Rummut: rumpukamat ›

Rumpusetti on äänittäjän näkökulmasta useimmiten se kaikista haastavin instrumentti. Rumpusetin kokoonpano, muoto ja soundi vaihtelee huomattavasti enemmän kuin vaikkapa sähkökitaran, ainakin äänittäjän näkökulmasta. Rummut omaavat valtavan dynamiikan ja äänialan verrattuna mihin soittimeen tahansa. Usein rumpusetti bändissä tuottaa sen matalimman ja korkeimman äänen, sekä myös kovimman ja hiljaisimman äänen. Lisäksi sähköisiin soittimiin verrattuna rumpujen soundiin vaikuttaa huomattavasti enemmän myös tilan soundi (akustiikka). Rumpujen äänitystä voidaan lähestyä usealla eri metodilla ja mikrofonien lukumäärä voi vaihdella yhdestä jopa pariinkymmeneen. Eipä siis ihme, että aloitteleva äänittäjä on useimmiten pulassa nimenomaan rumpusetin kanssa. Toisaalta mahdollisuuksiakin on paljon ja rumpusetti tarjoaa aina uutta opeteltavaa ja kokeiltavaa kokeneimmallekin studiojermulle.
 
Lopputulokseen vaikuttavat tekijät.
 
Ennen kuin aletaan valitsemaan mikkejä, etuasteita, kompuroita tai muita vehkeitä tapahtuu lopputuloksen kannalta paljon asioita, joita ei enää millään vehkeillä voida pelastaa (tuhota voidaan). Yleensähän rumpuäänityskeskusteluissa keskitytään juurikin noihin vehkeisiin, mutta suurin osa asioista tapahtuu jo paljon ennen kuin ensimmäinenkään mikki kuulee mitään ääntä. Mun lista oleellisista asioista on tällainen:
 
1._Soittaja
2._Soitin
3._Tila
4._Tekniikka
 
Ja vieläpä just tuossa järjestyksessä. Ja tota kannattaa oikeasti vähän pohtia.
 
1._Soittaja.
 
Mitä äänittäjä voi sitten tehdä? Joissain tapauksissa voi tietysti soittajan valita, mutta useimmiten ei. Äänittäjä voi kuitenkin tehdä asioita, jotka antavat soittajalle paremmat mahdollisuudet selvitä tehtävästään hyvin. Kannattaa muistaa, että kun soittaja on hyvällä ja itsevarmalla tuulella, käy soittokin paremmin. On siis tärkeä ottaa soittaja huomioon heti alusta lähtien. Perushomma on tietysti käyttäytyä ystävällisesti ja kannustavasti, sekä pitää kiinni sovituista aikatauluista (ja joustaa kohtuullisesti mikäli soittajan puolelta aikataulu ei pidä). Jos aikataulut ja budjetti mahdollistavat, niin muutamalla perustarpeisiin liittyvällä asialla ruoka ja juoma - on yllättävän suuri merkitys. Soittajat ovat yleensä paremmalla tuulella, jos studiosta löytyy juomista ja purtavaa (vettä, mehua, kahvia, teetä, leipää, sipsejä, alkoholit sit erikseen). Tästä huolehtiminen on pieni vaiva ja maksaa itsensä helposti takaisin parempana soittona ja tehokkaampana ajankäyttönä. Ruokailuajat kannattaa myös sopia etukäteen ja pitää niistä kiinni. Lisäksi soittajan viihtyvyyteen vaikuttaa lämpötila ja valaistus, sekä ympäristön yleinen siisteys. Itse soittotilanteessa kannattaa panostaa kuunteluun, sillä teknisistä asioista se on eräs ratkaisevimmista asioista soittajan onnistumisen kannalta. Soittajan odotuttamista kannattaa myös välttää ja yleensä saapumalla paikalle tuntia ennen muita säästää huomattavasti sekä omia että muiden hermoja kun voi rauhassa pystyttää mikit, laittaa laitteet päälle ja testata että kaikki toimii. Monet asioista on sellaisia, jotka kannattaa sopia etukäteen soittajien kanssa, samoin kuin pelisäännöt yleensäkin session aikana - ei kannata olettaa kauheasti mitään vaan sopia asiat ja ainakin itse pitää niistä kiinni. Näitä asioita tulee äänittäjänä varsinkin kiireessä turhan vähän mietittyä, mutta niillä on lopputuloksen kannalta oikeasti merkitystä.
 
