Yleistä keskustelua musiikista ›

Hyvässä levyssä on tunnetta, hikeä, rakkautta ja alkuvoimaista seksiä.
 
Hyviä levyjä tekevät (tekivät, koska kaikki hyvä musiikki on tehty ennen 90-lukua, tämä on tietysti Jimmyn oma subjektiivinen mielipide) muusikot joille instrumentti on yhteydenpitoväline toiseen ulottuvuuteen.
 
Hyvä levy kestää aikaa, erilaisia kuulijoita, erilaisia kuuntelutilanteita ja uudelleenjulkaisuja
 
Hyviä levyjä ovat:
The Who: Who's Next
Beatles: Abbey Road
Rolling Stones: Beggars Banquet
Chuck Berry: koko tuotanto
Guns'n'Roses: Appetite For Destruction
 
Fat Jimmy
(visit www.fatjimmyshomepage.com for ultimate musical journey)

Levy on hyvä, kun se toteuttaa olennaisilta osiltaan sen mitä artisti on halunnutkin. Sykähdyttää, miellyttää, kummastuttaa, tyydyttää, inhottaa, havahduttaa, opettaa, auttaa unohtamaan etc. Loppujen lopuksi muoto ja työkalut korreloivat pitkälti näiden suuntausten kanssa, loputtomin variaatioin tietysti. Ja vaikkapa esim. Jimi Hendrix ei eläissään ollut tyytyväinen levyjensä soundeihin, on niissä kuitenkin se henki, joka niistä tekee edelleen monien ihastelemia merkkipaaluja ja rock-klassikkoja. Toisaalta peruspop-levyn muoto ja olemus on kauttaaltaan virheetön, mutta levy unohtuu helposti eikä sitä monikaan enää pitkän ajan päästä kaipaa. Molemmat ovat kuitenkin käypiä esimerkkejä omissa päämäärissään hyvistä levyistä.
 
Klassikkous on vähän kinkkisempi kysymys. Tietysti edellytykset ja vaikuttavat tekijät ovat samat kuin aiemmin. Klassikkouteen vain liittyy olennaisesti aika ja, sanotaanko, suhteellisen vaikutuksen laajuus - ei siis mikään suora suhde laadun ja massan välillä, vaan pikemminkin laadun ja levyn potentiaalisen/maksimaalisen kuulijapohjan välillä. Tänä päivänä monet klassikoaseman ansaitsevat levyt jäävät helposti varjoon, koska musiikkiteollisuuden harvainvalta ja klikkiytyminen vain edesauttaa sitä, että levyn on tänä päivänä vaikeampi nousta niihin yleisiin määrällisiin mittasuhteisiin, joita osin virheellisesti klassikolta edellytetään. Levyn laatu ja vaikutus on myös muodossa näkyvä asia: ääni on niin oma ja ehdoton, että tyylilliset eli genresidonnaiset piirteet joko kokevat vahvan muodonmuutoksen ja käyvät lopulta epäolennaisiksi, tai mihinkään suoranaiseen genreen linkittäminen käy muuten kuin artistin historian kautta mahdottomaksi.
 
Ja mitä taas aikaan tulee, voi teos olla klassikko syntyessään. Sen ei tarvitse käydä ajan tulikoetta ja vasta sitten saavuttaa täysivaltainen asema. Ne 'born classic' -levyt vain ovat kovin harvassa, eikä niitä tule välttämättä edes joka vuosi.
 
Klassikon kuitenkin täytyy kyetä puhutella ihmistä niillä tavoilla, jotka eivät ole kiinteästi sidotut johonkin tiettyyn aikaan, paitsi jos levyn tarkoitus on suhtautua kyseiseen aikaan jollain metatasolla - siis ollen sen yläpuolella, ikään kuin tutkien ja arvioiden sitä. Tällöin se tulee kuitenkin liitetyksi johonkin historialliseen jatkumoon ilman, että uppoaisi jonnekin ajan hautaan 'aikansa ilmiönä'. Se siis kommunikoi suoraan ihmisen 'sielun' kanssa, ts. vetoaa sellaiseen osaan kuulijassaan, joka ei vanhene ja tule heitetyksi pois seuraavan ilmiön hypätessä parrasvaloihin.

Hyviä levyjä ovat:
The Who: Who's Next
Beatles: Abbey Road
Rolling Stones: Beggars Banquet
Chuck Berry: koko tuotanto
Guns'n'Roses: Appetite For Destruction
 
Heh, maailmassa on tosiaan sellaisia levyjä, jotka jokaisen populaarimusiikin parissa työskentelevän oletusarvoisesti on pitänyt kuulla; ja sitten on niitä "klassikkoja", joilla musiikkitoimittajat brassaa (kaikkien ei tosiaan tarvi olla kuullut Replacementsin: Sorry Ma Forgot To Take Out The Trashia, Crazy World of Arthur Brownin: Fireä tai edes Roky Erickson and the Aliensin: I Think Of Demonsia.
 
