Tuottaminen ja sovittaminen ›

lisäyksiä...
 
Björk - Debut
R.E.M. - Automatic For The People
Rolling Stones - Exile On Main Street
Bob Dyland - Blonde On Blonde
Lou Reed - Transformer
Van Morrison - Moondance

Rolling Stones: Black'n'Blue
-toi jotenkin enemmän groovea valkoiseen rockmusaan
reggae vaikutteineen
-Stonesien kai yhtenä huonoimmista pidetty.Mulle vaan toimi
aikanaan. Nyt ku tän muistin tulikin levykauppalistaan lisäys.
 
Kiva kuulla, että joku muukin tykkää tuosta. Sehän on kuulunut Stonesilla vähän tuonne "vaietut levyt" -osastolle. Fool To Cry on mahtava biisi.

Eaglesin Hotel Californiaa ei ole näemmä mainittu, joten tuodaanpa se tässä esille. Kitaravallit, köörit, orkesterilisäkkeet: kaikki toimii. Hyviä biisejäkin.
 
Pet Sounds ja Beach Boys on tullut esille useaankin otteeseen, ja syystä. Vaan mitäpä olette mieltä tästä Brian Wilsonin uudesta "Smile"-versioinnista?

Eaglesin Hotel Californiaa ei ole näemmä mainittu, joten tuodaanpa se tässä esille. Kitaravallit, köörit, orkesterilisäkkeet: kaikki toimii. Hyviä biisejäkin.
 
Pitää muuten todellakin paikkaansa.
 
En tiedä onko tämä vain henkilökohtainen mielipide, mutta myös CCR:n Cosmo's Factory ja Pendulum ovat kerta kaikkiaan mainioita pop/rock-levyjä.

En tiedä onko tämä vain henkilökohtainen mielipide, mutta myös CCR:n Cosmo's Factory ja Pendulum ovat kerta kaikkiaan mainioita pop/rock-levyjä.
 
Mainioita levyjä epäilemättä, mutta voitko täsmentää mikä noissa on tuotannollisesti/studioteknokraattisesti käänteentekevää?

Mainioita levyjä epäilemättä, mutta voitko täsmentää mikä noissa on tuotannollisesti/studioteknokraattisesti käänteentekevää?
 
En osaa sanoa äkkiseltään kuin sen, että ne vaan potkivat kovasti. :)
 
Tietty verrattuna bändin aikaisempaan tuotantoon, Pendulumilla myös foni ja hammondi on vahvasti esillä, mikä oli sinänsä ainakin CCR:n ominaissoundin kannalta melkoisen käänteentekevä juttu. Joku muu on täysin päinvastaista mieltä tästä asiasta väittäen, että urku ja foni lähinnä pilaavat tuon levyn ja että kitaraa saisi olla enemmän:
http://www.mts.net/~mloewen1/ccr/reviews/pend2.html
 
Suurenakaan kitararokin ystävänä en voi mitenkään yhtyä tuohon arvosteluun: etenkin hammondit tuovat aivan uskomattoman paljon tuolle levylle enkä pysty kuvittelemaan, miten tuo levy toimisi pelkältä kitarapohjalta.
 
Ehkä meni off-topiciksi, mistä pahoittelut. :(

Beatles: Revolver.
- Hyvästit keikkailulle, studioinsinööri sai vihdoinkin vapaat kädet kompuroida kaiken haluamansa lyttyyn ja olla paikalla masteroinnissa valvomassa, että kaivertajakin laittoi täpölle. Sama vitsaus jatkuu edelleen...
 
Rolling Stones: Beggars Banquet.
- Paluu hörhöilystä bluesin ytimiin. Ylittämättömin akustisen kitaran sointi kautta aikojen
 
Byrds: Sweetheart of the Rodeo
- kantrirock keksittiin (ja joku kehtasi mainita Hotel Californian käänteentekevänä)
 
Clash: London Calling
- "no tehdäänpäs tuplalevy, jossa on kaikenlaisia hyviä biisejä, eikä sitä punkkkia vaan"
 
Ja aika monta hyvää mainittiinkin jo.

Kesäkuun Sound On SOundissa oli muuten tällainen Classic Tracks -juttu 10CC:n vanhasta hitistä "I'm Not in Love", jota tuli kyllä luettua jossain määrin suu ammollaan.
 
Biisin taustalla kuuluvat kuorosoundithan eivät nykyään herätä mitenkään ihmeellistä huomiota, mutta tuohon aikaan (1975) homma oli mutkikkaampi. Tyypit äänittivät ihmisiä laulamassa kromaattisen asteikon eri sävelillä pitkää "aaaaaaah"-ääntä, looppasivat ne (nauhaloopeiksi, siis: partaterää ja teippiä!), äänittivät monta saman sävelen looppia päälekkäin (saumojen häivyttämiseksi) niin, että heillä oli 16-raiturin kolmetoista raitaa, kullakin yksi asteikon sävel. Yhdellä raidalla oli sähköpiano ja moogilla tehty "bassorumpu" ja luonnosmainen laulu. Ei metronomia, vaan ihan perstuntumalla taimattua. Jäljellä oli siis kaksi raitaa: neljä jätkää mikserin ääreen "soittamaan" niiden kolmentoista kuororaidan fadereita, ja tulos miksattiin lennossa stereoksi. Homman piti toimia suhteellisen laakista, koska seuraavaksi ne kolmetoista raitaa piti tyhjentää muiden soittimien mahduttamiseksi...
 
Ko. biisi ei ole koskaan kuulunut suurimpiin 10CC-suosikkeihini, mutta tuon lukemisen jälkeen sitä kyllä kuuntelee hieman suuremmalla kunnioituksella.