2._Soitin
 
Hyvää ja vireistä soitinta on helpompi, mukavampi ja nopeampi äänittää. Tuossa ei nyt pitäisi olla mitään epäselvää niin äänittäjälle kuin soittajallekaan, mutta silti usein ihan hyvienkin soittajien hyvät setit saattavat kuulostaa aluksi aivan kauheilta. Äänittäjän onkin hyvä ymmärtää jotain soittimista ja niiden soittamisesta ja virittämisestä jo ihan paremman kommunikoinnin vuoksi. Etukäteen on ihan hyvä selvittää, mitä soittimia on äänitettäväksi tulossa ja mikäli on tarpeen ja taloudellisesti tai muuten mahdollista, varata hieman ylimääräisiä peltejä ja virveleitä paikan päälle ihan vaan varmuuden vuoksi. Kannattaa myös selvittää, mikä on rumpalin suhde soittimensa virittämiseen ja varautua siihen, että ne on saatava jonkun muun toimesta vireeseen. Äänittäjä joka osaa itse virittää rummut on usein arvokas yksilö. Joka tapauksessa perusasioita virittämisestä kannattaa ottaa haltuun vaikkapa muutamalla sessiolla jonkun asiansa hallitsevan rumpalin kanssa. Kyse ei ole rakettitieteestä, mutta kummasti se auttaa ymmärtämään kokonaisuutta ja esimerkiksi mikrofonien sijoitteluun liittyviä ongelmia ja mahdollisuuksia.
 
3._Tila
 
Rummut ovat akustinen instrumentti ja osa iso rumpujen soundia on tilan sointi. Riippuen biisistä ja musatyylistä saattaa optimaalinen tila vaihdella paljonkin: joskus toimii teollisuushalli ja joskus taas vanha hirsimökki. Valitettavasti tilanne on kuitenkin useimmiten se, että käytössä on vain se yksi tila jolla pitää tulla toimeen. Akustiikan perusteet on äänittäjän peruskauraa ja omilla toimilla voi vaikuttaa paljonkin huoneen akustiikkaan, mutta eipä siitä tässä sen enempää. Kannattaa kuitenkin siinä yhdessäkin huoneessa testailla, missä kohtaa rummut kuulostavat parhaalta ja missä tilamikit poimivat toimivimman soundin - joskus ne voi viedä vaikkapa rappukäytävään.
 
4._Tekniikka
 
No sitten se tekniikka, mikä monesta äänittäjästä on se kaikkein mielenkiintoisin asia, sillä sisältäähän se eniten vehkeitä ja vehkeiden valtavasta määrästä johtuen loputtomasti erilaisia mahdollisuuksia. Varsinkin mikrofonit - mallit, määrä, sijoittelu ja metodit - ovat yleinen keskustelun aihe rumpuäänittämisestä puhuttaessa. Asiaa voisi lähestyä monelta eri kantilta, mutta itse ajattelin käydä mikit ja sijoittelut läpi kohteiden mukaan: ensin yksittäiset rummut ja symbaalit ja sitten overheadit ja ambienssit. Esittämäni mikkivaihtoehdot eivät ole kaikenkattava listaus, vaan lähinnä suuntaa-antava silmäys erilaisiin vaihtoehtoihin.
 
Bassorumpu
 
Bassorumpu on mielestäni koko homman perusta ja siksi sen kanssa kannattaa nähdä vaivaa. Viritä huolella ja vältä turhaa demppaamista. Bassorumpu saa soida ja yleensä se kuulostaa äänitettynä paremmalta ilman mitään demmpausta mikäli se vaan on hyvässä vireessä. Bassorummun äänittämisen metodiin vaikuttaa yleensä eniten etukalvo - ehjä, reiällinen tai puuttuu kokonaan. Kaikissa tapauksissa on mahdollista saavuttaa hyvä lopputulos. Mikin voi sijoittaa rummun sisälle, reiän kohdalle, etukalvon eteen, lyöntikalvon puolelle, rungon tai vanteen kohdalle tai vähän matkaa rummun eteen. Peruslähtökohta mulla on dynaaminen bassarille sopiva mikki etukalvon reiän kohdalle siten, että kapseli on suurin piirtein sen reiän kohdalla (puoliksi sisällä, puoliksi ulkona) kohti sitä kohtaa missä nuija osuu kalvoon. Mikäli etukalvo on ehjä laitan useimmiten mikin siihen hieman (5-15cm) etukalvon eteen ja toisen mikin sinne nuijan puolelle poimimaan napsua. Yksi tapa on myös kohdistaa ehjän etukalvon kanssa mikki etuviistosta kohti vannetta tai jopa hieman kääntää sitä rungon puolelle (siis poispäin kalvosta). Mikäli mikkejä ja kanavia piisaa, niin rummun sisään voidaan laittaa pallokuvioinen (yleensä isokalvoinen) kondensaattorimikrofoni poimimaan rungon sointia. Joskus hyvä tapa saada ison kuuloista botnea on tehdä bassarin eteen paksuta matosta tunneli ja laittaa mikki n. 1-2 metrin päähän rummusta. Usein basso ja bassorumpu kuulostavat botnekkaammilta vähän etäämmältä johtuen bassotaajuuksien pitkästä aallonpituudesta.
 
