Rock, pop, alternative ›

No niin, tulihan se Rapturekin sitten hommattua. Kerää koko sarja... Enpä uskalla vielä mitään ihmeempiä arvosteluja heittää kehiin, kerran vasta muiden hommien ohessa kuuntelin. Alun räminä toi ilahduttavan In rock -déjà vun. Useista kehuvista arvioista johtuen odotukseni pääsivät ehkä sittenkin liian korkealle. Jonkinlainen fiiliksen lässähdys tapahtui heti kun Gillan avasi suunsa; niin tuttua tavaraa sieltä tuli. En mahda mitään myöskään sille, että Morsen kitarasoolot eivät hirveästi miellytä korviani.
 
Mutta varmasti mieli vielä tässä illan mittaan muuttuu, ihan hyvältä levy kokonaisuutena kuulosti. Se tietty lievä pettymys kun vain on joka kerran House of blue lightista asti hiipinyt mieleen uutta levyä ensimmäistä kertaa kuunnellessa. Paitsi ehkä Purpendicularin kohdalla, se oli sen verran vetreä "paluu" kolmeen sitä edeltävään levyyn verrattuna.
 
Palataan asiaan mikäli aihetta ilmenee jatkokuunteluiden jälkeen.
 
Ja siitä kopiosuojauksesta: Levy on kopiosuojattu (aivan helvetin pienellä präntillä se on takakannessa mainittu, ilman mikroskooppia ei tekstistä saa selvää), mutta kuuntelua se ei muista hyllyssäni olevista kopiosuojatuista levyistä poiketen haitannut yhtään. Eli levy lähti soimaan täysin ilman nikottelua. Hyvä näin.

Jep.Täälläkin on sitten hyllyssä Rapture of the deep ja varsin hyvältähän tuo kuulostaa.Alkupuoli vakuutti ekakuunteluilla enemmän kuin Bananasin vastaava.Airey on tosiaan mies paikallaan eikä Lordin puuttumista oikeen kehtaa valittaa - mikä on kyllä suoritus sinänsä - sen verran velho vanha mies hammondeineen oli.Nimibiisin riffi on kyllä varsin loistava ja tyypillisiä Morse-biisejä tyyliin esim.Never a word,Fingers to the bone ja The Aviator ei korviin vielä ole sattunut.Noilla em. biiseillähän on selkeitä yhtymäkohtia Morsen soolotuotannon biiseihin esim.High tension wires -levyllä.
 
Toinen juttu mikä kiinnitti huomion Gloverin bassottelu.Jotenkin iski korvaan ,että mies irrottelisi ja heittäisi kuivioita enemmän kuin aiemmin.Tosin kyseessä voi olla kuunteluharha - kuuntelukertoja kun on vielä liian vähän takana.Mitä Gillanin ääneen tulee niin sen heikentymisestähän puhuttiin jo -84 reunionin yhteydessä ja mitä ilmeisimmin se ei 70 -luvun vedossa olekaan.Ihmekö tuo sinänsä.

Mitä Gillanin ääneen tulee niin sen heikentymisestähän puhuttiin jo -84 reunionin yhteydessä ja mitä ilmeisimmin se ei 70 -luvun vedossa olekaan.Ihmekö tuo sinänsä.
 
Jep, ollaan tyytyväisiä kun ääni kuitenkin vielä kulkee. Nyt tässä parin kuuntelun jälkeen sanoisin, että ihan edellisen levyn tasoon ei päästä, mutta tämä on kuitenkin ehkä enemmän Bananasia yhtenäisempi kokonaisuus. (Taidan samalla puhua itseni komeasti pussiin, mutta so not.)
 
Joku taisi kehua tuolla aiemmin Clearly quite absurdia. Siitä tulee todellakin sellainen "Eppu Normaali kohtaa I want you (She's so heavy):n" -fiilis. Jos kukaan nyt käsittää mitä yritän sanoa...

Gillanin ääni ei ole toki lähelläkään niitä kultakurkku-aikoja, mutta mielestäni siihen on tullut sopivaa ajan patinaa ja sävytystä mikä soveltuu kuitenkin varsin hyvin matskuun. Ja pertana, kyllä se Gillan on kuitenkin aina Gillan vaikka voissa paistaisi :-)
 
Samaa mieltä, yhtenäisempi on hyvä määrite tälle uudelle tuotokselle verrattuna banaaneihin.

Jep, ollaan tyytyväisiä kun ääni kuitenkin vielä kulkee. Nyt tässä parin kuuntelun jälkeen sanoisin, että ihan edellisen levyn tasoon ei päästä, mutta tämä on kuitenkin ehkä enemmän Bananasia yhtenäisempi kokonaisuus.
 
