Yleistä keskustelua musiikista ›

Kumpaa pidätte enemmän elämän oikeasti aitoina supersankareina.
 
Muusikoita vai näyttelijöitä?
 
Mielestäni monet muusikot ovat ihan muuta arjessa kuin lavalla, samoin näyttelijät. Mutta muusikoilla juttu on raadollisempi, koska ei ole mitään jälkikäsittelyä (värimäärittelyt yms.) elokuvallisin keinoin.

Kumpaa pidätte enemmän elämän oikeasti aitoina supersankareina.
 
Muusikoita vai näyttelijöitä?
 
Mielestäni monet muusikot ovat ihan muuta arjessa kuin lavalla, samoin näyttelijät. Mutta muusikoilla juttu on raadollisempi, koska ei ole mitään jälkikäsittelyä (värimäärittelyt yms.) elokuvallisin keinoin.
 
Sekä että, mutta aidoin supersankari on hän joka tekee just sitä mitä haluaa, eikä tee juttuansa sillä perusteella että sille siitä maksetaan.
 
Eli tekee vaikka persnetolla sitä, minkä kokee omakseen.. näyttelijät harvemmin tekee niin.. eli kallistun muusikon puolelle tässä, jos pitää kahdesta valita.
 
On muusikotkin arjessa muuta kuin lavalla, mutta se on eri asia jossain määrin.

Sekä että, mutta aidoin supersankari on hän joka tekee just sitä mitä haluaa, eikä tee juttuansa sillä perusteella että sille siitä maksetaan.
 
Eli tekee vaikka persnetolla sitä, minkä kokee omakseen.. näyttelijät harvemmin tekee niin.. eli kallistun muusikon puolelle tässä, jos pitää kahdesta valita.
 
On muusikotkin arjessa muuta kuin lavalla, mutta se on eri asia jossain määrin.
 
Tekeekö näyttelijä muuta kuin noudattaa annattua käsikirjoitusta? Toisaalta on artisteja, jotka ovat idoliensa apinoita.
 
Itseäni on kiehtonut ajatus siitä kuinka musiikin kautta moni voi esittää olevansa jotain muuta. Tai olla todellinen itsensä. Muuttuvan joksikin muuksi kuin arkielämässä. Kuin sarjakuvissa, jossa teräsmies vaihtaa "vaateensa". Tässä on jotain syvää samoin kun esimerkiksi Brian Warner muuttuu Marilyn Mansoniksi.

Mä aion näin aamutuimaan pureutua suoraan otsikon ytimeen. Ja selkein esimerkki otsikon mukaisesta hahmosta on Matti Nykänen. Se laulaa ja osaa lentää. Hoho.

Ei maailma reilu ole. En pidä supersankareina keitään muusikoita, kun ne oikeat, joskin arvostusta vailla olevat, sankarit löytyvät arjen harmaasta massasta.

En pidä supersankareina keitään muusikoita, kun ne oikeat, joskin arvostusta vailla olevat, sankarit löytyvät arjen harmaasta massasta.
 
Näin mäkin näen tämän asian.
 
Ja ainakin jonkinlainen sankari on jokanen sillon, kun tekee ns. oikein eikä mene aina siitä, missä aita on matalin.

Ja ainakin jonkinlainen sankari on jokanen sillon, kun tekee ns. oikein eikä mene aina siitä, missä aita on matalin.
 
Eettinen sankari! jes.
 
Haettiinko näillä näyttelijät vai muusikot, niin juurikin jotain julkkistyyppejä? Eiköhän tosiaan kun puhutaan tuosta pyyteettömästä raskaasta raadannasta niin kummankin lajin tyypit löydy suuremmilta osin vähemmän tunnetusta sakista. Ja näyttelijöiden puolelta siis lähinnä teatterinäyttelijöistä. Kyllä sieltä löytyy miniliksoilla kituuttelevaa unelmansa edessä uhrautuvaa sakkia ihan kuten muusikoistakin.
 
Bändeissä minua on osittain aina kiehtonut sellainen tietty joukon voimallisuus, bändi on tavallaa jonkinlainen iskuryhmä tai jonkinlainen supersankarikollektiivi joka tuhoaa kaiken. Ainakin ollessaan elinvoimainen.

Kumpaa pidätte enemmän elämän oikeasti aitoina supersankareina.
 
Muusikoita vai näyttelijöitä?
 
Mielestäni monet muusikot ovat ihan muuta arjessa kuin lavalla, samoin näyttelijät. Mutta muusikoilla juttu on raadollisempi, koska ei ole mitään jälkikäsittelyä (värimäärittelyt yms.) elokuvallisin keinoin.
 
