Studiotyöskentely ›

Etenkin nuorena tuli veivattua kitaralla esim. Metallicaa ja Black Sabbathia tosi paljon. Ja vaikka Hetfieldmäinen downpickkaus ei onnistunut, silti biisit oppi tuntemaan aika läpikotaisin. Ja samalla huomasin, että noita eniten soitettuja kappaleita ei enää jaksanut kuunnella. Esim. kun Paranoid pärähtää soimaan, tulee semmonen "ei saatana, sieltä se taas tulee se E-D-G-D-E -kulku."
 
Ja nyt, kun olen värkkäillyt omia biisejä, ja tutustunut esim. panorointiin yms., huomasin yks päivä kuuntelevani vanhaa Van Halenia tyyliin "onko se tosiaan miksattu noin, eddien kitara vasemmalla.." tai jotain (Mäkelän kirjasta luettua).
 
Taikatempusta menee maku, kun oppii tietämään sen jujun.
 
Eli, kun täällä on musiikin ammattilaisia, niin tuleeko kiinnitettyä paljon huomiota esim. juuri panorointiin ja miksaukseen musiikkia kuunnellessa? Arvailtua kikkoja, joilla soundit on saatu? Ja pystyykö musiikista silti nauttimaan samalla lapsellisella innolla, mitä joskus aikoinaan?
 
Toisaalta näiden asioiden (miksaus yms.) miettiminen on avannut myös uuden maailman musiikin kuuntelussa, biiseistä löytää uusia asioita ja ulottuvuuksia. Joten en tiedä meneekö puntit sitten jossain vaiheessa tasan.
 
(otsikko ehkä pientä provosointia.. ;)

Mun on ainakin nyt vaikea kuunnella musaa ihan taiteena. Jos haluan taide-elämyksiä, katon leffoja.

Kyllä minullakin on tuollaisia kausia: niitä päiviä, jolloin kuuntelee musiikista vaikkapa bassorummun soundia... onneksi nykyään harvemmin. Nykyään alkaa osata ikään kuin analysoinnin jälkeen muodostamaan sen kokonaisuuden uudestaan mielessään, mutta sillä erolla että ne detaljitkin on mahdollista kuulla.
 
Hyvää vastalääkettä liialliselle analysoinnille on musiikillisesti loistavien, mutta äänitysteknisesti heikkojen levyjen kuuntelu. Five Live Yardbirds, Albert Schweitzer Spielt Bach,...

Kyllähän sitä usein keskittyy "liikaa" yksityiskohtiin ja toteutukseen. Sillon kuitenkin ku menee kylmät väreet selkäpiitä pitkin niin tietää että kuuntelee lapsen innolla.

Mun on ainakin nyt vaikea kuunnella musaa ihan taiteena. Jos haluan taide-elämyksiä, katon leffoja.
 
Entä jos tekee töitä paljon leffaäänen parissa :(
 
Jep, nykyään on aika iso ongelma juuri se, ettei löydä sitä rehellistä nautintoa musiikista. Siihen auttaa mulla usein live-keikoille meno, ja siellä sopiva "eläytyminen" ja sen uudelleen ymmärtäminen, että musan alkuperäinen tarkoitus on tulla kuunnelluksi sielulla eikä alyllä...

Eli, kun täällä on musiikin ammattilaisia, niin tuleeko kiinnitettyä paljon huomiota esim. juuri panorointiin ja miksaukseen musiikkia kuunnellessa? Arvailtua kikkoja, joilla soundit on saatu?
Tottakai. Joskus kun noihin asioihin piti paneutua oikein kunnolla opintojen takia, piti tietoisesti opetella pois tuosta tavasta. Mutta kuten sanoin, niin ainahan sitä kuitenkin tulee kuunneltua.
 
Ja pystyykö musiikista silti nauttimaan samalla lapsellisella innolla, mitä joskus aikoinaan?
Joskus pystyy, joskus ei. Mulle se fiilis on edelleen no.1.

