Klassinen ›

Jeesh, ensimmäinen kirjoitus tälle alueelle. Tulette varmaan näkemään minua täällä enemmänkin..
 
Vuokrasin kirjastosta umpimähkään Tchaikovskin oopperan: Opera en 3 actes et 7 Tableaux, op. 24. Olikohan tuo nyt sen nimi. Joka tapauksessa tuo oli todella vaikuttava teos ja ooppera tyylilajina oli minulle vielä vieras.
 
Lisäksi Beethovenin viulukonsertti ja yleensäkin hänen tuotantonsa ovat vaikuttaneet minuun suuresti.
 
Kokemuksista innostuneena haluaisinkin kuulla suosituksia hienoista oopperoista ja sinfonioista. Täytyypi käydä ostamassa/lainaamassa lisää näitä levyjä! Itse pidän erityisesti näistä romantiikan ja myöhäisromantiikan teoksista, mutta sivistyksen vuoksi haluan tottakai kuunnella myös eri tyylilajien teoksia.
 
EDIITTI: Niin ja elokuvamusiikissakin on tullut vastaan havahduttavia teoksia. HERO:n soundtrackki on upea ja jylhä. Suosittelen ehdottomasti. Lisäksi Hans Zimmerin Peacemakerin soundtrackistä löytyy todella hyviä hetkiä, mutta kyllähän siellä niitä actionleffan kliseitäkin oli...
 
Tabbu

Itse olen löytänyt erittäin vaikuttavan säveltäjän melko läheltä: sibelius. ennen kuin kuulin miehen tuotantoa kunnolla uskoin että kehut olivat vain ns "kotiinpäin vetämistä" mutta aivan mahtavaa musiikkia on tehnyt.
 
mutta yksi vaikuttavimmista teoksista romantiikasta on beethovenin piano konsertto 3 c-molli.
 
Debussyn musiikkiin kannattaa myös ehdottomasti tutustua.
lähtevän vaikutuksen minuun tekivät erityisesti debussyn piano preludit.

Noi eri säveltäjien sielunmessut on usein aika viakuttavia. Mozartin Requiem on mun yks lemppareista. Ehkäpä sen takia ku oon ittekki sitä ollu esittämäs mukana. Iso orkesteri ja iso sinfoniakuoro laittaa kylmänväreet liikkeelle. Vaikuttavia teoksiahan on ihan äääääääretön määrä mutta tuossa yksi.

Noi eri säveltäjien sielunmessut on usein aika viakuttavia. Mozartin Requiem on mun yks lemppareista. Ehkäpä sen takia ku oon ittekki sitä ollu esittämäs mukana. Iso orkesteri ja iso sinfoniakuoro laittaa kylmänväreet liikkeelle. Vaikuttavia teoksiahan on ihan äääääääretön määrä mutta tuossa yksi.
 
Minusta Mozartin c-mollimessu KV 427 on ylivoimaisesti hänen requiemin torsoaan vaikuttavampi kirkkomusiikkiteos, vaikka sekin tunnetusti jäi Mozartilta keskeneräiseen muotoon. Myös Vesperae de confessore KV 339 kuuluu musiikilliselta sisällöltään painavimpiin, mitä hän koskaan sävelsi kirkkomusiikin saralla. Sanalla sanoen parasta ja vaikuttavinta sen lajin musiikkia, jota koskaan on sävelletty, lähti Mozartin kynästä näissäkin sävellyksissä.
 
Mozartin oma suosikki hänen vespereistään muuten oli hiukan aikaisemmin, noin vuotta, päivän valon nähnyt Vesperae de dominica KV 321.

Henryk Goréckin 3. sinfonia, "Surun ja murheen lauluja" (1976).
 
Kannattaa perehtyä sinfonian puolankielisiin teksteihin, joita on poimittu mm. Auschwitzin keskitysleirin seinäkirjoituksista.
 
Todella vaikuttava teos.

Henryk Goréckin 3. sinfonia, "Surun ja murheen lauluja" (1976).

Tuo on hyvä... sellaista ei niin vaikeasti kuunneltavaa tuolta säveltäjältä. Kaunista, hidasta mutta ei ehkä sovi jos on taipumusta masennukseen :)

jeps... omassa yksinkertaisuudessaan Merikannon "Valse Lente". (helv siisti biisi varsinki klassisella kitaralla vedettynä).

