Rock, pop, alternative ›

No otsikko kertookin jo kaiken oleellisen.
 
Eli ehdotuksia kehiin, ja mieluiten pienen perustelun kera.

Tjaaa... "Harvest" on ollut mulle se mieluisin Neil Young-levy. Perustelut... ääh. Tunnelmaltaan yhteinäinen kokonaisuus, jota on helppo lähestyä? Ja tietysti kerrassaan upea "Heart of Gold" - biisi.
 
Taitaa olla saatavilla CD:nä samassa pläjäyksessä "After the Gold Rush":in kanssa.

Jos rokkia haluat niin Ragged Glory tai livetupla Weld on paras valinta. Tuo Harvest on myös ihan hyvä valinta joskin edustaa Niilon hiljaisempaa puolta.

 
Äänestän Comes a Time - levyä

Mulle ei ole muut kolahtanu kun "After the Gold Rush".

Itse myöhäisherännäisenä aloitin Weld:illä. Levyllä on paikka paikoin julmat soundit: harvoja levyjä joita kuunnellessa tekee mieli koko ajan lisätä volumea! Se on rock™.

Decade-triplalla suosittelisin aloittamaan. Se on Niilon itsensä kokoama, ja sisältää lähes pelkästään kuningasraitoja. Ja esimerkiksi miehen ehkä hienointa biisiä "Winterlong" ei muualta enää löydäkään, sinkkubiisiksi kun aikoinaan jäi.
 
Itselle varmaan rakkain noista Niilo Nuori -levyistä on ankara ja vihainen Zuma. Mutta kyllä Harvest on kautta aikojen se suosituin ihan hyvästä syystä, sopii hiljaisempiinkin fiiliksiin. Myöhempää, kulmikkaankiukkuista Youngia kuvaa hienosti Rust Never Sleeps, miehen 70-luvun lopun / 80-luvun alun comebacklevy.

Minä aloitin Harvestilla ja kolahti aivan penteleesti. Aloita sinäkin sillä tai After The Goldrushilla.

Tässä on tullutkin jo ihan hyviä ehdotuksia. Tässä arvioita muutamista hyvistä Youngin tuotoksista (rankkaan ne tähdillä yhdestä viiteen):
Everybody knows this is nowhere ****
Eka levy Grazy Horsen kanssa. Tältä levyltä löytyy muutama Youngin tuotannon avainbiisiä kuten avausraita Cinnamon girl, Down by the river, pitkä biisi, jossa Neil tulittaa kitarallaan jo tavaramerkiksi muodostuneella tyylillään. Levyn päättää toinen pitkä klassikkoeepos, Cowgirl in the sand.
 
AFTER THE GOLD RUSH *****
Kuten täällä on jo todettu, klassikkolevy, Youngin tuotannon olennaisimpia kulmakiviä. Tämä on soololevy, vaikka osa Grazt Horsen muusikoista soittaakin levyllä. Tämä on edelliseen verrattuna akustisempi tyylin mies kitara ja huuliharppu. Mutta rajumpaakin tykitystä löytyy kuten Southern man:issä, joka on jälleen hyvä esimerkki Neilin kitaratyöskentelystä. Young ei ole mikään kitaravirtuoosi, mutta tunnelataus on hirmuinen kuten tämä rosoinen ja pitkä soolo osoittaa. Em. biisissä Young kritisoi Etelän rasismia ja punaniskameininkiä, ja Lynyrd Skynyrd kirjoitti tähän biisin oman vastauksensa eli Sweet home Alabaman, jossa lauletaan "I hope Neil Young will remember that southern man don´t need him around anyhow". Levyn nimibiisissä tulee esiin eräs seikka, joka yleensä jakaa yleisön: Neilin ohut falsettiääni tietyissä biiseissä ei miellytä kaikkien korvaa. Tämän levyn ostamalla et kuitenkaan voi valita väärin jos haluat tutustua Neilin akustisempaan soolotuotantoon ja haluat hieman maistiaisia rajummasta tykityksestä.
 
