Yleistä keskustelua musiikista ›

Markku Ihonen sanoi Kangasalla kritiikistä v. 1999 melko sattuvasti seuraavaa:
Hyvä kritiikki
 
Hyvää kritiikkiä ei ole helppoa määritellä muuten kuin huonon kritiikin kääntöpuolena – jos niinkään. Naiiviuden uhallakin esitän kuitenkin eräitä näkemyksiä siitä, millaista on mielestäni hyvä taidekritiikki. Pääpaino on kirjallisuuskritiikissä, koska en tunne riittävästi muita taiteenaloja enkä niiden kritiikkejä.
Luettelo hyvän kritiikin ominaisuuksista ei tietenkään ole kattava, eivätkä asiat ole edes tärkeysjärjestyksessä. Käytännön syistä esitän monet seikat käskyjen tai vaatimusten muodossa.
 
1
Taidekritiikki on ensisijaisesti rationaalista ja harkittua toimintaa ja vain toissijaisesti luovaa ja taiteellista toimintaa. Kriitikko ei voi vetäytyä taiteilijuuden lumeverhon taakse. Jos kritiikki ymmärrettäisiin taiteeksi, sitä olisi vaikea opettaa. Lähinnä voitaisiin kai kunnioittaa kirjoittajan luovuutta ja oivallusta, ehkä rohkaistakin niitä.
 
2
Kritiikki on luonteeltaan subjektiivista siinä mielessä, että sen kirjoittaa aina yksi ihminen ja siinä esitetään yhden ihmisen muodostama käsitys tietystä taideteoksesta. Tästä seuraa monia periaatteellisia ja käytännöllisiä seikkoja. Ideana on lyhyesti sanottuna se, että yksi alan asiantuntija antaa lausuntonsa kohteesta sellaisena, kuin se näyttäytyy hänelle. Kun kriitikko tulee lehden lukijoille tutuksi, lukijat pystyvät yleensä yllättävän hyvin arvioimaan, kuinka luotettava kriitikko on heidän näkökulmastaan tai missä suhteessa kriitikon näkemykset tapaavat poiketa heidän omista näkemyksistään. Yksi käytännön seuraamus kritiikin subjektiivisesta luonteesta on se, ettei kritiikissä tarvita sellaisia ilmauksia kuin "mielestäni" tai "uskoakseni"; koko kritiikkihän on olennaisesti juuri kriitikon mielipidettä ja uskomusta.
 
3
Toisaalta kritiikin on oltava luonteeltaan myös objektiivista. Tässä asetun jyrkästi eri kannalle kuin Matti Mäkelä, joka kirjoittaa Kritiikin uutisissa 1/1999:
 
Kun kriitikko pyrkii ns. objektiivisuuteen, mitä hän tarkkaan ottaen tekee? Hän hapuilee kohti laumaa. Hän kuvittelee mielessään, mikä on lauman mielipide ja yrittää puristaa sen omiin sanoihinsa. Syntyy mielipide, joka ei oikeastaan ole kenenkään, se on ilmassa riippuva oletettu yhteinen mielipide. (Mäkelä 1999, 7.)
Mäkelä käsittää objektiivisuuden omituisesti. Sen tavoittelu ei ole lauman mielistelyä vaan sananmukaisesti keskittymistä objektiin eli arvosteltavaan kohteeseen subjektin eli kriitikon asemesta. Koulutettu, paljon lukenut ja analyysiin kykenevä kriitikko ei kaiken lisäksi ole objektiivisuutta tavoitelleessaan kuka tahansa; hänellä on monia lukijoitaan parempia perusteita olla objektiivinen, siis pystyä näkemään kohteensa monipuolisesti ja kiinnostavasti sekä esittämään näkemyksensä selvällä ja mielenkiintoa herättävällä tavalla.
4
Kritiikin tehtävä on löytää teoksen omat kvaliteetit, se, mikä teoksessa on nimenomaan sille ominaista, mikä tekee siitä ainutkertaisen. Tämä on äärimmäisen vaikea tehtävä, mutta ilman tätä koko nykyisenkaltainen kritiikki-instituutio voitaisiin lopettaa. Kriitikon on ponnisteltava pystyäkseen näkemään teos myös sen omin laatu ymmärtäen. Kriitikon olisi ikään kuin ensin ymmärrettävä kohteensa esteettiset, eettiset ja muut asettamukset, sanalla sanoen ryömittävä taideteoksen sisään, ja vasta sitten otettava siihen kriittinen etäisyys, josta käsin hän voi tarkastella kohdettaan analyyttisemmin ja muihin taideteoksiin vertaillen.
 
5
Perinteistä näkemystä, jonka mukaan kritiikissä ovat aina mukana kohteen kuvailu, tulkinta ja arvottaminen, ei ole tarpeen kuopata. Hyvä kuvailu ja erittelevä esittely on jo sinänsä arvottamista, samoin kiinnostusta herättävä tulkitseminen. Suoria arvottavia lauseita ei tarvita paljoa. Ylisanoilla on kaiken lisäksi taipumus menettää tehonsa jo yhden kritiikkitekstin aikana.
 