En nyt ihan taida ymmärtää tätä ajatuskuviota oikein mutta ei minusta ole tuollaisia supersankareita ollenkaan. Ihmisiä vain, jotka epätasaisista lähtökohdistaan yrittävät parhaansa mukaan pärjätä tässä hullunmyllyssä mitä maailmaksikin joskus kutsutaan.
 
Jos vertaa näyttelijän työtä ja muusikon työtä toisiinsa niin aika samantyyppistä loppujen lopuksi.
 
Muusikko tuo esille säveltäjän ajatuksia joko livenä tai levylle, joko kapelimestarin avustuksella tai ilman. Livenä ollaan ilman kaikkia niitä apuneuvoja mitä studio tarjoaa nykyaikana autotuneineen ja kaikkineen.
 
Näyttelijä tuo esille käsikirjoittajan ajatuksia joko ohjaajan avustuksella tai toimien itse samalla ohjaajana joko elokuviin tai teatteriin. Teatterissa ollaan livenä ihan samalla tavalla yleisön edessä kuin muusikot ovat livenä oman yleisönsä edessä.
 
Muusikko _voi_ olla myös säveltäjä aivan kuten näyttelijä _voi_ kirjoittaa käsikirjoituksia tai ohjata näytelmiä, teatteria tai elokuvia. En nyt näe mitään kovinkaan syvällistä eroa näiden kahden taiteen välillä, ilmaisukeinot on toki hyvinkin erilaisia.

Ei enää voi yhtä helposti sotkea muusikoita ja supersankareita kuin 70-luvulla. Miettikää nyt vaikka Kissiä, mitkä asut ja lavashow. Entäs vaikka Abban ja muiden purkkapoppareiden, öh, mielenkiintoiset supersankariasut. Vielä kultaisella 80-luvulla oli sukkahousuhevi voimissaan ja Dio taisteli pahvisia lohikäärmeitä vastaan lavalla - miten siitä enää voi lähemmäs supersankariutta oikein normaalielämässä päästä, kysynpä vaan.
 
Miksi enää ei ole mitään tuommoista, vaan kaikkien pitää olla niin helvetin vakavia, niin muusikoiden kuin myös sarjakuvienkin supersankareiden? Eihän näitä nykyisiä Hämäreita ja Mega-Marveleita viitsi lukea kun niiden sarjojen huumori on tainnut jäädä jonnekin matkan varrelle. Eikä nykymetallia kuunnella, kun niiden ilmeisesti pitää koko ajan mököttää ja olla tarkkana ettei vain menisi huolella vaalittu synkkä ja katu-uskottava imago pilalle. Shazam!

hihi!
juhanin avauslaineri oli niin loistava, että täytyi laittaa plussa!
 
näyttelijät. esim. clint

Mielestäni monet muusikot ovat ihan muuta arjessa kuin lavalla, samoin näyttelijät.
 
No shit Sherlock?!

Ymmärsin tuon supersankari sanan käytön hieman toisin kuin eräät... Noh, menköön nyt.
 
Itseäni on kiehtonut ajatus siitä kuinka musiikin kautta moni voi esittää olevansa jotain muuta. Tai olla todellinen itsensä. Muuttuvan joksikin muuksi kuin arkielämässä. Kuin sarjakuvissa, jossa teräsmies vaihtaa "vaateensa". Tässä on jotain syvää samoin kun esimerkiksi Brian Warner muuttuu Marilyn Mansoniksi.
 
Itse olen ollut sekä näyttelijänä teatterissa, että soittajana keikoilla, joten...
 
Minä olen pohtinut ihan samaa. Ja olen itsessäni huomannut tämän "vaatteiden vaihdon" olevan jopa suhteellisen konkreettinen asia. Silloin kun lavalle menen. En pidä mustaa pukua päällä muutoin kun hautajaisissa tai soittokeikoilla. Ihan sama mikä keikka on kyseessä (humpasta punkkiin), olen jo pitkään vetänyt saman takin ja housut päälle. Laittanut hatun päähän, tossut jalkaan ja kravatin kaulaan. Sen on minun "supermies asuni". Niissä vaatteissa olen voittamaton. Mutta, niissä vaatteissa en ole se Teppo karhulasta, enkä se SirElwood m.netistä. Olen jotain muuta.
 
Samoin kun vaatteiden, myös kitaran tai basson taakse voin ikäänkuin piiloutua, kätkeä todellisen minän sen soittimen ja soittamani musiikin taakse. Kun piuha on vahvistimessa kiinni, tulee tunne, ettei kukaan tai mikään voi vahingoittaa minua. Vaikka yleisö ryntäisi lavalle tai jotain. Silloin tunnen oloni "supersankariksi". Vaikea selittää. Ymmärrättekö mitä ajan takaa?
 
