Yleistä keskustelua musiikista ›

Musikaalisuus on kaikkea edellä mainittua. Sitä voi kehittää, aivan kuin hauistaan. Maailmassa on kuitenkin universaaleja lakeja, eli mitään ei saa ilmaiseksi. Kuka on kasvanut liian lihaksikkaaksi vahingossa? Joillakin on geneettistä etua esim. ruumiinrakenteensa puolesta painijaksi, toisella kestävyysjuoksijaksi. Aika erinäköisiä kavereita ovat. Jotkut hahmottavat helpommin musikaalisia asioita.
 
Luovuus ja musikaalisuus on syytä erottaa toisistaan heti alkuunsa. Mestarilliset konserttiviulistit saattavat hioa ilmaisuaan elinikänsä ,silti ikinä säveltämättä yhtään teosta. Ovatko he epämusikaalisia? Tai konemusiikin taitajat voivat loihtia aivan uusia äänimaisemia ja luoda uutta osaamatta soittaa ääntäkään perinteisillä soittimilla.
 
Laulu on monille arka paikka. Toisilta ääni tulee helposti, kontrolloidusti. itse kuulun toiseen ryhmään, jolle äänihuulten hallinta on vaikeampaa. Olen silti vakuuttunut musikaalisuudestani. Mittarina tämä ei ole hyväksyttävä.
 
Oikeastaan myös musiikin herättämät tunnetilat pitäisi erottaa puhtaasta musikaalisuudesta. Se on toinen, ehkä jopa harvinaisempi kyky; nauttia musiikista joka solullaan, tuntea se. Itse olen vilustunut keikalla kitarasoolon tuottamien kylmien väristysten vuoksi. Tuntuu, ettei tätä kykyä ole liian monilla. Niin monet lähtevät festareillekin vain juomaan. Jos musiikista ei ilman kännejä saa riittävästi, miksi vaivautua?
 
Musikaalisen menestyvän taitelijan resepti voisi olla:
1. Palo sisällä, näyttämisen halu, selittämätön tarve päästä soittamaan tai esiintymään. Ilman tuota ei synny idoleita. Yngwie Malmsteen on hieno esimerkki. Hän haluaa soittaa, on aina halunnut, ja se kuuluu luonnollisuutena improvisoinnissa. Ei mitään minuutti aikatauluja harjoittelussa. miksi? Hän soitti koko ajan, ainakin nuorempana. Halulla pääsee Suomessa ainakin televioon, sääli sinänsä.
 
2. Länsimainen "teoreettinen" määritelmä musikaalisuudelle: a) Rytmitaju, ennenkaikkea. Tosiasia: Ääniä on 12, rytmejä lukemattomasti. Monet melodiat muistetaan juuri niiden rytmistä. Atonaalisesta teemastakin saa muistettavan hyvällä rytmin käsittelyllä. Seikka jonka monet b-luokan tilu-kitaristit unohtavat. Esim. Sonata Arctica on merkillesen epämusikaalinen yhdistelmä soittajia, ja osoitus kuinka pitkälle voi päästä työllä, ja kopioinnilla.
b) sävelkorkeuksien erottelu, harmonia..yms. mainittu jo aiemmin. Tuon kaiken voi teoreettisesti oppia, vaikka ei mitään ymmärtäisikään. Varsinkin Klassisessa musiikissa on niin paljon sääntöjä, että pelkällä poissulkemismenetelmällä tekee kadenssidiktaatteja 80% menestyksellä. Näin alkeellisimmillaan. Säälittävämpiä ovat juuri vain vähän musiikkia opiskelleet näköalattomat myöhäisteinit powermetal-virityksineen, ja kvinttikierto-kadensseineen. Kyseessä on musiikillinen temppu, kuin koira noutaisi kepin. Ihmeellistä , jos sitä ei ole kuullut. osoittaako sen käyttäjä musikaalisuutta? epäilen. Se on joko tietämättömyyttä, tyhmyyttä tai pahimmillaan laskelmointia, koska löytyy lisää samaa porukkaa joka ostaa, kunhan kanteen laitetaan Kirkkoherra, palavaristi anaaliin muljautettuna.
 