Elgarin sellokonsertto..Siinä jos missä on tunnelmaa ja sävyjä, se vaikuttaa lähes tulkoon jokaiseen kuuntelijaan jollain tavalla.. Varsinkin jos kuulee se Jacquiline du Pre:n soittamana.

Itselläni on sikäli hassu tilanne, että 1700-luvun alun ja 1900-luvun alun välinen musiikki ei ole aikoihin mennyt himaan kuin puolipakottamalla.
 
Sen sijaan J. S. Bach uppoaa kuin mikä. Lempiteos on Kunst der Fuge - ja olen ehdottomasti sitä mieltä, ettei se ole mies eikä mikään jolla ei ole hyllyssään teoksesta vähintään kolmea levytystä. Omistani suosikki on Enzio Forsblomin 1970-luvulla tekemä. Aitoa vinyyliä. Glenn Gouldin Golberg-variaatiot tietysti myös.
 
Tuoreemmista säveltäjistä kiinnostavia on Sibeliuksen ohella Stravinski, samoin muutama muu venäläinen. Sergei Prokofjefin D-duuriviulukonsertto Izhak Perlmanin soittamana on silkkaa alkuvoimaa.
 
Sitten tietysti kaikkien ambient- ja industrial-diggareiden on syytä kuunnella Karlheinz Stockhausenin Gesang der Junglinge ja George Antheilin Ballet Mécanique. Jälkimmäisestä ilmestyi muutama vuosi sitten uusi levytys (Electronic Music Foundationin julkaisemana), ensimmäistä kertaa täysin alkuperäisen partituurin mukaisena: ennen midiä niiden kuudentoista automaattipianon synkronointi samaan tahtiin oli vähän turhan hankalaa...

Satien Gymnopediet ja Gnossiennet - pieniä mestariteoksia.
Niin totta.
Nuo suosikit tuppaavat kyllä vaihtumaan aina sen mukaan, kenen biisejä milläkin hetkellä soittaa. Sana "vaikuttava" kuvaa mun mielestä jotain hiukan massiivisempaa -- Esim: Nuo Satien Gymnopediet/Gnossiennet, ne ovat kauniita ja upeita, "sieviä" pieniä kappaleita, mutta allekirjoittaneen mielestä ne eivät ole "vaikuttavia". Tietenkin ne "vaikuttavat" = koskettavat tms. mutta niissä ei ole semmoista elämää suurempaa fiilistä, kuten esimerkiksi joissain sielunmessuissa tai esim. Chopínin Surumarssissa. (hirveetä shittiä toi teksti! No, koittakaa ymmärtää, toim.huom.)
 
Äh. Menin jo itekin ihan sekaisin.

Anything but Berlioz....

Ehkäpä tekisi jo siksi mieli mainostaa Schubertin kiehtovaa, sinfoniatuotannossaan siirtymävaiheen teosta, e-molli/E-duurisinfoniaa (n:o 7) D 729, että se kuuluu säveltäjän suurelle yleisölle tuntemattomimpiin, konserttisaleissa harvoin kuultuihin laajamuotoisiin teoksiin, jopa siinä määrin, että lisänimenä saattaisi täysin oikeutetusti ja perustellusti olla vaihtoehtoisesti joko "Tuntematon" tahi "Tuiki tuntematon", ja jota ei kuitenkaan tule sekoittaa kuuluisaan "Keskeneräiseen" h-mollisinfoniaan, jonka nykyinen järjestysnumero 7, aikaisemmin n:o 8, perustuu kirjaimellisesti nykyisin standardointiohjeena käytössä olevaan Schubertin teosluettelon sinfonioiden numerointiin. Teos ei ole kuitenkaan yhtään sen vähemmän merkittävä kuin sen 6 aikaisempaa pikkuserkkuaan, joista se poikkeaa mm. 3 pasuunaa käsittävän suuremman orkesterinsa, rikkaamman orkestraationsa osalta
 
. Sinfonian luonnosmaisuuden, käsikirjoituksen orkesteripartituurin keskeneräisyyden korvaavat hienosti sen uusia uria aukova muotoajattelu, rakenteellinen ja arkkitehtoninen ajattelu, jota hyväksi käyttäen Schubert laajentaa klassisia muotokaavioita suurella ja itsevarmalla pyyhkäisyllä, yhdistettynä Schubertin sinfoniatuotannossa pakahduttavuudessaan ennen kuulumattomaan ilmaisulliseen voimaan.
 
