Kitarat: soittaminen ›

Näin sanoo Marty Friedman uudessa Guitar Playerissa:
 
"Crazy licks arenŽt going to get you anywhere," says Friedman. "ItŽs so much harder to create simple parts - which, in the real world, are exactly what producers and artists are going to ask you for. LetŽs say you get a session with Paul McCartney - heŽs not going to ask for some amazing, tricky lick. HeŽs gonna say, ŽPlay something beautiful, mate.Ž And if you come up with a gorgeous phrase, then youŽre golden. You donŽt want to have to explain to Sir Paul McCartney, ŽDude, this is a really interesting, arpeggiated, string-skipping, Mixolydian thing.Ž He wonŽt care, and nobody else will, either."
 
Herra Friedman vie tässä sanat suustani, juuri samoin itse ajattelen kitaran soitosta. Varsinkin tuo viimeinen lause on erittäin hyvin sanottu siellä takana. Mielenkiintoista että näin sanoo jannu, joka tunnetaan aika laajalti loistavien teknisten taitojensa puolesta. Tosin Mekakuolon loppuaikoinahan Friedman jo keskittyi enemmän kokeellisiin soundeihin ja yksinkertaisempiin asioihin. Mitäs mieltä muut ovat?

Kurko. Eipä sitä enempää jaksa alkaa ylistää.

Herra Friedman vie tässä sanat suustani, juuri samoin itse ajattelen kitaran soitosta. Varsinkin tuo viimeinen lause on erittäin hyvin sanottu siellä takana. Mielenkiintoista että näin sanoo jannu, joka tunnetaan aika laajalti loistavien teknisten taitojensa puolesta. Tosin Mekakuolon loppuaikoinahan Friedman jo keskittyi enemmän kokeellisiin soundeihin ja yksinkertaisempiin asioihin. Mitäs mieltä muut ovat?
 
Joo...mäkin näin jonkun Martyn haastattelun, missä se sanoi ett on nykyään enempi kiinnostunut esim. Garbage -bändin musasta, mikä ei varsinaisesti perustu kitarataituruuteen(soolot ym.), mutta missä silti on hienoja juttuja. Varmaan kokemuksen tuomaa kypsymistä.
 
Mäkin tykkään paljon esim. sellaisista bändeistä, ku Pearl Jam ja Radiohead, missä ei nyt kitarointi ole mitään hirveän monimutkaista, mutt silti siellä on paljon hyviä ideoita, mitkä osaltaan luo just tota tunnelmaa kappaleille. Siis mielenkiintoisia sovituksellisia juttuja. Ei siis sillain, ett kaikki kitaristit kelais samoja sointuja, vaan jokaisella on omat "kuvionsa"...jotka sitt tekee hommasta maukkaamman. Arvostan esim. Pearl Jamin kitaristeja kovasti, vaikka ne nyt ei varmaankaan sijoitu ihan kitaristien kärkikaartiin, jos puhutaan jostain tekniikasta.

Sitä kutsutaan kasvamiseksi kun hevitiluttelu ei enää kiinnostakaan.

Mutta ainahan Friedmanin soitto on ollut mielekästä, vaikkakin teknistä. Tässä miehessä on se ero tusinatilumieheen, että melodiaa löytyy ja juttuja missä on todella järkeä muutakin kuin todistella soittajan teknistä taitoa. Äkkiä tulee mieleen Rust in peace, joka on eräänlainen hevisoolokitaran raamattu minulle.
 
Erityisesti Martyn vibrato on ihailtava asia.

Eiks Marty sanonu samassa haastattelussa, että tykkää japanilaisesta popmusiikista? Marty on kyllä ollu mulle aina se Cacophonyn huonompi äijä. Eikä nyt ole kyse vain nopeudesta yms. En tosin ole kuullut sen soololevyistä muita kuin Scenesin+ Megadethin Rust In Peacen ja Youthanasian.

Becker oli kyllä hyvä. Mutta eihän se mitään kilpailua ole, tuo kitarisointi?

Hangar 18 -kipaleessa on kyllä hienoja tosi melodisia juttuja.

Hangar 18 -kipaleessa on kyllä hienoja tosi melodisia juttuja.
 
Joo, ja tuskallisen selvästi kuuluu milloin Mustaine soittaa (:
 
Tornado of souls:ssa on ehkä suosikkisooloni.

Tornado of souls:ssa on ehkä suosikkisooloni.
 
Kitarasoolojen TOP5:ssa.

Kitarasoolojen TOP5:ssa.
 
Kevyesti... Muutenkin Friedmanin soitto on miellyttänyt omaa korvaa aina.

Kitarasoolojen TOP5:ssa.
 
Tietenkin tohon TOPfemmaan mahtuu myös Lucretian ja Poison Was The Curen soolot :)

Mekakuolo
 
Megadeth = Mahtikulema.
 
Jep, Martti osaa. Jo mainittu Hangar 18 on loistava just äijän melodisten soolojen takia.

Eiks Marty sanonu samassa haastattelussa, että tykkää japanilaisesta popmusiikista?
 
Ainakin se on japanilaisten skaalojen mestari. Ainakin Countdown to Extinctionissa kuulee Kumoi-skaalan liukuvan. Ja minultahan voi kysyä, jos japanilaiset skaalat kiinnostavat. ;)

Ja tässä jo mainitussa Friedmanin Scenes albumissa, mikä muuten on todella upea levy, on kuultavissa paljon itämaisia vaikutteita. Ja huomasin muuten yllätyksekseni Friedmanin sivuilta että levyä on ollut tuottamassa itse Kitaro. Loksahti palasia kyllä kohdalleen kun tämän huomasin.
 
- Aardfather

Tornado of souls:ssa on ehkä suosikkisooloni.
 
Toi on oikeesti varmaan maailman paras biisi.
Siis ihan saatanan hyvä tää introsta lähtien, sitten se palm mute riffittely. On tullu kuunneltua kotona ja minidisciltä.
Oli pakko pistää soimaan.

Voin kyllä sanoa, että Rust In Peace kokonaisuudessaan hipoo täydellisyyttä.

Ja tässä jo mainitussa Friedmanin Scenes albumissa, mikä muuten on todella upea levy, on kuultavissa paljon itämaisia vaikutteita. Ja huomasin muuten yllätyksekseni Friedmanin sivuilta että levyä on ollut tuottamassa itse Kitaro. Loksahti palasia kyllä kohdalleen kun tämän huomasin.
 
On kyllä noilla soololevyillään selvästi tehnyt kuten ekan viestin haastattelunpätkässä mainitsi, ainakin meikäläiselle Friedmanin soololevyt kolahtavat paljon kovempaa kuin yksikään Megadethin kiekko. Nättiä musiikkia.
 
Soitettiin sitten hitaasti tai nopeasti, melodia on kuitenkin hyvän kitarasoolonkin tärkein osa. Jos kunnon melodia puuttuu, ei soolossa ole mitään järkeä vaikka se olisi kuinka monimutkainen.

Kitarasoolojen TOP5:ssa.
 
Joo, niin on mullakin. Ja top 20ssä mulla on ainakin 5 muutakin Friedmanin sooloa.
 
Ei ole kyllä mitään päätöntä hevitilutusta. Saatanan teknistä, silti niin melodista ja tarttuvaa sooloilua. Siihen ei kovin moni pysty. Ainakaan yhtä hyvin. Paitsi Kerry King ja Jeff Hanneman.