HARVEST ****
Tämä taitaa olla Youngin kaupallisesti menestyksekkäin levy, mikä ei ole ihme. Taitaa olla miehen ainut listaykkönen? Laulut ovat yksinkertaisia ja kauniita ja rupiset kitarasoolot ja rokin räime loistavat poissaolollaan. Levy on ehjä kokonaisuus ja helposti lähestyttävä. Grazy Horsen sijasta Youngia säestää Stray Gators sessiobändi. Tältä levyltä löytyy Youngin suuri(n)? hitti Heart of gold. Karu huumehelvettikuvaus The needle and the damage done. Kolmas avainbiisi miehen uraa ajatellen voisi olla Old man. Syy miksi en antanut Harvestille viittä tähteä, johtuu muutamasta biisistä joissa on orkesterisovitus mikä ei mielestäni istu kokonaisuuteen ja hieman ylipitkä ja puuduttava päätösbiisi Words. Tämä levy voisiolla kuitenkin turvallinen ensivalinta sen "helppouden" vuoksi.
 
ON THE BEACH *****
Kuuluu ns. doom-trilogyyn (muut kaksi ovat Time fades away ja Tonight´s the night) ja jotkut (kuten minä) nostavat sen Youngin top-3 levyihin. Tämä levy ilmestyi eka kerran 1974, mutta julkaistiin CD-muodossa vasta vajaat kuukausi sitten! Kuului näihin päiviin saakka ns missing six-levyihin, eli niihin kuuteen levyyn joita hra Young syystä tai toisesta ei ole antanut julkaista CD:nä. Nyt enää Time fades away on julkaisematta CD:nä (korjatkaa jos muistan väärin). Huolettomasta nimibiisistä huolimatta levyn yleisilme paria ekaa biisiä lukuunottamatta on varsin synkkä. Kaikki biisit ovat loistavia, mutta omia suosikkejani ovat Revolution blues, nimibiisi ja Ambulance blues. Tämän levyn pitäisi olla kolmen ekan Youngin soololevyostoksen mukana.
 
TONIGHT´S THE NIGHT *****
"Jos aiot panna levyn soimaan kello 11 aamulla", sanoi Neil Young kerran, "niin älä valitse Tonight´s the nightia. Soita mieluummin vaikka Doobie Brothersia".
Tämä onkin todellinen itsemurhafiilistely-levy, jossa Young tekee surutyötä kahden heroiiniin kuolleen ystävänsä muistoksi. Laulut ja tunnelma ovat ahdistavia ja synkkiä. Suurin osa levyn biiseistä on äänitetty livenä ilman päällekkäisäänityksiä tai muita kommervenkkejä. Muusikot kokoontuivat joka ilta kuuden maissa, pelasivat muutaman tunnin biljardia ja ryyppäsivät tequilaa. Äänitykset alkoivat vasta joskus puolenyön maissa ja kestivät usein aamuun asti. Levyn soundit ovat rupiset, soittajat tekevät virheitä ja Youngin laulu kuulostaa välillä varsin teguilahuuruiselta. Nämä seikat eivät kuitenkaan tehneet levystä pannukakkua, vaan vuosien kuluessa levy on vain vahvistanut asemaansa Youngin uran henkilökohtaisimpana, koskettavimpana ja ennenkaikkea - rehellisimpänä albumina.
 
ZUMA *****
Ja tähtiä vaan ropisee... Kuten on tullut huomattua Youngin uralla 1970-luku oli kulta-aikaa, jolloin tuntui ettei mikään voi mennä levynteossa vikaan. Jos tykästyt Grazy Horsen rouheaan rocksoundiin niin tässä sitä on. Kaikki biisit a-luokan kamaa. Avausbiisin Dont´cry no tears on mm. Sir Elwoodin hiljaiset värit levyttänyt nimellä Älä itke ja huomattavasti hillitympänä versiona. Barstool blues on vastustamattoman upea rockbiisi, mutta yli 7-minuuttinen Cortez the killer räjäyttää tajunnan. Uskomattoman tiheätunnelmainen kuvaus, joka kertoo Hernan Cortesin ja espanjalaisten siirtomaavalloittajien surullisenkuuluisista tihutöistä intiaanikulttuurien tuhoamiseksi. Mielestäni Yougin parhaita yksittäisiä biisejä, vähintään yhtä hyvä kuin esim. like a hurricane. Upea särösaundikitaraa, tämä on rock.
 