Mikäli Schubert olisi aikoinaan orkestroinut (7.) E-duurisinfoniansa valmiiksi ( ensimmäiset 110 tahtia hitaine johdantoineen ovat 14 partituuriviivastolle kirjoitetusta teoksesta säveltäjän itsensä oma kätisesti orkestroimat. Teoksen ovat myöhemmin täydentäneet mm. Felix Weingartner ja Brian Newbould ), niin jälkipolvet olisivat hyvinkin saattaneet tulla tuntemaan sen lisänimeltä "Suuri" E-duurisinfonia erotuksena ja aimo askeleena ns. "Pienen" C-duurisinfonian n:o 6 täydellisesti suunnitellun klassisen muotokielen yksinkertaisuudesta kohden romanttisen ilmaisutavan suurta voimaa. Tuon paljon puhuvan lisänimenhän oli myöhemmin saava ja aina meidän päiviimme ja vielä kauas tulevaisuuteenkin kunniakkaasti, lojaalisti ja ylpeästi titteliään kantava n:o 9 C-duuri D 944.
 
Siinä määrin Schubert E-duurisinfoniassaan ennakoi sekä 9. että 8. h-mollisinfoniaansa, joihin edellisen yhdistää, jos ei vielä niinkään teemojen kuin tiettyjen motiivien ja ylimenojaksojen sukulaisuus, että tuo "suuri" lisänimi olisi saattanut olla hyvinkin oikeutettu jos ei enemmän kuin ansaittu.
 
Sinfoniassa voi havaita paitsi tiettyjä motiivisia yhtäläisyyksiä oopperaan Alfonso ja Estrella, etenkin sen alkusoittoon, joka on ajallisesti sinfoniaa lähellä, myös Schubertin ihaileman Rossinin vaikutusta joidenkin pitkälinjaisten teemojen karakterisoinnissa, kuten majesteettista ja mystistä, brucknermaisen kontemplatiivista Adagio-johdantoa seuraavan italialaisittain aurinkoisen hilpeässä, rattoisasti tanssahtelevan rytmillisessä, höyhenen kevyessä, kuin sukkasillaan hipsivässä ja samalla miltei virtuoosimaisen lennokkaassa pääteemassa, joka on huoleton kuin tuulen henkäys kesäisenä päivänä ja johon on sekoittunut myöskin sulokasta aistillisuutta. Patarummun tremolon tukemien tuttiorkesterin fortesäkeiden ja vaskien rytmikkäiden fanfaarien kuuluttama raivokkaasti purkautuva hehkuva elämänhalu ja ylitsepursuava voitonriemu tuntuvat puhuvan toisinaan dionyysisen hurmion kieltä, kontrastina alistuneena ja toiveikkaana täyttymystään odottavan sivuteeman levottomalle ahdistuneisuudelle.
 
Uutta luovalla tavalla saattaisi ajatella, että kun Schubert tuodessaan laulun ohella, niinkuin Dvorak on todennut, Rossinimaisen henkäyksen sinfoniseen muotorakenteeseen, teki Rossinista tahtomattaan ikään kuin suuren sinfonikon, johon tällä ooppera buffan mestarilla itsellään ei koskaan olisi ollut edellyttäviä kykyjä.
 
Intiiminä ja sulavan lyyrisenä laulavat hitaan osan rauhallisesti hengittävät melodiat hillityissä väreissään hehkuen, joka sivuteeman luomia mollivarjostuksia lukuunottamatta on vailla suuria kontrasteja. Pääteemaltaan energinen ja elämänmyönteinen eloisan ilakoiva Rossini-vaikutteinen, toisaalta grandioosi ja painava Scherzo saa vastaansa trion seesteistä hellyyttä ja romanttista lämpöä kumpuavan kauniin ja runollisen sävelmän, joka on ilmeistä sukua Brahmsille.
 
4. osasta, allegro qiusto-finaalista, joka päättyy triumfisävyyn, triumfimaahan ja joka on läheistä sukua paitsi Schumannin myös Brahmsin sinfonioille, voimme panna merkille Mendelssohnin siteeranneen melodista fraasia loppupuolelta, codasta olettaisin, pari vuosikymmentä myöhemmin säveltämäänsä Ruy Blas-alkusoittoon, mikä ainakin puhuisi sen puolesta, että hänen täytyi tuntea Schubertin 7. sinfonia v. 1839 tienoilla paremmin kuin moni meistä tänäkään päivänä, jolloin hän maaliskuussa 3 päivässä sävelsi mainitun alkusoiton Ruy Blas op. 95.