Toisaalta näiden asioiden (miksaus yms.) miettiminen on avannut myös uuden maailman musiikin kuuntelussa, biiseistä löytää uusia asioita ja ulottuvuuksia. Joten en tiedä meneekö puntit sitten jossain vaiheessa tasan.
Joo.
 
Niin, ja siinävaiheessa kun joku toteaa olevansa "ylioppinut" niin taitaa olla peli aika pahasti menetetty.

Mielestäni musaa pitää pystyä kuuntelemaan ihan "tavallisesti". Mun mielestä se on oleellista ja tärkeää nimenomaan musantekijöille. Hifistelijät on erikseen.

Tottakai voi pistää päälle "studiokorvat", jolloin kuulee jokaisen soinnun ja sävelen, kääkät, tuplaukset ja mistä nyt biisi rakentuukaan. Mutta siihen on oikeastaan aika vähän syytä. Tärkeintä on että eläytyy musaan ja saa siitä fiiliksiä.

Se on se kaari, että ensin pitää opetella kaikenlaista jotta sen voisi myöhemmin unohtaa, kesto on varsin vaihtelevaa. Aika yleisesti kaaren loppuvaiheessa ilmestyy jostain totaalinen musiikin vihaaminen joka johtaa jonkunlaiseen lopputulokseen asian suhteen.

Musiikkia tunnen itse kuuntelevani aika normaalisti. Saan siitä yleensä sen fiiliksen irti ja pystyn siitä nauttimaan.
 
Se mitä kuuntelen aika tarkkaan, on se ns. "musiikillinen asia". Soinnut, harmonia, melodiat, rytmi, lyriikka yms. Sille en voi mitään että tiedän yleensä millä asteikon asteella milloinkin liikutaan ja jotain tuollaista. Eikä se haittaa, tuntuu ihan normaalilta ja ainakin voin oppia, jos kuulee jotain uutta :)
 
Basarisoundeja tms. mä kuuntelen hyvin harvoin. Useimmiten silloin, jos tarkoitus on hakea jotain referenssiä miksaamiseen tms, mutta normaalisti en ole erityisen keskittynyt kuulemaan, onko niin ja niin monen hertsin kohdalla niin ja niin suuri korostuma, tai muuta sellaista :) Tästä on varmasti erilaisia mielipiteitä, mutta mun mielestä se musiikin ydin (no siis ainakin "perinteisessä" musiikissa, hurjimmat konemusahäröilyt erikseen) on niissä sävelissä, sanoissa ja rytmeissä. Äänitys on tehty siksi että sitä musiikkia voidaan kuunnella, eikä se ole sinällään etusijalla koko hommassa. Kyllä mä silti nautin sen varsinaisen musiikillisen sisällön lisäksi hyvin tehdyistä soundeista, kaikenlaisista soundipuolen kikoista ja muusta sellaisesta.

Himassa studiokorva-asiaa helpottaa 70-luvun alun Tandberg-stereot, joista ei oo mitään yksityiskohtia ja tarkkuutta edes odotettavissa - kaikki hyvä musa vaan kuulostaa hyvältä : )

Tärkeintä on että eläytyy musaan ja saa siitä fiiliksiä.
 
Nimenomaan. On raivostuttavaa kun joku haukkuu hyvää biisiä soundien takia, vaikka saisin itse siitä kovat kiksit.
 
Kuuntele siinä sitten tippa linssissä jotain, ja sitten joku tulee viereen että "onpas vähän mutaa tossa alapäässä". Aargh.

Mielestäni musaa pitää pystyä kuuntelemaan ihan "tavallisesti". Mun mielestä se on oleellista ja tärkeää nimenomaan musantekijöille. Hifistelijät on erikseen.

Tottakai voi pistää päälle "studiokorvat", jolloin kuulee jokaisen soinnun ja sävelen, kääkät, tuplaukset ja mistä nyt biisi rakentuukaan. Mutta siihen on oikeastaan aika vähän syytä. Tärkeintä on että eläytyy musaan ja saa siitä fiiliksiä.
 