AMERICAN STARS N´ BARS ****½
Tällä levyllä on like a hurricane, ja pelkästään siinäkin on syytä hankkia levy. On tällä levyllä muutakin kun tuo youngin ehkä tunnetuin ja ehkä legandaarisin rockrevitys, jonka reiluun 8-minuuttiin mahtuu pitkä pätkä Yougin hienointa sähköskittarevitystä. Muutoin tämän levyn yleisilme on iloinen countryrock sanan positiivisessa merkityksessä. Tämäkin levy kuului aiemmin mainittuun levyihin, jotka ovat julkaistu vasta nyt CD-muodossa!
 
RUST NEVER SLEEPS *****
Ehkäpä paras grazy horsen kanssa tehty Young -levy. Tämä on suuren yleisön mielestä yksi parhaimmista ja tuohon on helppo yhtyä. Rakenteeltaan tämä on hieman kuin Led Zeppeliinin III: puolet akustista folkrockia ja puolet rockia - tai tässä tapauksessa PUNKKIA!! Tuo Grazy Horse nimike on hieman harhaanjohtava, sillä bändi säestää Neiliä ainoastaan noilla punk-raidoilla. Tästä levystä on vaikea nostaa mitään biisiä yli muiden, mutta ehkä ainakin tunnetuin lienee akustisena livenä esitetty My my, hey hey (out of the blue) ja saman biisin sähköinen runttaus levyn vikana biisinä, jossa osittain eri sanoitukset ja nimi:Hey hey, my my, (into the black). biisin akustinen versio nousi järkyttävällä tavalla esille vuonna 1994, kun Nirvanan Kurt Cobain siteerasi siitä itsemurhaviestiinsä riimin: "It´s better to burn out/ than to fade away."
 
Tässä oli muutamia herkkupaloja Youngin kultaiselta 70-luvulta. Loistavaa Comes a Timea en arvostellut, koska olen kuullut sen vain muutaman kerran enkä ole vielä jostain syystä saanut hankittua levyä itselleni, mutta kyllähän se kolahtaa, jos tykkää Harvest-levyn tyyppisestä rauhallisemmasta Youngista.
 
Tässä seuraa myös tärkeä ohje: Neil Young ei ole erehtymätön nero. Tästä osoituksena miehen surkeat levyt 80-luvulla. Mistä tiedät ne surkeat levyt, joita kannattaa vältellä ainakin jos haluat tutustua ensin laatutavaraan. Kun mies vaihtoi levyhtiötä repriseltä Geffeniin niin taso romahti. Eli vältä toistaiseksi levyjä, joissa on Geffen-levyhtiön logo. Mutta onneksi mies palasi vanhaan repriseen ja hyvät ajat palasivat:
 
FREEDOM ****½
Kymmenen vuotta rust never sleepsin jälkeen Young julkaisee jälleen klassikkolevyn, jossa on "uusi" my my, hey hey. Tämä biisi tottelee nimeä Rockin in the free world, jossa on varsin karua tarinaa katuelämästä. Biisistä kuullaan sekä akustinen ja sähköinen liveversio levyn avaus- ja päätösbiiseinä. Levy on akustisvoittoinen muutenkin.
 
RAGGED GLORY ****½
Tällä levyllä on mukana myös grazy horse ja Neil esittelee meille mannerlaatan kokoisen särökitarasoundin joka poistaa vahat korvista. Armotonta desibelirockia. Jos levyltä löytyy biisejä joiden nimi on tyyliin F#€!in Up!, niin mitä muutakaan voi odottaa. Rankan menon ystäville. Freedom ja tämä levy ovat hyviä todisteita siitä miksi Grunge-miehet ja Seattle-soundin miehet kuten Nirvana pitivät Youngia jonkinlaisena Grungen kummisetänä.
 
SILVER AND GOLD ****(*)
Vuonna 2000 ilmestynyt levy osoittaa, että Young tekee edelleen varsin verevää musiikkia. Mielialasta riippuen voisin antaa tällekkin viisi tähteä, sillä kokonaisuus on ehyt ja upea. Tämä on Neilin rauhallisempaa tuotantoa. Jossa on mielestäni neljä potentiaalista klassikko-biisiä: nimibiisi, pienoista hittitarttuvuutta omaava Buffalo Springfield again, Razor love ja levyn päättävä kertakaikkisen karu ja upea Without rings, joka on kipeä erotilitys. Ei paatoksellinen vain lakonisen toteava, hieman haikean kaunis. Tästä levystä nauttii kuitenkin enemmän kun on pohjalla muita Young-levyjä, joten ei ehkä ekaksi levyksi kuitenkaan. Tuleva klassikko?
 
