Kitarat: kitarakamat ›

Pitänee osallistua tähän väit... öh keskusteluun omilla käytännön esimerkeillä:
 
1) Tokai ALS50Q "Les Paul" (Leppärunkoinen Les Paulin muotoinen kitara)
 
Koska tämä ei oikein kuulostanut Les Paulilta omilla alkuperäismikeillään, tuli laitettua alkuun siihen Kent Amstrong PAF mikit. Noh eipä se vieläkään kuulostanut Les Paulilta. Seuraavaksi siihen pesiytyivät Gibsonin P94 mikit, ja tulos oli edelleen sama - hyviä soundeja, muttei tietoakaan Les Paulin soundeista. Lopputuloksena oli pakko myöntää ettei se Les Paulin muoto väärillä puilla tehtynä saa sitä soimaan millään mikeillä samankuuloisilla soundeilla kuin LP. Pakko on myöntää että ne alkuperäiset MK3 vai olikovatkohan ne MK4 mikit olivat todella huonot. Kaikki nuo muut vaihtoehdot olivat ylivoimaisesti parempia.
 
Tokai meni vaihtoon ja ne Gibson P94 mikit päätyivät lopulta Orville Les Pauliin, jossa ne todellakin toimivat loistavasti. Kokonaisuus ratkaisee.
 
2) '62 JV Squier 1983 (export-malli)
 
Koska tämä on export-malli, on siinä yleisesti jenkkivalmisteiset alnico-mikit. Tähän(kin) tuli mikit vaihdettua, kun löytyi edullinen valmis kasattu pleksi hyvillä osilla ja Kinman-mikeillä. Lopputulos on hieman ristiriitainen. Kaikki häiriöt katosivat, mutta vaikka soundit kuulostavat stratolta, taisi siinä häiriöiden mukana mennä tiettyä särmää ("räkää") samalla kertaa. Luulen että tuo alkuperäinen pleksi pääsee vielä takaisin tähän Squieriin pienillä parannuksilla, kuten uusi kytkin, potikat ja konkka. Tässä olisi ehkä kannattanut jättää mikit vaihtamatta ja vaihtaa noita muita sähköosia laadukkaampiin.
 
3) Paisley Telecaster MIJ (2001)
 
Tämä tele on erittäin hyvä soimaan akustisesti ja se kuulosti alkuun hyvältä myös sähköoisesti. Pikkuhiljaa kun sitä oppi kuuntelemaan tuli kyllä selväksi että mikit ovat "ohuet". Epäröin tuon edellisen mikkioperaation takia vaihtoa melko pitkään, mutta kun kitaraan oli lopulta vaihdettu Duncanin Hot for Tele kaulaan ja Jerry Donahue talllaan, oli ero tolkuttoman iso niihin Japanilaisiin alkuperäismikkeihin.
 
4) Burny SG-kopio 1980 alusta
 
Burny on hyvä SG-kopio ja mikeistä oli etenkin kaulamikki hyvä. Soundi oli laulava ja sopi mainiosti esim. Blues-soitantaan. Tallamikki oli sellainen munaton ja tuntui että siitä sai ulos vain "kanttiaaltoa". Tallaan vaihtui aika äkkiä Dimarzio PAF PRO. Kaulamikiksi vaihtui paljon myöhemmin Dimarzio Humbucker from Hell. Tämä pari sopii tähän soittimeen hyvin.
 
Vaihto kannatti tällä kertaa.
 
5) Ibanez AS200 "John Scofield"
 
Niin tässä ei ollut todellakaan mitään tarvetta mikkien vaihtoon. Alkuperäiset Ibanezin Super 58 mikit ovat tolkuttoman hyvät. Mistähän moisia saisi ostaa erikseen?
 
6) Tokai "Les Paul" Custom 1981
 
Sama juttu kuin edellisessä. Alkuperäiset liekö "Goto"-merkkiset mikit ovat erinomaiset eikä niiden vaihtoon ole mitään tarvetta. Nämä kuulostavat ihan samankaltaisilta kuin jotkin vanhat Dimarziot.
 