3. Luovuus/älykkyys: Useimmat oikeasti merkityksellisimmistä muusikoista, lähes tyylistä riippumatta, ovat melko älykkään oloisia. Ei se Van Halenkaan kotona vain runkkaillut sängyn reunalla. Eddie tutkiskeli asioita. Se on aivan eri asia kuin hinkata luonnollista molliasteikkoa ylös ja alas. Zeppelininkin biiseistä voisi käyttää mieluummin sanaa sävellys. Soittaminen on hauskaa, monille riittää kun pääsee räimimään, mutta sitten kun vahingossa menestyykin, sekoittaa se usein juuri tällaisten ihmisten pään. Heitä kutsutaan myös kusipäiksi. Tavattuani monia nykypäivän merkityksillisimpiä kitaristeja on linja selvä: Eivät luule itsestään liikoja. Tietävät, että eivät tiedä oikeastaan mitään. Musiikki on kuin avaruus, sitä voi tutkia. Hallita sitä ei voi. Älykkäät ymmärtävät tilanteen, ja luovivat sitten tilanteen tarjoamia mahdollisuuksia hyväksikäyttäen. Ihmisiä kun ovat tekevät typeryyksiäkin, mutta pidemmälle uraa tarkasteltaessa esiin nuosee juuri tällaisia älykkäitä musiikille omistautuneita persoonia.
Jos niin onnellisesti kävisi, että henkilö olisi siunattu kaikilla näillä ominaisuuksilla, on viimeinen kompastuskivi ympäristö, puhdas onni, sekä ominaisuuksien suhde. Kaikki tietävät varmasti henkilöitä joista olisi suotuisissa olosuhteissa tullut mitä vain? Luovat ovat herkkiä. Aivojen Ärsyketaso on normaalia alhaisempi. hulluus ja nerous, lähellä toisiaan. (Lukeekaa uutta tieteen kuvalehteä, jos kiinnostaa.)Tarvitaan yli 120 ÄÖ pitämään ärsykeherkät aivot kurissa. Sitten on alkoholi, johon niin monet muusikot sortuvat. Alkoholi ja huumeet laskevat ärsykekynnystä, joten luovista ja herkistä pojista voi tulla potentiaalisia itsensä murhaajia. Myös liiallinen innostuneisuus saa timantin pysymään piilossa; ei viedä asioita loppuun asti, vaikka lahjoja olisi. Liian kiire pätemään julkisuuteen.
 
Varsinkaan Suomalainen musiikinopetus, joka on liian läheistä sukua tasapäistävälle peruskoulun asenteistolle, ei auta suurten musikaalisten nerojen syntyä. Pekka Pohjola puhkesi kukkaan vasta lopetettuaan kurinalaisen viulunsoiton, tiedätte varmasti tarinan. Hyötyä opetuksesta tietenkin on, mutta maassa, jossa nuorille taotaan päähän pienestä asti, että heistä ei mitään tule, eikä ainakaan muusikkoa, kuka uskaltaa tehdä noinkin ratkaisevia liikkeitä. Huono itsetunto on ollut useiden taiteijoiden kiusana.
 
Puhun paljon asioista ,jotka eivät ehkä kaikkien mielestä kuulu tähän keskusteluun, mutta mielestäni tässäkin on vain pintaraapaus siitä, mitä termi: musikaalisuus monille merkitsee. Juuri näiden asioiden vuoksi siitä keskusteleminen on vaikeaa. Ruma mies on tottunut kuulemaan lärvistään mielipiteitä, koska itsekin näkee peiliin. Epämusikaalisuutensa voi kiistää, jos ei edes tiedä mitä musikaalisuus mahdollisesti olisi. On fyysisiä poikkeamia, keskittymishäiriöitä, meluvammoja, typeriä opettajia, kitsaat vanhemmat, paljon syitä miksi innostus musiikkiin jää puhkeamatta tai toteuttamatta. Tätähän jotkut pitivät mittana. ihmisellä voi myös olla pelkästään hyvä rytmikorva. Onko hän musikaalinen vai hyvärytminen?
 
Dream theaterin Portnoyn soitto edustaa "epämusikaalista" -toisinsanoen kappaleen henkeä harvoin tavoittavaa soittotapaa. Ylisoittoa, samoja fillejä biisiin kuin biisiin, teknisyytensä korostamista, vaikka julkisuudessakin on satoja teknisempiä rumpaleita. Kyllä soitto kuitenkin toimii, ja kuten todettiin jo monien suista: apinakin oppii matkimaan. Portnoy soittaakin vähän paremmin esim. Beatles tribuutilla, kun on suurin osa kolistimista jätetty kotiin. Ei kelvoton missään nimessä, mutta täyttänee yliarvostetun muusikon ja tyylitajottuman soittajan kriteerit. Ovatko nämä osa syitä tuomita hänet musiikillisesti lahjattomaksi. Tuskin. Hän osaa laulaa ;) vaikeaa on.. Miksi vaivautua latomaan totuuksia. keskustellaan
ennemmin.
 