Tuosta yhtenäisyydestä olen samaa mieltä.Muistaakseni Gillanin kanssa kävi niin ,että herra Blackmore ei häntä halunnut ,mutta Slaves & Masters -levyn jälkeen muu bändi ja ilmeisesti myös levy-yhtiö olivat sitä mieltä ,että Gillan on ainoa oikea mies DP:n keulille.Näin muistan myös Roger Gloverin joskus haastattelussa maininneen.Tämähän ei sitten mr.B:lle kelvannut tunnetuin seurauksin.
 
Se mikä nykykokoonpanossa - ja ylipäätään myös MKII reunionissa - harmittaa on se ettei enää kuulla MkIII aikaista tuotantoa.Sieltähän löytyy myös klassista Purple-tuotantoa.
 
No.Kaikkea ei voi saada ja lukuunottamatta Abandonia on Morsen aikainen purple toiminut yllättävän hyvin.Ja tämä uutuus on myöskin ihmeteltävän hyvä.Toisaalta Bananasilla oli huippuhetkiä:mm.Walk on,Doin' it tonight ja nimibiisi.Toisaalta myös notkahduksia tyyliin Razzle Dazzle - joka on mielestäni tylsä biisi.Rapturella tuo "heittely" ei ole mielestäni yhtä suurta.Nimibiisin riffi on kyllä aika loistokkuutta kuten myös balladi Clearly quite absurd joten tuo "huippuhetki" -käsite tullee omalta kohdaltani muuttumaan.
 
Toisaalta on myös hyvä etteivät miehet tavoittele "rankkuutta" tai "kovaa meinikiä" väkipakolla.Tässä kokoonpanossa viehättää eritoten rentous ja se ,että äijät tuntuvat oikeasti diggaavan touhuistaan.Ei ole väkisinvääntämisen makua.

Bananas veti pinnat kotiin heti aloitusbiisillä. House of pain kulkee ihan 70-luvun huippuhetkien malliin. Razzle dazzle on todellakin heikko esitys, täytebiisi joita kaikilta bändin "uusilta" levyiltä löytyy.
 
EDIT: Bananasilla oli myöskin erittäin onnistuneita hitureita, kuten Haunted ja mainittu Walk on. Miellyttävät itseäni enemmän kuin esim. tuo mainittu Clearly quite absurd, joka tuo fiilikseltään liikaa mieleen Loosen my stringin. Hyvä biisi silti, en minä sillä.

Nyt tässä parin kuuntelun jälkeen sanoisin, että ihan edellisen levyn tasoon ei päästä, mutta tämä on kuitenkin ehkä enemmän Bananasia yhtenäisempi kokonaisuus.
 
Noinhan mäkin sanoin muutaman kuuntelukerran jälkeen. Mutta Rapture paranee joka kuuntelukerralla! Joku aika sitten olin jo sitä mieltä että Rapture on Bananasia parempi lätty... Lähentelee nyt omalla listallani jo Purpendicularin tasoa.

Mutta Rapture paranee joka kuuntelukerralla! Joku aika sitten olin jo sitä mieltä että Rapture on Bananasia parempi lätty...
 
Puhut totuuden sanoja. Tämä alkaa päivä päivältä kuulostaa paremmalta. Esim. nimibiisi -joka ensimmäisillä kuuntelukerroilla jäi jotenkin huomiotta- kasvaa vallan mahtavaksi eepokseksi. Tuollaista voisi kuvitella kuulevansa jonkun Purplen klassikkolevyn lisäksi vaikka Dion aikaiselta Rainbowlta tai Physical graffityn aikaiselta Zeppeliniltä.
 
Morsen soolotkin ovat onneksi vaihtelevia, eikä sitä hänelle ominaista tiluttelua ole liikaa. Bananasin tyyli siis onneksi jatkuu.
 
Jumalaut', vielä ne vanhat äijät pystyy ja kykenee!
 
EDIT: Ajatusvirhe...

Noinhan mäkin sanoin muutaman kuuntelukerran jälkeen. Mutta Rapture paranee joka kuuntelukerralla! Joku aika sitten olin jo sitä mieltä että Rapture on Bananasia parempi lätty... Lähentelee nyt omalla listallani jo Purpendicularin tasoa.
 
Totta. Mulla on jo ohittanut Purpendicularin. Kevyesti paras Morsen aikaisista. Heikkoa biisiä en tältä löydä edes yrittämällä.

Olikohan se Back to back vai mikä biisi jossa Airey soittaa sooloja synasoundilla joka tuo ainakin meikäläiselle kovasti mieleen rainbown Tarot woman -biisin intron.
 
Muuten:Morse kiittää kansissa Engl -vahvistimia.Onkohan kyseessä Blackmore signature -malli...:-)

Hieman ikäviä uutisia:

 
Se on sitten taas Michael Bradford yksi kitaristi lisää Purplen historiassa, vaikka vain tuuraajana. Mitäs noita nyt on ennen ollut, Randy California ja Joe Satriani ainakin.

