Yleistä keskustelua musiikista ›

Kuuntelin tässä muutamia nuoruuden suosikkilevyjä ensimmäistä kertaa varmaan kuuteen-seitsemään vuoteen. On se kumma miten maku kehittyy, esim. Juustopäät oli joskus tosi kova sana, mutta nyt se kuulostaa aivan järkyttävältä skeidalta. Toki hyviä melodioita on siellä täällä mutta levyt on tasapaksuja ja huonosoundisia.
 
Apulantaa kuuntelen vieläkin mutta esim. Attack of the A.L. peoplea kuunneltuani täytyy kyllä todeta että huh huh. Aivan järkyttävää skeidaa. Onneksi Apulannan hyvät levyt kompensoi tuota.
 
Tuossa vain pari esimerkkiä, miten makuni on muuttunut. Nykyisin kuuntelen myös sellaista musaa mitä en voinut sietää nuorempana (Led Zeppelin, Black Sabbath, Martti Servo & Napander..) ja muutenkin kuuntelemani musiikin tyylilajit ovat melkein laidasta laitaan. Mitähän sitä kymmenen vuoden päästä kuuntelee? Varmaan aikuisiällä maku muuttuu vähemmän kuin varhaisteinin iässä, joten tuskin ainakaan radikaaleja muutoksia tapahtuu enää.
 
Mitäs bändejä te olette diggailleet joskus, mutta sittemmin todenneet huonoksi?

Pienenä (-70-luvulla) tuli kuunneltua jonkin verran progea. Nyt ei millään jaksa King Crimsonia valikoiden lukuunottamatta.

Linkin Park - ei pysty enää
Limp Bizkit - Full Nelson on ihan kiva biisi
Papa Roach - Infest menee vielä taustamusana
Marilyn Manson - muutama hyvä biisi
Apulanta - Ehjä ja Kolme menettelee, muuten ei innosta
KoRn - muutama hyvä biisi
Metallica - en tiedä, onko maku muuttunut vai olenko vain totaalisen kyllästynyt

Dingo taisi olla ensimmäinen suosikkibändi joskus aikoja sitten. Sitten ala-asteella havaitsin metallimusiikin loistavuuden. Sillä tiellä ollaan yhä.

Kaikki mikä meni silloin, menee myös nyt. Kohtuuden rajoissa tietenkin. Kun nuorempana kuuntelin Metallicaa, Testamenttia ym. vastaavia, löytyy niiltä edelleen joitain hyviä piisejä, vaikkei varsinaisesti "suosikkeihin" kuulukkaan.
Mutta en olisi uskonut silloin joskus, että pidän esim. T.a.t.U:n kaltaisesta musasta.
Tosin semmoinen jumputus tekno/trance osasto ei pudonnut silloinkaan, ei se toimi myös nytkään. Itseasiassa en voi sietää ko. musatyyliä.
 
Oliko tää nyt OT?

Musiikkimaku on kyllä pysynyt hämmästyttävän samanlaisena pienestä pitäen. Skaala on tietysti laajentunut ja jotkut ennakkoluulot ovat karisseet, mutta vanhoista suosikeistani en ole kasvanut ulos.

Pahinta poppipaskaa vaan ei pysty enää kuulemaan. Suurinosa lapsuuden suosikkibändeistä, varsinkin veljeltä opituista, esim Metallica, Ozzy, Iron Maiden, Accept jne on edelleen hyviä mut ei ne enää ihan parhaimpia suosikkeja ole, on löytynyt parempaakin. Mut Spice Girlsit sun muut ei soi kyllä enää ikinä :D
 
Maku on lähinnä laajentunut, kiitos iän lisääntymisen ja tajuntaa laajentavien :) Maistuu nykyään niin jazz, proge, punk, pop, rap, reggae, death metal kuin trance, ihan mikä genre vaan jos biisi on vaan hyvä. Kauas on tultu niistä yläasteajoista kun kuuntelin vain raskasta musaa, tai niistä ala-aste ajoista kun kuuntelin veljen kasettien lisäks vain poppii...