Usein puhutaan makuasioista. Vähän kuin uskonnossa: Tutkimattomia ovat Jumalan tiet. Kuka uskoo, joku ei. Makuasioista musiikissa voi kiistellä, koska niitä ei välttämättä ole. Tähän liittyy tietyt aiemmin mainitut musikaalisuuden ominaisuudet. Näyttämisenhalu voisi ilmetä esim koulumaailmassa tiettyyn genreen leimautumisella; kuunneltavalla musiikilla on status-arvo. Tälläisten henkilöiden on turha keskustella makuasioista. Asennevapaat aikuiset ovat lähestulkoon ainoita joiden kanssa keskustelua voi syntyä, ellei heillä ole pahaa nostalgia-ihottumaa. Silloin keskustelu rajoittuu The Beatlesiin ja Black Sabbathiin. On henkilökohtaisia mieltymyksiä, tunneperäisiä siteitä tiettyihin kappaleisiin, tärkeisiin elämäntilanteisiin kuuluneita äänitteitä. Aikansa tuotteita. Jokaisella on omansa. Nämä pitäisi sulkea pois mielestään. Ei tarvitse myöskään olla oikeassa. Musiikissa ei ole voittajaa. Häviäjä on väittämiseen antautuva.
Musiikin kuunteluun voi oppia, sitä voi kehittää, siinä voi edistyä, erikoistua, taantua, palautua, kuin urkeilussa konsanaan. Kattavan musiikillisen yleissivistyksen omaava voi sanoa hyvällä omallatunnolla, että ripsipiirakka on paskaa. Se ei ole rakentava kommentti, mutta se on totta. Turha kymmenen levyä omistavan pikkuteinin itkeä arvostelijan tylyä tekstiä, se on paskaa. Nämä kaksi eivät ole samassa sarjassa puhumaan musiikista. Miksi täytyy Jeesustella makuasioilla. Mitä musikaalisuuteen ja älykkyyten tulee, on ilmeinen tosiasia, että jazz- musiikkia kuuntelevat a) älykkäät ihmiset b) pyrkyriperseaivot, jotka haluavat olla hienoja, ja ajelevat siksi Porin jazzeille vuosittain istumaan sateessa voileipäkekseineen. Aikuisen maailman Status-pelleilyä, turha yrittää keskustella näidenkään kanssa. Tarkastellaan siis ennemmin ryhmää a. Jos musiikillinen Kiertokulku on mennyt normaalisti, on Jazzin kuuntelija käynyt läpi lähes kaikki tyylit klassinen mukaanlukien. Usein hän on mieltynyt siihenkin. Hänellä on ollut kiinostusta musiikkiin, ja tulokset ovat palkinneet häntä. Hän on saanut musiikista tuntemuksia, ajatuksia. Puhtaimmillaan musiikista nautitaankin yksin, ilman mitään muuta kiihoketta. Tälläinen henkilö, joka ostaa vaikkapa Keith Jarrettin levyn, menee kotiin , ja kuuntelee sitä kyynel silmässä on melko varmasti jollain tapaa musikaalinen. Hän voi kääntää radion kiinni ja sanoa, paskaa.PASKAA! Eikä siinä ole kysymys makuasioista. Usein tähän pisteeseen päätyvät juuri ne musikaaliset ihmiset, jotka eivät syystä tai toisesta ole opetelleet mitään soitinta.
 
Musikaalisten ihmisten ei siis ole pakko osata soittaa. Mutta työtä taitonsa eteen täytyy tehdä, kuuntelemalla, tutkimalla, lukemalla, soittamalla. Mozartilla oli lahja, mutta häntä myöskin treenattiin kuin kilpahevosta. Ei ollut iloinen elämä hänelläkään. Mihin raja asetetaan? Treenaamattoman lahjan suuruuteen, työn määrään, Saavutuksiin, verrataanko kaikkia toisiinsa, vai suhteutetaanko. uskon itse olevani ehkä 60- vuotiaana, jos opiskelen koko elämäni, korkeintaan 15 vuotiaan Mozartin tasolla, eikä se huoleta. 5% lahjakkuutta loput työtä, ei myöskään ole yleispätevää.
 
Vielä ajatus kaiken tämän vuodatuksen päätteeksi. Musiikki on taiteenlaji. Yksi taiteen suurimmista tehtävistä on puhutella, herättää, koskettaa jotain ihmisen sisällä, jos näin käy on musiikilla mitä ilmeisimmin jotain annettavaa näin kokevalle. Onko hän silloin musikaalinen..eipä sillä varmaan ole väliä. Ei niin kauan kuin hän alkaa myydä ihmisille punkpaskaa nimellä Meloniperseet, ja sen jälkeen latelee totuuksia lehdistölle. Eikä sekään haittaa, jos myöntää rahastavansa, mutta muussa tapauksessa voidaan sanoa hänen olevan musiikillisesti kehittymätön, ellei jopa epämusikaalinen... Jos kirjoittaa näin paljon päätymättä mihinkään lopputulokseen, voiko sitä sanoa filosofoinniksi? väitelläänkö siitäkin ;)
 
ps.kello on 5.43 aamulla, jos tuli kirjoitusvirheitä niin turha valittaa, ei kiinnosta..vähän siistin myöhemmin, jos jaksan.