Vielä voisin mainita 1990-luvulta pari lyhyesti: Harvest moon on rauhallista tunnelma -Youngia. Nimibiisi erityisen kaunis.
MTV-sarjan Unplugged -levy on mielenkiintoinen live ja läpileikkaus miehen urasta. Kuuntele ja tyrmisty, miten rohkeasti Young päivittelee vanhojen klassikkobiisiensä sovituksia keikoillaan. Tällä levyllä rouhea kitararockklassikko Like a hurricane kuullaan lähes virsimäisenä versiona, jossa maestro säestään biisin polkuharmoonilla ja puolet hitaammalla temmolla, huh huh.
 
Lisäksi muiden mainitsemat decade ja weld ovat mainioita tapoja tutustua Youngiin. Tuohon voisi lisätä vielä Live rust konserttitallenteen.
Kuten huomaat Youngin pitkässä katalookissa on valinnan varaa. Itse arvostelemani levyt ovat mielestäni valintoja, joilla et voi epäonnistua. Lukemasi perusteella sait hieman vinkkejä siitä, mitkä levyt ovat rock-painotteisia ja mitkä rauhallisempaa folk- ja countryrock-meininkiä. jos et ole varma millä haluat aloittaa niin nuo kokoelmat ja mainitut live -levyt ovat silloin hyviä läpileikkauksia.
Antoisia kuunteluhetkiä;)
 
PS: eka viesti tuli täyteen, jee!
PS2: joitakin em. tarinoista ja anekdooteista on lainattu vapaamuotoisesti Jake Nymanin kirjasta Aution saaren levyt.

Neil Youngin mittavaan uraan mahtuu niin monenlaista tuotosta, että suosituksia on siltä pohjalta vaikeata antaa, mutta eivätköhän sellaiset erinomaiset klassikkolevyt kuin "Harvest" (herkempää), "Everybody Knows This Is Nowhere" tai "Rust Never Sleeps" (rokkaavampaa) ole ihan hyviä tapoja aloittaa kyseiseen artistiin tutustuminen.
 
Nyrkkisääntönä voisi pitää, että kaikki 1969-1979 välisenä aikana levytetyt pitkäsoitot ovat tasokkaita, joskin "Tonight's The Night" on omaan makuuni vähän liian rupinen. Sitä ei sanottavammin tulekaan soiteltua. Uudemmista levyistä voisi kokeilla ainakin kaunista "Harvest Moonia", jonkinlaisen kokoelman virkaa toimittavaa "MTV Unpluggedia" ja miksei myös "Are You Passionatea", joka on ehdottomasti aliarvostettu albumi.
 
Hullumpi ei ole myöskään "Decade"- kokoelma.

Kiitos kaikille vastanneille, varsinkin Herra Sinapille. Taidan lahtea tuolla Harvest:illa liikkeelle ja katsotaan mihin paadytaan.
Mr. Mustard saa kaksi plussaa, toinen erinomaisen selonteon Young urasta ja toin musa.netin historian parhaasta ensimmaisesta postauksesta.

Kiitokset plussista:)
Itse aloitin After the goldrushilla ja sen jälkeen Harvest. Vähän myöhemmin Zuma ja sitten...

Neil Young ei ole erehtymätön nero. Tästä osoituksena miehen surkeat levyt 80-luvulla.
 
Olen samaa mieltä. Yksi asia vaan mikä minua ihmetyttää on että (minusta) yksi parhaista akustisista neilin levyistä unohdetaan lähes aina. Puhun levystä nimeltä hawks and doves joka ilmestyi 1980. Tosi mukavia akustisia biisejä kuten little wing, captain kennedy ja the old homestead.
 
Levy sai kyllä aikoinaan huonon vastaanoton koska rust never sleepsin jälkeen odotettiin punkkilinjan jatkuvan, mutta luulisi muuten neiliä diggailevien siitä pitävän.
 
Mr mustardille kyllä plussia tuosta levyjen listauksesta. Puhuit melkeen kuin minun suulla.