Välttämättömissä levyissä on kyllä sitten sekin, ettei niitä ehkä sen ekan puhkikuuntelun jälkeen tuu paljon pyöritettyä. Mutta sanotaan nyt muutama, joista ainakin valtaosa olis hyvä olla kuultuna, jos lähtee hakemaan duunia musiikin parista (välillä tosin tuntuu, ettei asioista päättävillä oo kuin kaksi vaihdetta: tämä viikko ja esihistoria):
 
The Who: The Who
Rolling Stones: Let It Bleed
Led Zeppelin: IV
Beatles: Revolver
Steely Dan: Aja
Bo Diddley: Have Guitar, Will Travel
Neil Young: Harvest
Brian Wilson: Brian Wilson
Bob Marley: Burnin'
Brian Eno: Music For Airports
Byrds: Turn, Turn, Turn
Creedence Clearwater Revival: Creedence Clearwater Revival
Doors: Doors
Iggy and the Stooges: Raw Power
David Bowie: Ziggy Stardust and the Spiders of Mars
T.Rex: The Slider
Carole King: Tapestry
Roxy Music: Avalon
Elvis Costello: This Year's Model
The Velvet Underground: The Velvet Underground
Dire Straits: Making Movies
Kinks: Lola Versus Powerman and the Moneygoround
Pink Floyd: Relics
Police: Zenyatta Mondatta
Phil Spector: The Christmas Album
 
...ja tietty best of -kokoelmat ainakin seuraavilta:
Otis Redding
Sam&Dave
Chuck Berry
John Lee Hooker
Lightnin' Hopkins
James Brown
Parliament/Funkadelic
The Cars
Lynyrd Skynyrd
The Small Faces
Zombies
 
...noi listat jatkuis loputtomiin...
 
Ja lopuksi vastaus alkuperäiseen kysymykseen: mun nähdäkseni hyvä levy on enemmän kuin osiensa summa, ja pystyy tavoittamaan paitsi toimivat tulkinnat kappaleista, myös jotain siitä fiiliksestä jossa levy on tehty. Hyvän levyn mukana pääsee kärpäsenä kattoon.

Mutta sanotaan nyt muutama, joista ainakin valtaosa olis hyvä olla kuultuna, jos lähtee hakemaan duunia musiikin parista (välillä tosin tuntuu, ettei asioista päättävillä oo kuin kaksi vaihdetta: tämä viikko ja esihistoria):
 
piiiitkä lista
 
Mietinpä vaan, kuinkahan montaa noista Kiven listan levyistä esim. YleX:n X-Ryhmän (vai mikä onkaan, Upteekin seuraaja ja eniten lähetysaikaa viikossa saava MUSIIKKIohjelma) toimittajat on kuulleet? Tuntuu että siellä päin on popmusiikin lähihistoriakin suht hatarasti hallussa.

kuinkahan montaa noista Kiven listan levyistä esim. YleX:n X-Ryhmän toimittajat on kuulleet?
 
Toivottavasti kaikki, eikö niin?
 
Hoho!
 
Ei mutta tosiaan, kyllä kaikki mun tuntemat vakavasti otettavat musiikkitoimittajat tuntevat huomattavan laajalti musiikkia, olipa varsinaisesti ohjelmissa soitettu kama mitä hyvänsä. Paino sanalla vakavasti otettavat. Niitä on yllättävän paljon, esimerkiksi Mafian puolella jonkinasteinen laaja ja monipuolisuudessaan jopa sekava tietämys oli sääntö eikä poikkeus, mikä on helppo huomata kun katsoo mitä kaverit Radio Helsingin puolella tekevät kun saavat olla vapaasti. Eikä Radio Suomen musiikki-teemaohjelmia voi ainakaan sivistymättömiksi moittia.
 
Se vaan ei aina näy päältä.

Hyvä levy herättää tunnetiloja eikä ole "pelkkää" musiikkia.

En mä nyt huviksenikaan näitä threadeja aloita.
 
Etkö? Miksiköhän sitten? ;)
 
No joo, itse kysymykseen.
Totta kai levyn tekee hyväksi se, että siitä pitää. Toki levyyn suhtautumiseen vaikuttaa bändin aiemmat aikaansaannokset (jos sellaisia on). Esimerkiksi minun on helpompi alkaa pitämään jostain tietystä biisistä, jos olen kuullut tämän biisin esittäjältä joskus aiemminkin jonkun hyvän biisin, tai jos olen päättänyt mielessäni, että olen tämän bändin fani. Voi tosiaankin olla, että en pitäisi St. Angerista ollenkaan, jos kyseessä ei olisi Metallica tai jos en olisi pitänyt aiemmin Metallicasta, mutta eikös tuollaista ole aika turha miettiä. Pää-asia että pidän siitä nyt, muulla ei ole väliä...

Mikä tahansa levy voi jollekin kuulostaa hyvältä ja siitä juttua tässä onkin jo ollut.
Mutta mielestäni klassikoksi kutsutaan usein levyjä, jotka kiteyttävät tyylinsä kaikki elementit yhteen onnistuneesti.
Tai levy voi olla klassikko myös siksi, että se on ollut edellä aikaansa.

Hyviä pointteja mainitsitte edellä. Heittäisin vielä, että hyvä levy on sopivan mittainen kestoltaan. Nykyjään tuntuu, että joka levy tupataan täpötäyteen musiikkia. Alla 50 minsaa on mielestäni sopiva kesto. Jos sen ylitetään reippasti, niin ainakin minun keskittyminen kuunteluun herpaantuu ja levy ei "kokonaisuutena" toimi.