Ensiksi täytyy tähdentää, että olen edelleenkin aika nuori ja voihan olla että joskus nelikymppisenä katson taaksepäin ja naureskelen tämänhetkistä musiikkimakuani. On mulla tosiaan nytkin sellainen omasta mielestäni "aikuinen" musiikkimaku, esim. Nurmio, David Sylvian, The Smiths, Genesis ja kaikkea mahdollista, tuo levylista kertonee aika paljon. Uskon kuitenkin että kuuntelen The Smithsejä vaikka olisin vanhainkodissa, koska se on mulle kuitenkin niin tärkeää musiikkia. Metallica oli kyllä yksi sellainen nuoruuden suosikki, ollut varmaan aika monella pojalla ihan ykkösbändejä. Mulle on vaan aikoja sitten tullut sellainen tunne että ei enää jaksa, ei millään. Onhan Metallica periaatteessa hyvä bändi jne. mutta ihmettelen suuresti miten kukaan jaksaa sitä enää kuunnella. Tai onhan se siinä tapauksessa hienoa jos joku nuori löytää ekaa kertaa uuden bändin, olkootkin se sitten vaikka Metallica. Tottakai se siinä tapauksessa kuulostaa hyvältä ja hienolta, ei kai siinä.
 
Väittäisin, että nuorempana se kuuluu ikään että diggailee niitä sen hetkisiä listajyriä eikä välttämättä vaivaudu etsimään muualta sitä hyvää musiikkia. Mun musamaun "kehitys" taisi tapahtua niin, että ensiksi tuli nämä kaikki Dazet, Aquat ja muut, sitten eka bändi josta tosissaan aloin diggailemaan oli Scooter. Niillä oli vaan niin saakelin kova meininkin niissä biiseissä, esim. Fire ja Rebel Yell. Kaikki Dazet oli ihan pilipalikamaa verrattuna Scooteriin :) Vaikken nykyisellään välitä teknosta tms. yhtään, niin edelleen mua jokin viehättää Scooterissa vaikken sitä ole vuosiin kuunnellutkaan. Ehkä se on sitä nostalgiaa sitten. Jos pitäis kysyttäessä sanoa jokin hyvä teknobändi niin sanoisin varmaan heti että Scooter. Sitten makuni suuntautui rokimmalle puolelle ja divarista tuli ostettua jotain Bryan Adamsia ja Queenia ja siitä siirryin myöhemmin siihen Metallicaan. Mulla on edelleen mahtavia muistoja Queenista, se oli sitä aikaa kun Made In Heaven-lätty julkaistiin, joskus -95. Mulla ei ollut sitä levyä itselläni eikä ollut rahaa ostaakaan, mutta kävin paikallisessa Prismassa aina kuuntelemassa sitä. Tiedättehän, kun markettien musaosastolla on aina se kuulokkeilla varustettu "jukeboxi" jossa on kuunneltavana sen hetkisiä uutuuslevyjä. No, siellä oli Queenin Made In Heaven ja joskus saatoin istua jopa tunnin tai kaksi siinä kuuntelemassa sitä levyä koska se oli niin mahtavaa musiikkia. Saatoin pyöräillä muutaman kilometrin sinne Prismaan ainoastaan kuuntelemaan sitä Made In Heavenia. Siinä oli jotain taikaa, parhaassa musiikissa on aina jotain taikaa. Oi niitä aikoja. Tuo on edelleenkin mulle ehkä kaikkein muistorikkain levy, vaikken ole sitäkään kuunnellut pitkiin aikoihin. Tutustuin muuhunkin Queenin tuotantoon silloin nuoruudessa ja tykästyin heti. Vaikka tuokin bändi tuli kuunneltua puhki, niin iso tassu sille yhtyeelle. Mercury, May ja kumppanit tekivät ajatonta musiikkia.
 