Näytellessä, sen sijaan en saa samanlaista suojaa. Koska rooli ei ole osa minua. Se on käsikirjoittajan ja/tai ohjaajan näkemys. Siksi minun on vaikea ottaa se osaksi minua. Näytelmän roolihahmo ei ole koskaan alter egoni. Siksi kai olen huono näyttelijä.

Mielestäni näyttelijöitä ja musiikoita on turha asettaa vastakkain ja pohtia, kummat ovat supersankareita. Ylipäätään supersankaria on vaikeaa määritellä, eikä absoluuttista totuutta löydy siihen, mitä kukin kokee supersankaruudeksi. Tärkeämpää kuin yleinen mielipide supersankareista on se, että supersankarit ovat olemassa niitä varten, jotka niihin uskovat, olivatpa he sitten näyttelijöitä, urheilijoita, muusikoita, pelastustyöntekijöitä tai aivan tavallisia ihmisiä ilman julkisuuteen nousseita saavutuksia.

Tekeekö näyttelijä muuta kuin noudattaa annattua käsikirjoitusta?
 
No tekeekö muusikkokaan välttämättä muuta kuin toistaa nuottiin merkityt sävelet? Molemmissa on mahdollisuus tehdä omannäköistä tulkintaa, vaikka nuotit ja vuorosanat ovatkin muistiin merkitty. Vähän vaikea näitä kahta on ylipäätään verrata. On hyviä ja huonoja muusikoita ja näyttelijöitä.

Ylipäätään supersankaria on vaikeaa määritellä, eikä absoluuttista totuutta löydy siihen, mitä kukin kokee supersankaruudeksi.
 
Absoluuttinen yksityinen supersankaruuden konteksti on teoriassa mahdollinen.
Absoluuttinen yleinen supersankaruuden konteksti taas ei ole ylläolevan takia mahdollinen, eli sankaruus on (yhteisössä) subjektiivinen käsite, paitsi jos yksilöt on aivopesty.
 
Tämän kerrottuani olen tehnyt päivän hyvän työn ja miellän itseni sankariksi. Te ette, mutta te ette olekkaan sankareita. Hablaa!

Mä taisin nyt tajuta ton supersankarihomman vähän paremmin... Henkilökohtasesti itse en oo koskaan rakentanut mitään "toista minää" mennessäni esiintymään. Olen tällanen samanlainen aina ja kaikkialla. Paitsi ehkä töissä, jossa on pakko olla ammattilaisen roolissa. Siellä en kylläkään enää käy, joten saan olla Jani The Rock 24/7.
 
Niin... vai onkohan mulla sittenkin jäänyt rooli päälle, ja se on korvannut kokonaan entisen, surkean vähäpätöisen arkiminän? Totakin tulee joskus mietittyä.

Näyttelijät harvemmin kulkee kadulla roolivaatteet päällään.. itseasiassa varsinkin suomalaiset leffajulkut sulautuisi muuten massaan, mutta paikoitellen hyvinkin voimakas äänenkäyttö paljastaa heidät.. eivät pärjäisi siis edes teräsmiehenä.
Muusikot ovat enempi 24h sarjakuvahahmoja.

Kumpaa pidätte enemmän elämän oikeasti aitoina supersankareina.
 
Muusikoita vai näyttelijöitä?
 
Duunareita... ja se koskee kaikkia jotka tekevät töitä elantonsa ja/tai perheensä eteen.
Koskee siis muusikoita sekä näyttelijöitä.
 
Mielestäni monet muusikot ovat ihan muuta arjessa kuin lavalla, samoin näyttelijät. Mutta muusikoilla juttu on raadollisempi, koska ei ole mitään jälkikäsittelyä (värimäärittelyt yms.) elokuvallisin keinoin.
 
No, on niitä muusikoita jotka ovat "oma itsensä" niin lavalla kuin sen ulkopuolella. Esim. Dimebag oli hieno esimerkki tällaisesta. Tai Johnny Cash.
 
Näyttelijöiden on PAKKO olla lavalla jotain muuta kuin itsensä, sillä muutenhan se ei olisi näyttelemistä. Sinänsä siis vähän vaikeaa vertailla. Mielestäni kunnioitettavaa on se, että on jalat maassa vaikka tienaisikin miljoonia ja pärstä näkyisi jokaisessa tv-mainoksessa ja leffassa. Tai levynkannessa. Valitettavasti vain ihminen on luonteeltaan ahne ja hänestä tulee pikaisesti turhan ylimielinen.

Ei maailma reilu ole. En pidä supersankareina keitään muusikoita, kun ne oikeat, joskin arvostusta vailla olevat, sankarit löytyvät arjen harmaasta massasta.
 
Miksei myös voisi olla tuollaisia muusikoita? Ihan yhtä oikeaa juttua tekevät kuin ketkä tahansa muutkin. Kaikki jotka tosissaan yrittävät ovat niitä sankareita, ketään väheksymättä.