Ehkä se tärkein juttu on että sitä ns. zoomia tulee käytettyä automaattisesti. Jos biisi on hyvä kokonaisuus, sitä kuuntelee biisinä. Jos taas siinä on joku tekijä mikä rikkoo kokonaisuutta ja fiilistä, pystyy nopeasti tarkentamaan ja paikantamaan mikä se on.

Mielestäni musaa pitää pystyä kuuntelemaan ihan "tavallisesti". Mun mielestä se on oleellista ja tärkeää nimenomaan musantekijöille. Hifistelijät on erikseen.

Tottakai voi pistää päälle "studiokorvat", jolloin kuulee jokaisen soinnun ja sävelen, kääkät, tuplaukset ja mistä nyt biisi rakentuukaan. Mutta siihen on oikeastaan aika vähän syytä. Tärkeintä on että eläytyy musaan ja saa siitä fiiliksiä.
 
Nimenomaan näin. Mulla on yleensä niin, että kun kuulen ensimmäisiä kertoja jotain bändiä tai biisiä, niin tulee todella paljon kiinnitettyä huomiota soundeihin ja miksaukseen, sekä tarkasteltua ylipäänsä mitä biisissä tapahtuu. Sitten siitä tavallaan pääsee yli, ja voi ihan vapaasti fiilistellä biisiä musiikkina. Olen kuunnellut useita vuosia esimerkiksi Deftones-nimistä orkesteria, ja nyt alan todenteolla päästä sisään niihin fiiliksiin ja biiseihin. Meni tovi ihmetellessä niitä tiukkoja rumpusoundeja ja sitä uskomatonta voimaa, millä Abe Cunningham kannujaan hakkaa.
 
Myös tuo aiemmin mainittu lofi-levyjen kuuntelu toimii, tosin onhan niissäkin sitä lofilla tavalla "hyvää" soundia mitä ihmetellä kuuntelun lomassa.
 
EDIT: Tulipahan kirjotusvirheitä..

Kuuntele siinä sitten tippa linssissä jotain, ja sitten joku tulee viereen että "onpas vähän mutaa tossa alapäässä". Aargh.
 
Et varmaan tarkoittanut ainakaan mua tolla kommentilla :-D
 
Mua oikeesti ärsyttää nykyään se, etten oikein jaksa keskittyä musankuunteluun samalla tavalla kuin ennen, ja lisäksi en jotenkin kestä kuunnella huonosti tuotettua soundia ollenkaan.
 
...

Kyllähän aikojen saatossa on kaikkea tullut kuunneltua aika kriittisin korvin sekä levyjä, että liveä. Nykyään jää molempien vapaaehtoinen omalla-ajalla kuuntelu suhteellisen vähille.

Etenkin nuorena tuli veivattua kitaralla esim. Metallicaa ja Black Sabbathia tosi paljon. Ja vaikka Hetfieldmäinen downpickkaus ei onnistunut, silti biisit oppi tuntemaan aika läpikotaisin. Ja samalla huomasin, että noita eniten soitettuja kappaleita ei enää jaksanut kuunnella. Esim. kun Paranoid pärähtää soimaan, tulee semmonen "ei saatana, sieltä se taas tulee se E-D-G-D-E -kulku."
 
Tuon olen huomannut. Yleensä kappaleita jotka on opetellut soittamaan ei enää jaksa kuunnella. Siksi en enää juuri soitakaan muuta kuin omaa musiikkia. On surullista jos ei voi enää nauttia vanhan lempikappaleensa kuuntelusta.
 
Soundi ja studioasioissa olen vielä sen verran noviisi, että en ole huomannut samaa ilmiötä.

Taikatempusta menee maku, kun oppii tietämään sen jujun.
 
Jep, yleensä näin. Mutta tauko tekee hyvää, sitten taas maistuu.

Joskus kuuntelen levyltä vaan esim. rumpusoundeja ja miksausta, varsinkin nyt kun teen lopputyökseni CD:n, mutta pystyn silti nauttimaan musiikista ihan niin kuin ennenkin.

Et varmaan tarkoittanut ainakaan mua tolla kommentilla :-D
Osui ja upposi.
Hoho!