No sitten... Metallican ohella kiinnostuin suuresti Marilyn Mansonin musiikista. Kun joskus 96-97 näin Beautiful Peoplen musavideon MTV:llä niin se olihan vitin rankka. Se oli menoa sitten. Ehkä siinä Mansonissa viehätti se angsti, joka jollain tapaa ehkä sopi niihin nuoruudenangsteihin joita varmaan jokaisella on. Sittemmin tuli ymmärrettyä että Manson on nero ja että sen musiikissa on jotain syvällisempääkin sanottavaa. Edelleen tulee kyllä diggailtua Antichrist Superstaria vaikkei miehen viimevuosien tuotokset ole oikein kiinnostaneet.
 
Mitähän vielä. No, palataanpa ajassa kunnolla taaksepäin. Joskus pienenä nassikkana isännän levyhyllyä selatessa mieleen iskostui varsin hyvin Tuomari Nurmion musiikki. Uriah Heepin musasta en hirveästi onnistunut tykkäämään, mutta Magician's Birthday -lp:n kansi täräytti pieneltä pojalta melkein kurat housuun. Siinä oli jotain outoa ja kieroa tunnelmaa, täytyy sanoa. Joitain nuoruusajan suosikkeja, sellaisia joiden musiikki itsessään on ajan hammasta ja kovaa kulutusta kestävää, esim. mainitut Nurmio ja Queen kuuluvat kyllä suosikkeihini vielä tänäkin päivänä. Sellaiset hömpötykset kuin Bryan Adams ja ne teknojutut ovat jääneet jonnekin kaukaisuuteen. Kai se on sitä jonkinlaista kehitystä. Kyllä mulle tulee edelleen monista biiseistä nuoruus mieleen, vaikkei kappaleet itsessään kovin hyviä olisikaan. Toisaalta taas monista biiseistä pitää lähinnä siksi koska ne tuovat niitä muistoja mieleen, usein kun hyvän musiikin salaisuus on se että se on sopinut sen hetkiseen elämäntilanteeseen tai että sen musiikin soidessa on tapahtunut jotain merkittävää, vaikkei niiden biisien hyvyyttä voisikaan kovin järkevästi perustella. Noh, tässäpä tätä sepustusta nyt oli!

Hyvää tekstiä carnationilta. Itse ainakin voin samaistua. Hyvin pitkälti ihan bändejä myöten. ;) Ollaan varmaan suunnilleen saman ikäisiä.

Kuuntelin tässä muutamia nuoruuden suosikkilevyjä ensimmäistä kertaa varmaan kuuteen-seitsemään vuoteen. On se kumma miten maku kehittyy, esim. Juustopäät oli joskus tosi kova sana, mutta nyt se kuulostaa aivan järkyttävältä skeidalta.
---
Mitäs bändejä te olette diggailleet joskus, mutta sittemmin todenneet huonoksi?
 
Heh, Juustopäät oli alusta alkaen sellainen Ö-luokan Green Day; vaikka mukavia poikia olivatkin, niin kyllähän kyseessä oli ihan Gugi Kokljuschkinin oma lemmikkipässi narussa, kun piti saada Suomeenkin vähän kilttiä ameriikan-punkkiva, kun semmoinen alkoi kerran myydä muualla.
 
No mutta asiaan - hämmästyttävässä määrin on musiikkimaku pysynyt lapsuudelle uskollisena, laajentunut ja syventynyt vain käsittämättömästi. Jos noita lapsuuden ykkössuosikkeja ajatellaan, niin mä tykkään edelleenkin obskuurista 70-luvun new-wavesta, newyorkin-1976-punkista, jamaikan-lovers-rockista, roots reggaesta, ska'sta, vuoden 1974 glamrockista (Slade, Alice Cooper), Beatlesista ja juuribluesista. Ja edelleenkin hienoimpia melodioita ovat Abban Björnin (esim. Money Money'n riffi on ihan kuningas) ja Doorsin Ray Manzarekin arrit ja kuviot.
 
Kiitos musiikillisesti valveutuneiden kavereiden ja kaveripiirissä harjoitetun hirvittävän ankaran ja analyyttisen musadiggailun, mulla ei oikeastaan ollut varsinaisesti huonoja suosikkeja kuin vähän aikaa työn puolesta (silloin penskana kun piti tehdä hc-punkkia päivittäin, tuli kuultua vaikka mitä saksalaista keesipolkkaa). Muuten olen aika tarkkaan luovinut kaikista vähänkin toisen tai kolmannen polven kopioilta vaikuttaneista bändeistä ohi ihan saman tien, olivatpa ne "skenessä" kuinka pinnalla tahansa.
 