Ei sitä levyjen kautta voi ihmisiin tutustua. Suosittelisin, että menet ihan vaan nöyrästi hattu kourassa soittamaan Hra. Youngin ovikelloa. Aloita keskustelu kohteliaasti esittelemällä itsesi ja asiasi. Eipä aikaakaan kun istut Neil Youngin ja hänen perheensä kanssa Youngien takapihalla grillaamassa ja keskustelemassa päivänpolttavista, yhdysvaltain sisäpolitiikkaan liittyvistä aiheista.

yksi parhaista akustisista neilin levyistä unohdetaan lähes aina. Puhun levystä nimeltä hawks and doves joka ilmestyi 1980. Tosi mukavia akustisia biisejä kuten little wing, captain kennedy ja the old homestead.
 
Levy sai kyllä aikoinaan huonon vastaanoton koska rust never sleepsin jälkeen odotettiin punkkilinjan jatkuvan, mutta luulisi muuten neiliä diggailevien siitä pitävän.
 
Totta puhut. Hyvä levy, joka kuitenkin on saanut ristiriitaisen vastaanoton. Noihin aikoihin, eli kylmän sodan maailmassa, Young esitteli julkisesti Reaganin politiikkaa ("haukat") ihannoivia poliittisia käsityksiään, mikä järkytti monia, jotka olivat pitäneet Youngia hippi-rauha ja rakkaus -aatteiden tulkkina ("kyyhkyt").
 
Jotkut levyn kantrirockbiiseistä on tulkittu monasti juuri reaganismin ylistykseksi ja niitä on haukuttu "punaniskakantriksi".
 
Itse en hirveästi ole kuunnellut levyä "poliittisella" korvalla, vaan aivan kuten sinunkin korvasi sanovat: kyseessä on nippu varsin mukavia sävellyksiä. Tuo mainitsemasi The Old Homestead on mukava biisi ja mielenkiintoinen mm. siksi, että siinä soitetaan KÄSISAHAA! (se ujeltava ääni).
 
Voisin antaa levylle arvosanan ****, mutta jätin sen tahallani listauksesta pois, sillä tarkoitus oli antaa neuvoja mistä kannattaisi lähteä Youngin tuotannossa liikkeelle ensimmäiseksi. Katsoisin, että "haukat ja kyyhkyt" sopivat paremmin Youngin "alkeisoppimäärän" suorittaneille eli ns. "pidemmälle ehtineille".

...vielä Hawks and Doves levystä pikku juttu: se kuuluu niihin entisiin "missing six" -levyihin, joka vasta nyt on julkaistu CD -muodossa. Joten kipin kapin levykauppaan ja ostoksille;)

Taas pitkasta aikaa luen tata m.nettia ja taytyaa sanoa, etta onneksi tama viela elaa...ja ihan hyvin! taytyy itsekin taas joskus kontribuoida tanne jotain. Niin, Young...hmmm..itse en tunne kovinkaan hyvin, mutta kylla ne hittibiisit kolahtaa. Silloin ei pieni epavireisyys laulussakaan tai sotkuinen soundi haittaa...

Kuului näihin päiviin saakka ns missing six-levyihin, eli niihin kuuteen levyyn joita hra Young syystä tai toisesta ei ole antanut julkaista CD:nä. Nyt enää Time fades away on julkaisematta CD:nä (korjatkaa jos muistan väärin).
 
Journey Through The Past on vielä julkaisematta, se oli soundtrack saman nimiseen elokuvaan. Kuulemma ei tasoltaan kovinkaan hyvä (elokuva & levy).
 
Time Fades Awayn poisjättäminen cd -julkaisuista oli typerää. Hyvä livelevy, joissa kaikki biisit uusia.

Voisin antaa levylle arvosanan ****, mutta jätin sen tahallani listauksesta pois, sillä tarkoitus oli antaa neuvoja mistä kannattaisi lähteä Youngin tuotannossa liikkeelle ensimmäiseksi. Katsoisin, että "haukat ja kyyhkyt" sopivat paremmin Youngin "alkeisoppimäärän" suorittaneille eli ns. "pidemmälle ehtineille".
 
Olen samaa mieltä. Kunhan vain purin tuskiani siitä että hakws & doves niin usein unohdetaan ihan fanienkin toimesta. No ehkä asiaan tulee korjaus kun se nyt ilmestyi ceedeenäkin.