siis vähintään yhtä tärkeää tuntea toisten soittajien tyylit ja soittotapa, kuin omansa.
 
Tähän kun lisätään erittäin oleellinen osa musiikkia eli itse soitettava biisi, ja muistetaan että senkin duunaaminen on jonkun tehtävänä, olemme saaneet varmasti aika moneen suuntaan rönsyilevän kokonaisuuden.
 
Minusta on paljon hienompi seurata sellaista porukkaa jotka on treenanneet koko homman aivan viimeiseen tikkiin asti, kuin esimerkiksi jotain yksittäistä ja nimekästä artistia jossain sekäbändissä. Nimettömistäkin bändeistä saattaa joskus löytyä ihan kovia soittajia, ja esimerkiksi rumpalin ja basistin sellainen saumaton yhteistyö on aina mahtavaa kuunneltavaa. Eikä siinä tarvitse edes aina erityisemmin mitenkään kikkailla, kun riittää että kuuntelija aistii sellaisen "hengittävätkin yhtäaikaa" -elämyksen sieltä musiikin joukosta. Semmoista soittoa kun välillä aina kuuluu jostain savuisen ja tunkkaisen pikkukuppilan nurkasta, muistaa että miksi sitä itsekkin jaksaa aina vaan soittaa ja soittaa.

Maailmalla on marginaalitkin isommat. Jos sanotaan, että tiettyä, erikoisempaa tyyliä diggailee vaikka yksi prosentti väestöstä, niin viiden miljoonan väestöllä homma ei voi kannattaa - mutta jos puhutaankin viidestätoista miljoonasta tyypistä, alkaa näyttää kummasti paremmalta.
 
Ihan totta muuten tuo Akahiton pointti musiikkiin sisään kasvamisesta. Mulla oli jokseenkin samanlaiset lähtökohdat, pää syvällä faijan vinyylihyllyssä ja kirjastosta lisää kun loppui. Keikoilla ja konserteissa tuli ravattua. Sitten sai kuulla olevansa jotenkin outo, kun Captain Jack ja Taikapeili ei oikein tipahtaneet.

Ai niin perhana, noi on hyviä. Äkkiseltään unohdin kokonaan. Wigwam plays Wigwam -livelevykin on hieno näyte Kettuselta.
 
kepalla on poikkeuksellinen groove. aivan poikkeuksellinen. olen onnekseni saanut soittaa joitain keikkoja hänen kanssaan. se saa semmoisen imun siihen komppiin, että basson varressa tuntuu, että se soittaa sitä bassoakin samalla. sitä paitsi kepa on niiin mukava kaveri, että sitä on kiva kehua. vaikka onkin rumpali..

vaikka onkin rumpali..
 
Noniin. Oikea asenne.

Mun makuun on mm. seuraavilla bändeillä / levyillä:
 
JTB (Jukka Tolonen Band / Just Those Boys), Billy Carson kannuttaa melko groovisti.
 
Pekka Pohjola Band, (esim. Live in Japan) Pohjola / Kantonen / Kanerva / Nykänen.
Kuten line-upista voi päätellä, jytisee kyllä.
 
m©

Tästä musiikkikulttuurista sen verran että markkinointihan on suomalaisten bändien osalta lähes olematon. Eipä taidettu esim. How Many Sisterssin levyä telkkarissa mainostaa "vuoden odotetuinpana levynä".

Mitä tässä nyt haetaan? Lisää tilutusta listoille? Kansa vaatii polyrytmisiä fillejä ja sirkushuveja! Missä ovat ne Suomen Satrianit ja Manginit, jotka soittavat NIIN HYVIN KUIN OSAAVAT eivätkä heitä lahjojaan hukkaan peruskauran parissa?
 
Ainakin minä (eivätköhän kaikki muutkin) soitan aina niin hyvin kuin osaan. Ei ole vaan ollut kauheasti tilausta ilotulitusmaiselle härväykselle. Sana "muusikkomusiikki" ei tee minusta oikein muusikoille oikeutta, tai antaa muusikoista aika kieroutuneen kuvan. Jos Wecklin ja Colaiutan (niistä 101:sta kitarasankarista puhumatakaan) soololevyt kertovat vähänkin siitä, mitä niiden sällien päässä liikkuu, niin huh huh. Minä seuraan mielummin vaikka telinevoimistelua. Ja siinä vaiheessa, kun Johnny Cash -vaikutteet eivät enää kuulu omasta fuusiosoitostani, vaihdan alaa.
 
Ai niin, mikä siinä jazzskenessä oli vikana?

Mitä tässä nyt haetaan? Lisää tilutusta listoille? Sanoit sitten sen mitä en itse kehdannut
Ai niin, mikä siinä "Kepan kohtalossa" oli vikana?