Claude Debussy:
- La Mer
- Nocturnes
- Prélude à lŽapres-midi dŽun faune (Faunin iltapäivä)
 
Saan Debussysta oudot kiksit. Ihanaa musiikkia...

Ja yksi hienoimmista erillisistä teoksista... Sibeliuksen Valse Triste. Kaaaaaunista.

no sibeliuksen sinfonia no 4 on mahtava!
pianossa taas Satien nocturne no 2 ja gnosiennet ja gymnopediet. Debussyn uponnut kathedraali ja clair de lune. sekä rachmaninovin preludi cis mollissa.
onhan niitä muitakin hienoi, mutta
siinä joitakin itseeni eniten vaikuttaneita teoksia.

Minusta Schubertin yksinäytöksiseksi katkelmaksi jääneen oopperan Der Spiegelritter alkusoitto on varsin vaikuttava etenkin kun ottaa huomioon säveltäjän nuoren iän, vain 14 vuotta. Minusta siinä on mukana jotakin sellaista iloista hurlumhei meininkiä, jota ei tapaa juuri milloinkaan hänen myöhäisemmissä teoksissaan. Ehkäpä teoksessa voi kuulla kaikuja Mozartin Don Giovanni-oopperan, majesteetillisen uljaan ja jylhän hitaan johdannon, lisäksi Rossinin edustamasta hilpeästä italialaisesta oopperatyylistä, mutta nyt persoonallisen raikkaana toteutukseltaan. Itse oopperaa, jota epädramaattiseksi mutta melodiseksikin on numeroiltaan sanottu, alkusoittoa siis lukuunottamatta, ei liene milloinkaan levytetty.
 
Pianomusiikin puolelta voisi mainita vaikka Mozartin sonaatin pianolle nelikätisesti KV 497 F-duuri, päivätty 1.8.1786, joka on muutaman muun teoksen ohella, mm. sonaatti KV 521 C-duuri, painavinta mitä hän tälle kokoonpanolle koskaan sävelsi, ei vähiten laajuutensa ansiosta. Hitaan osan teema on lainattu käyrätorvikonserton n:o 4 romanssista. 1. osan hidasta johdantoa seuraavassa pääteemassa Mozart siteeraa kuviota Se lŽamano Susannan 1. aariasta Figaron häiden II näytöksestä. Philips Complete Mozart Edition julkaisun tulkinta muistaakseni 70-luvulta ei kuitenkaan otteensa varovaisuudessa ole täysin tyydyttävä Dezsö Ránkin ja Zoltán Kocsisen v.-78 ,miltei absoluuttisessa synkronisuudessa, täydellisessä ajoituksessa, fraasien muotoilussa sekä rytmin käsittelyssä kokonaisvaltaisesti hallitumpaan, selkeämmin artikuloidumpaan, täysipainoisempaan ja inspiroituneempaan esitykseen verrattuna vaikkakin kieltämättä on ehkä äänitykseltään (Hungaroton) hitusen tätä heikkotasoisempi.