Se on sitten taas Michael Bradford yksi kitaristi lisää Purplen historiassa, vaikka vain tuuraajana. Mitäs noita nyt on ennen ollut, Randy California ja Joe Satriani ainakin.
 
Tuolta "highway star" -sivuston (www.thehighwaystar.com) keskustelupalstoilta luin ,että Morsen vaimo olisi nyt sairastunut ja ,että Morse olisi aiemmin valitellut haastatteluissa Purplen kiertävän liikaa.Toivottavasti mies jaksaa Suomeen asti ja pidemmällekin.Olen seurannut miehen uraa jo 80 -luvulta lähtien ja tekniikaltaan Morse on mielestäni aika ylittämätön soittaja.Mm.soololevyltä Introduction löytyy basson ja kitaran yhteistapping - ennen kuin Steve Vai ja Billy Sheehan sen soittivat David Lee Rothin ekalla soololevyllä Eat 'em and smile (oisko ollut Shyboy biisissä?).Ja josta tuolloin oltiin soittoa harrastavien kavereiden kanssa kovasti tohkeissaan.
 
No nyt menee jo off-topic.

Morse on kuitenkin back in bussiness kun Purple päräyttää suomeen?

Olikohan se Back to back vai mikä biisi jossa Airey soittaa sooloja synasoundilla joka tuo ainakin meikäläiselle kovasti mieleen rainbown Tarot woman -biisin intron.
 
On siinä kovasti Risingmaista soundia kyllä. Airey on kyllä täydellinen valinta Lordin seuraajaksi, muuta ei voi sanoa.

On siinä kovasti Risingmaista soundia kyllä. Airey on kyllä täydellinen valinta Lordin seuraajaksi, muuta ei voi sanoa.
 
Äijähän yllätti ainakin meikäläisen.Toki Aireyn päteväksi tiesin aiempien meriittien johdosta ,mutta näin onnistunut paikkaaminen oli yllätys.
 
Muutenkin viehättää Rapturella tuo sooloilu ja selkeästi vapaamuotoisemmat sovitukset verrattuna viimeisiin Blackmore -vuosiin.Tosin minusta esim.Abandon kärsi siitä ,että biisit eivät tuntuneet loppuun asti harkituilta.

Huom! Olet kirjoittamassa yli 181 päivää vanhaan ketjuun!
 
Niin?
 
Lueskelin tuossa Ian Gillanin tuoretta haastattelua AntiMusicista ja mies sanoi Rapture Of The Deepin olevan eniten myyty Purple-albumi sitten Perfect Strangersin. Tämä todellakin lämmittää että levy on yltänyt PS:n myyntilukuihin, kun ajattelee että millainen musiikki nykyään myy. Machine Headiin ja In Rockiin lienee matkaa mutta silti. Levy tosiaankin myy maailmalla.

Paice sano ite jossai haastattelussa et "ei oo erityisen ylpeä teostaan,enkä sano että olisin ollut parempi rumpali, olin vain parempi rumpali bändiin." Tosi kova soittajahan se on edelleen yksi ehdoton suosikkini.
Toi Paicen pestaus lukee ainaki kirjassa "syvän purppuran vuodet." tuli seki sitte luettua, uutta asiaahan siitäki ilmeni, mut mitää "The Dirt-kokemusta" on iha turha odottaa.
 
Lukasin ton Syvän Purppuran Vuodet. Olipahan harvinaisen turha raapustus, sutasten kirjotettu ja asiaakin oli melkein yhtä paljon ku koulupojan purple-esitelmässä.

Pakko kommentoida itse aihetta, vaikka topic alkanut jo viime syksynä..
 
Ite oon kuunnellu Rapturea nyt parin kolmen kuukauden verran ja oma mielipide on, että Morse- kauden paras Purplelevy on kyseessä. Hommasin tuon limited edition- 2cd:n, jonka cd2:n livevedot kuulostavat suorastaan mahtavilta ottaen huomioon sen, että ukot ovat kukin soitelleet jo n. 40 vuotta..! Higway Starin alkukitarointi on loistava ja todella "morsemainen"!
 
Mitään varsinaista Best Of- listaa en ala tähän vääntämään: jokainen Purple- kokoonpano on onnistunut tekemään mainion levyn/levyjä. Mk1- ajan levyistä on tullut eniten kuunneltua Shadesia, joka viehättää suuresti juuri musiikillisen monipuolisuutensa ansiosta. Eniten on soittimessa pyörinyt vuosien mittaan Machine Head ja Burn. Vähiten ehkä Abandon ja The House of Blue Light. Jokaisella, omasta mielestäni heikoimmillakin DP- levyillä on kuitenkin hyviä biisejä mukana.

Jaa tästäkin mahtavuudesta on ollut keskustelua! Vaikka levyn kaupasta poistinkin jo sen ilmestymisen aikoihin, voisin antaa mielipiteeni lätystä.
 
Kyseessähän on mestariteos.