6
Mitä sitten arvotetaan? Ensiksikin on pyrittävä näkemään se, miten teos täyttää omat tavoitteensa ja mittansa. Tähän päästään vain teokseen eläytymällä. Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan toiseksi on osattava asettaa teos mielekkääseen yhteyteen. Edellä viitatussa vastineessaan Pekka Tarkalle Daniel Katz on tyytymätön siihen, että häntä verrataan Goetheen, Voltaireen ja Joel Lehtoseen – hänen tappiokseen tietenkin. Hän irvistelee, että kas kun kriitikko ei verrannut hänen romaaniaan suoraan Raamattuun: "Katz yritti panna Raaamatun uusiksi mutta alkuperäinen on parempi".
 
7
Vertailukohteitten valinta on tärkeää. Kun tarkoituksena yleensä on ainakin jossakin määrin tarkastella, mitä uutta teos tuo alalleen, niin luontevia vertailukohteita ovat tietenkin tekijän aiempi tuotanto ja saman lajin aiemmat ja samanaikaiset edustajat. Vertailut tuppaavat olemaan aina jossakin määrin mielivaltaisia, koska paljon riippuu kriitikon tietämyksestä. Aloittelevan kriitikon tunnistaa viimeistään banaaleista so. kenelle tahansa mieleen tyrkyttäytyvistä vertailuista.
 
8
Vertailu tapahtuu aina suhteessa johonkin piirteeseen tai seikkaan. Aloittelevan kriitikon teksteissä esiintyy usein lausumia, jotka ovat muotoa "teoksesta tulee mieleen x". Mieleenhän tulee kaikenlaista, mutta ei sitä kaikkea kannata lehden palstoilla julkaista. Vertailun on tarkoitus paitsi osoittaa teoksen merkitystä tai arvoa myös antaa sille tulkinnallisia lisämerkityksiä.
 
9
Hyvän kriitikon pitäisi pystyä haistamaan uutta. Kriitikko on usein ensimmäinen, joka lausuu julkisesti näkemyksiään taiteenalojen uusista yrittäjistä. Jos hänen horisonttinsa on vain jo olemassa olevassa taiteessa, hän saattaa arvottaa myös innovaatioita niiden kautta. Silloin ne näyttäytyvät usein kömpelöiksi, rujoiksi, alkeellisiksi. Ilman empaattista ymmärtämistä eli suhtautumalla arvosteltaviin kohteisiin vain etäisen analyyttisesti uudistusten merkitystä ei juuri voida tunnistaa; vaikeaa se on joka tapauksessa.
 
10
Huolellisuuden merkitystä ei voitane koskaan korostaa liikaa. Lehtikritiikit kirjoitetaan kiireessä, ja siksi niille annetaan paljon anteeksi, mutta kritiikin uskottavuus murenee kyllä ratkaisevasti pieniinkin virheisiin. Etenkin taiteilijalle hänen teoksensa huolimaton esittely on kuin rukkasen lyönti kasvoihin. Opiskelijoiden harjoitustöinään laatimia kritiikkejä lukiessani en ole voinut olla hämmästymättä, miten suurpiirteisesti voidaan suhtautua jopa päähenkilön nimeen tai juonen käänteisiin.
 
11
Kritiikki kohdistuu ensisijaisesti taideteokseen, ei sen tekijään. Tanssi- teatteri- tai musiikkiesitystä arvosteltaessa tanssijoiden, näyttelijöiden ja soittajien ja kapellimestarin toiminta on tietenkin osa teosta. Näyttää siltä, että kirjallisuuskriitikoillakin alkaa nykyään olla houkutusta nostaa tekijä voimakkaammin esiin, kun julkisuus on alkanut pyörittää omaa kirjailijarulettiaan. Kritiikki on sanamukaisesti kriittinen paikka, jossa taideinstituutio voi puolustaa arvojaan tai myydä ne hernerokasta.
 
12
Kritiikki on taiteen harrastajan palvelija. Kritiikin lukija ole vielä lukenut arvosteltavaa kirjaa, nähnyt kappaletta, kuullut musiikkiesitystä, käynyt näyttelyssä. Kritiikin tehtävä ei ole kuitenkaan toimia kuluttajansuojana, joka neuvoisi, mihin markkansa kannattaa sijoittaa. Kysymyshän on taiteesta, jonka ihmiset kokevat hyvin eri tavoin ja jota he myös käyttävät hyvin eri tarkoituksiin.
 
13
Kritiikkitekstin tulee olla selkeää, kielellisesti moitteetonta ja loogisesti johdonmukaista. Kriitikon olisi oltava edes karkeasti selvillä siitä, millaisilla strategioilla sanomalehtitekstiä luetaan. Tämä vaikuttaa muun muassa sanavalintoihin, lauseiden ja kappaleiden pituuksiin sekä sivulause- ja lausevastikerakenteiden käyttöön.
 

 
Say no more?