Schubertin melodraama "Die Zauberharfe" D 644, jossa Schubert käyttää melko massiivisia orkesterisoinnillisia tehoja, ja johon sisältyy myös hienovaraista puupuhallinkudosta toisin kuin vaikkapa Wagnerin oopperoihin, on tehnyt minuun vaikutuksen paitsi merkittävänä musiikkidraamallisena teoksena melodraaman alueella, myös rikkaan sävelellisen keksintänsä ansiosta, vaikka pienenä miinuksena sanoisin, että melodraamaan ollennaisesti kuuluvat puheosuudet sekä tarinan yliluonnollinen luonne tuppaavat olemaan toisinaan silti aika ärsyttäviä, ellei kuulija sitten ole sattunut lumoutumaan musiikista siinä määrin ettei enää tule tiedostaneeksi niitä tai ainakaan niiden semanttista sisältöä, (sillä puheosuuksilla saattaa toisinaan olla musiikillista substanssia puheääneen merkityn rytmin vuoksi); hyvä niin, sillä ne katkaisevat orgaanisesti kehittyvän musiikillisen kudoksen väkivaltaisesti lyömällä kapuloita rattaaseen niin kuin sanonta kuuluu. Osa puheosuuksista on joka tapauksessa kadoksissa, vaikkakaan se ei musiikillisen nautinnon kannalta mitenkään erityisen olennaista olekaan. Dramatiikkaakin piisaa keskiverto Schubertin näyttämöteosta enemmän. Melodisesti onnellisimmillaan Schubert on kuoronumeroissa, jotka ovat 1. ja 2. näytöksen alkusoittojen ja Palmerinin romanssin ohella teoksen sydän ja liikkeelle paneva dramaturginen voima. Toisena pienenä miinuksena pitäisin teoksen heikkoa saatavuutta äänitteen, ts. CD:n muodossa, kun olemassa lienee todennäköisesti ainoastaan 1 levytys, sekin live-äänitys, Tito Gottin johtaman Orchestra Filarmonica e Coro del Teatro Zazionale di Szeged tulkitsemana, laulusolistina Palmerinin roolissa Thomas Moser Muistaakseni. Muut suurin piirtein ovatkin sitten puherooleja.

Itse olen löytänyt erittäin vaikuttavan säveltäjän melko läheltä: sibelius. ennen kuin kuulin miehen tuotantoa kunnolla uskoin että kehut olivat vain ns "kotiinpäin vetämistä" mutta aivan mahtavaa musiikkia on tehnyt.
 
mutta yksi vaikuttavimmista teoksista romantiikasta on beethovenin piano konsertto 3 c-molli.
 
Debussyn musiikkiin kannattaa myös ehdottomasti tutustua.
lähtevän vaikutuksen minuun tekivät erityisesti debussyn piano preludit.
 
Oma pitkäaiakainen suosikkini on finlandia, yllätysyllätys. Siitä ei biisi paljoa parane.
 
Tekikös sibelius jonkun nykymusiikissa ambientmaiseksikin luonnehdettavissa olevan kappaleen/sävelteoksen jossa oli lintujen laulua myös mukana, ja pirun taakse lyödyt jouset...? Kuulin tuon nimittäin joitakin vuosia sitten ihan vahingossa, ja jäi harmittamaan kun en ole enää löytänyt.

Hyvää huomenta, mahtaako nyt olla aamu vai ilta; palasin näet juuri varsinaiseen minääni tiedoitsevaksi subjektiksi älyni oltua hetken aikaa maailman puhdas kuvastin kuunneltuani lumoutuneena Schönbergin viulukonserttoa OPus 36 radiosta. Taidan olla vieläkin hiukan pyörällä päästäni ja muissa maailmoissa mutta jotenkin sain itseni hivuttauduttua netin ääreen. Olipa vaikuttava kokemus, olisin sen suonut jatkuvan pidempäänkin juuri kun olin pääsemässä transsin syvimpään vaiheeseen. En nimittäin uskonut teoksen olevan näinkään vaikuttavan kuin miksi se lopulta osoittautuikin; suorastaan virkistävä kokemus, tuntuu juuri nyt siltä kuin olisin uudesti syntynyt, en ole enää edes väsynyt, ihmeellistä. En meinannut oikein edes ymmärtää kuuluttajan puhetta musiikin ja aplodien päätyttyä. Varmasti hirvittävän vaikeaa kapellimestarille saada teoksen, jossa miltei jokaisen lyönnin välillä on kaikenlaista pientä vikerrystä, monimutkainen ja epäsymmetrinen rytmi toimimaan, ennen kaikkea mitä tulee pinnanalaiseen, elävään rytmiin, johon täytyy samastua. Sitä ei pysty toteuttamaan vain kuorimalla pintaa ulkoa käsin.
 
Uskon aivan vilpittömästi että Schönbergin viulukonsertto on merkittävimpiä ellei merkittävin viime vuosisadan teos alallaan, parempi ja ennen kaikkea originellimpikuin esim. Stravinskyn neoklassistinen konsertto. Suosittelen myös Schönbergin pianokonserttoa opus 42 Boulezin johtamaa Melkein uunituoretta levytystä solistina Mitsuko Uschida ja tietenkin myös Schönbergin oopperoita.
 
Täytyy kai tässä samaan hengenvetoon suositella Brucknerin 9. sinfoniaa.