Ihan tuotannollisessa mielessä ja miksei siinäkin, että taisi olla ainakin puolet kappaleista hittejä niin Policen "Synchronicity" on aika huomattava.
 
the Whon "Quadrophenia" oli (ja on) soundillisesti yhä timanttia ja vaikka itse en juurikaan Pink Floydista tykkää, niin "Dark Side of the Moon" lienee tuotannollisesti yksi olennaisimpia levyjä historiassa - etenkin jos joskun on lukenut ko plätyn tekemisen historiaa.
 
Itse diggailen Jethro Tullin "Songs from the Wood"ista kovin
 
edit:typo

miten kukaan ei ole vielä maininnut zappan tekeleitä? mieshän oli kaikin mahdollisin tavoin pop- musiikin innovaattori.

Daft Punkin Homework yhdisteli hyvinkin marginaalisten genrejen erityispiirteitä innovatiivisella tavalla --> yli 2 miljoonaa myytyä levyä, ranskalaisen elektronisen musiikin "kultakausi", huomattavia vaikutteita muiden artistien tuotantoon.
 
Levyn taiteelliset linjaukset tehtiin ilmeisesti hyvin pitkälti ennen mitään tietoa levyn julkaisemisesta - duon toimesta makuuhuoneeseen rakennetussa studiossa.
 
Itse arvostan levyn siinä mielessä korkealle, että levyltä pystyy kuulemaan (ainakin kuvittelemaan niin) sen kuuluisan "tekemisen ilon" (ja kokeellisuuden), ennakkoluulottomuuden ja sen, että se on tehty ilman liiallisia paineita. Videotkin olivat todella hienoja ja innovatiivisia.
 
Vaikka seuraava levy (discovery) olikin teknisesti hyvä, myi kohtuullisen hyvin ja kriitikotkin pääosin pitivät levyä onnistuneena, niin en pysty itse kuulemaan mitään edellä kuvailluista tekijöiden välittämistä fiiliksistä - vaan yhtyeen tavaramerkkien ylikäyttöä ja jopa liiallista uskollisuutta niille.
 
Nämä on taidettukin mainita:
Portishead - dummy, portishead
prodigy - music for the jilted generation, fat of the land
massive attack - blue lines, mezzanine
björk - koko tuotanto

The Beatles - Revolver
Hendrix - Electric Ladyland
Hurriganes - Roadrunner
Miles Davis - Sketches of Spain

Topi Sorsakoski& Agents: In Beat
-mun mielestä tässä ensimmäistä kertaa suomalainen Italia- ja Saksalais- vaikutteinen liiterimusa kohtasi rockiin kuuluvan "Kontulationin"

 
Koska keskustelu alueena on "tuottaminen ja sovittaminen", niin pakko todeta, että pa**alla tuottamisella ja sovittamisella tuo levy olisi varmaan aika pa**a. Mutta huippuluokan sovittamisella ja tuottamisella tuosta on saatu jonkinlainen suomipopin kulmakivi. Itse toteaisin, että suomalaisen levyntuotannon kulmakivi. Kumpa nykyäänkin levyt tehtäisiin noin hyvin.

Phil Spector: Christmas album...ultimate levy, jonka kaiut (sic!) kuuluvat vieläkin....
 
Spectorhan oli kuuluisa tuottaja siitä, että monitoroi paskalla autokaiuttimella, koska halusi varmistaa, että kuulostaa autossa hyvältä. En ehkä tuota levyä laittaisi popin kulmakiveksi, vaan jonkun muun hänen tuottaman. Mutta toi mies herätti soundin tuottamisen kunnolla henkiin ja henki elää vieläkin.

Tämä on pakko lisäta, älkää naurako.
Modern Talking: The 1st Album
Miettikääpä mitä kaikkea saksalaista samantyylistä tuli tuon jälkeen. Ja väitämpä, että vaikutti koko 80-luvun loppupuolen soundiin muissakin maissa. Ja uudet miksaukset levyn biiseistä 2000-luvulla osoittavat kuinka enää ei osata miksata pop-biisejä.
 
edit: korjasin vain tuon albumin nimen oikeaan kirjoitus asuun

Phil Spectorin joululevy on tullut hankittua. Oli tossa puhetta CCR:stä ja tuli mieleen että jossain Fogertyn haastattelussa oli se ainakin itse sitä mieltä ettei noita hittejä olisi voitu enää paremmaksi tehdä, biisejä hierottiin todella pitkään ja käytössä oli hyvät studiot vehkeet ja äijät.

Ei ehkä popin kulmakiviä, mutta Whamin "Make It Big" on loistavasti tuotettu levy täynnä tarttuvia melodioita ja harmonioita. Myös soundi on upeeta "Brittiläistä Motownia". Levyn tuottaja on silloin vain 21-vuotias George Michael.
 
Suosittelen kuunneltavaksi.

Jellyfish - Spilt Milk

komppaan koposta, sekä lisään nykyvoimapopin vaikuttajiin The Posiesin Frosting on the Beaterin.

...Queenia ei oltu mainittu. Mä oon ikävä kyllä kokoomapohjalta siinä aiheessa liikkeellä joten parasta levyä en osaa eritellä.
 
Queenin Innuendo levy kaikessa homoudessaan (sori, läppää ;) on kyllä semmosta Freddien pullistelua että kelpasi (ja kelpaa Q+PR) stadioneilla mellestää. Vielä kun levyn soundi ja tunnelma on äärimmäisen "iso" on Innuendo ehdotukseni Queenin ja massivisen 90-luvun alun soundin edustajaksi.