7) Squier SQ Srato comtemporary model (humpparit) 80-luku
 
Halvahkot japsiosat, mutta nuo mikit sopivat hyvin kitaran muuhun olemukseen ja kuulostavat "sopivilta" muuhun sointiin nähden. Halpa soitin, joka ehkä soisi vähän paremmin toisilla mikeillä, mutta ei niin paljon että mitään kannttaisi tehdä.
 
8) Guild Bluesbird
 
No koska tässä on Duncanin '59:t niin ei ole mitään tarvetta muuttaa yhtään mitään. Jos joskus tarvitsee kitaraa josta pitäisi saada P90 soundia, niin ehkä tähän laittaisen sen Gibson P94 tai Duncan Phat Cat setin. Toistaiseksi Orville täyttää tuon lokeron.
 
9) Gibson Les Paul Special (humpparimalli)
 
Alkuperäiset 490R & 498T toimivat tuossa aivan riittävän hyvin ja en tosiaankaan nähnyt mitään syytä vaihtaa niitä esim. Duncanin '59 malleihin. Ero tuskin olisi ollut suuri. Gibson meni vaihdossa kun hommasin tuon Ibanezin.
 
10) Orville Les Paul
 
Japanilainen versio Les Paulista ja melko hyvä sellainen. Alkuun tämä kuulosti myös hyvältä, mutta mitä kauemmin sitä oli soittanut, myös heikkoudet alkoivat kuulua. Mikit olivat tolkuttoman yksitoikkoiset. Kitaran omat säädöt olivat aika onnettomat ja alkoi olla selvä homma, että mikeistä kaikki johtui. Akustisesti soitin toimi kuitenkin hyvin, joten ei muuta kuin kaapista Gibson P94-setti kiinni ja hemmetti johan alkoi toimia. Kitaran potikoiden asennoilla sai nyt paljon säätövaraa soundeihin, kuten pitikin.
 
Mitä tästä opin on se, että mikkejä vaihtelemalla saa rahaa kulumaan, ja mitä enemmän niitä on vaihdellut, on oppinut huomaamaan niitä pieniä ja suurempia eroja, joita mikeissä on. Se miten saa valittua siihen omaan kitaraan miellyttävät mikit onkin jo hankalampaa. Ei voi oikeastaan muuta kuin testata käytännön kautta, mikä toimii ja mikä ei. Sen myöskin tässä oppi, että hyvät mikit tarvisevat hyvät potikat, hyvän kytkimen ja hyvän kondensaattorin, jotta säädöistä saa kaiken irti = kokonaisuus ratkaisee.
 
Se mikä kuulostaa minusta hyvältä ei välttämättä kuulosta kaverin mielestä ollenkaan niin hyvältä. Ja kuten moni jo onkin kommentoinut, ratkaisee se kitaran jälkeinenkin laitteisto melkoisen paljon.
 
...vielä kun osaisi soittaa niin johan lähtisi :-)
 
EDIT: Pitää vielä kompata muita ja todeta, että koko hemmetin soitin on kokonaisuus, elikkä jos ei soi ilman sähköjä, niin tuskin niillä kalleilla mikeilläkään juurikaan paremmin.
 
EDIT2: Pelkällä mikkien korkeuden säädöllä saa myös aika paljon muutosta aikaan.
 
EDIT3: Mikkien vaihto vaikuttaa kyllä psykologisesti. Alkuinnostus uusien mikkien kanssa pistää yrittämään taas uudella tavalla, mutta sitten jos homma ei toimikaan kuten ajatteli, ottaa pattiin pahemman kerran kuten itselläni tuossa Tokai ALS50Q kanssa...
 
EDIT4: Tämä omakohtaisuus korostuu mikkiasioissa myös siten, että joku tarvitsee siihen kitaraan sen yhden hyvän soundin ja toinen taas hakee monipuolisuutta mikkien vaihdolla, joten mitään yksittäistä ratkaisua ei ole tämänkään takia olemassa.
...
...
EDIT 999: Yleisön pyynnöstä huolimatta.... :-)