Välillä on jopa tullut mieleen epäillä, ettei mulla mitään musiikkimakua olekaan, kun joka lajista löytyy helmiä ja roskaa. Mutta kyllä mulla on, sen huomaa siitä, että on niin paljon musaa, josta en välttämättä tykkää...

Eilen just totesin, että jos oisin 16-vuotiaana tiennyt joskus omistavani catatonian paper scissords stone-levyn tai ajattelevan, että the crashin Wildlife on oikeesti aika hyvä, oisin varmaan hypännyt aurajokeen. Nykyään kaivan kerran vuodessa tai parissa Bal-Sagothin tai Cradle of filthin levyn esiin ja kuuntelen hihitellen. Toisaalta tykkään edelleen rankemmastakin musiikista, mutta tuo kaunis pop-osasto on tullut siihen rinnalle monien muiden mukana. Vähän jännittää, että mitäs musiikkia siten sitten neljä-viisikymppisenä kuuntelee. Pahin pelkohan on, että eräänä päivänä levyhylly koostuu kahdesta jari sillanpään kokoelmasta ja anne mattilan joululevystä. uhhu.

Oikeastaan ainoa lapsuusajan suosikkibändi jonka olen vanhemmiten tyystin hylännyt on Dingo. Musiikimaku ei oo niinkään muuttunut, vaan laajentunut.

Pahin pelkohan on, että eräänä päivänä levyhylly koostuu kahdesta jari sillanpään kokoelmasta ja anne mattilan joululevystä. uhhu.
 
Lobotomia ei ole optio
:-D

Kaikki on säilynyt Allu Tuppuraisesta metallin ja eestipunkin kautta kimurantismiin. Ne vanhat kunnon Helloweenit, ruupperit yms. ei tietty enää soi kun ei jaksa, mutta niitä kuullessa kyllä tulee välittömästi nostalginen olo jota ei voi välttää. Mikäs siinä.

Joskus ala-aste aikoina tuli kuunneltua pelkästään dancea. Salovaara ja Härdelli oli kovia juttuja radiossa. Nykyisin ei tule tekno-kokoelmiin koskettua, kuin huumorimielessä.

Huoh, näitä on paljon.
 
Apulantaa en oo jaksanu kuunnella enää vuosiin, vaikka se oli mun soittoharrastuksen alussa SE juttu.
 
Nirvanan kanssa vähän sama, Nevermindiä kuuntelisin mielellään mut se platta on kadonnu hyllystä aikojen saatossa. In Bloom on aika styge ralli.
 
Slipknot jäi kans, kuuntelin sitä yks päivä vähän mielenkiinnosta ja aika mitäänsanomattomalta kuulosti, vaikka olihan se sillon teininä rankin bändi ikinä..
 
Nykyisin tulee kuunneltua kaikkea semmosta, mitä inhosin muutama vuos sitten; suomirappia, Rotten Soundia, Elektroa (varsinki semmonen klubinostatusmeininki), ja Britney Spearsin uusimmat on muuten ihan saatanan kovia biisejä.
 
Muutos on aina ihan kiva juttu.

Ei ole kauheasti tapahtunut omassa musamaussa muutoksia. Disturbedia en enää jaksa, heitin levynkin pois. Siinä ainut muutos.

Joskus ylä-asteen alussa tuli kuunneltua räppiä. Ja mitä tahansa muuta mitä sattui energyltä tulemaan. Silloin kun musiikillinen evoluutioni oli vielä merenpohjassa. Nyt olen jo melkein valmis laskeutumaan puusta.

Mitä ihmettä, en minä ole luopunut yhdestäkään suosikkibändistäni! Musiikkimaku on laajentunut ja bändejä tullut lisää, välillä taas joku voi olla niin sanotusti tauolla, mutta kerran hyväksi havaittuun en kyllä ole koskaan totaalisesti kyrsiintynyt.