Mikkivalintoja:
- AKG D12, D112
- Audio-Techinca AE2500, ATM25
- Audix D2, D4, D6
- Beyerdynamic Opus 65
- Sennheiser MD421, MD441, e602, e902
- Shure Beta 52
 
Omat suosikit: D12, D112, MD421
 
Virveli
 
Toinen fundamentaalinen osa rumpusetissä on virveli. Pelkästään virveliä vaihtamalla saadaan setti kuulostamaan ihan toisenlaiselta. Virveliin pätee sama viritä, älä demppaa ellei ole pakko -sääntö, kuin oikeastaan kaikkiin rumpuihin. Useimmiten näkee virvelin mikitettävän kahdella mikillä, joista toinen asetetaan lyöntikalvolle ja toinen alakalvolle poimimaan maton ääniä. Harvemmin käytetty, mutta silti hyvin toimiva vaihtoehto on kohdistaa mikki kohti virvelin runkoa. Useimmiten hyvä lähtökohta yläkalvon mikille on asettaa se 2-5cm rummun yläpuolelle, kapseli suurin piirtein vanteen yläpuolella kohti kalvon keskustaa. Tästä asemasta hyvin pienillä muutoksilla kapselin kulmaan, etäisyyteen vanteesta (sisemmäs/ulommas) ja korkeuteen on suuri merkitys soundiin. Alakalvolle voi mikin asettaa joko samalla tyylillä kuin yläkalvollekin tai sitten kohtisuorempaan mattoa kohden. Hyvä tapa on sijoittaa mikki ikään kuin poispäin bassorummusta vuodon minimoimiseksi. Alakalvon mikistä on useimmiten syytä kääntää vaihe 180 astetta - vaiheenkääntö on yleinen ominaisuus mikrofoniesivahvistimissa ja peruskauraa kaikissa äänityssoftissa - myös vaiheen kääntävä mikkipiuha on helppo tehdä itse vaihtamalla toisen pään liittimesta + ja - napojen paikat. Vaiheenkäännön vaikustusta kannattaa muutenkin kokeilla miksausvaiheessa eri kanavissa, koska kun on paljon mikkejä, niin vaihevirheiden osuus yhteisälämölöstä kasvaa.
 
Mikkivalintoja:
- AKG D22
- Audio-Technica ATM63HE
- Audix D1, i5
- Beyerdynamic Opus 66
- Sennehiser e604, e905
- Shure SM57, Beta 56, Beta 57
 
Oma suosikki: SM57
 
Tomit
 
Tomit kannattaa äänittää keskenään samanlaisilla mikeillä. Mikki useimmiten asetetaan hieman kuten virvelin ylämikki, mutta ehkä hieman ylemmäs ja jyrkemmässä kulmassa kohti kalvoa. Mikki voidaan laittaa myös tomin sisälle (varsinkin mikäli ei ole alakalvoa) jos hakusessa on kuiva mutta paksu seisariplöts. Joskus näkee myös alakalvojen mikittelyä. Selkeästi yleisin tapa on kuitenkin tuo ensin mainittu.
 
Mikkivalintoja:
- AKG D22, D409
- Audio-Technica ATM23HE, ATM35
- Audix D2, D3, D4
- Beyerdynamic Opus 67, Opus 87
- Sennheiser MD421, MD441, e604, e904
- Shure SM57, SM58, Beta 56
 
Omat suosikit: MD421, MD441
 
Hi-Hat
 
Haitsun äänittäminen saattaa monessa tilanteessa tuntua tarpeettomalta koska se tuppaa kuulumaan joka paikasta muutenkin, mutta miksauksessa siitä on useimmiten paljon iloa. Yleisesti ottaen haitsun mikiksi valitaan pienikalvoinen tiukkakuvioinen kondensaattorimikrofoni (hertta tai superhertta), mutta myös isokalvoiset käyvät samoin kuin monet dynaamiset riippuen siitä millainen soundi on hakusessa. Yleensä hyvänä lähtökohtana on asettaa mikki haitsun yläpuolelle, kohtisuoraan alaspäin kohti haitsun soittajasta katsoen vastapäistä ulkoreunaa. Vuodon minimoimiseksi voidaan mikkiä viedä hieman sisäänpäin ja kääntää se kohti reunaa, poispäin muusta setistä, jolloin haitsu itse jää mikin ja virvelin väliin vähentämään vuotoa. Toinen vaihtoehto on viedä mikki haitsun alapuolelle, jolloin vuoto virvelistä voidaan ottaa haltuun asettamalla mikin ja virvelin väliin jokin levy tai tiheä paksu vaahtomuovi tms. Kannattaa testailla sijoittelun vaikutusta soundiin viemällä/suuntaamalla mikkiä akselilla ulkoreuna-kupu. Mikäli mikistä tai etuasteesta löytyy leikkuri (alapäälle) niin sitä kannattanee käyttää.
 
Mikkivalintoja:
- AKG C391b, C451b, C414
- Audio-Technica AE5100
- Audix SCX1
- Beyerdynamic Opus 53, Opus83
- Calrec BC20c/CC50, CC1050
- Neumann KM84i, KM184
- Røde NT3, NT5
- Sennheiser e614, MKH40, MKH50
- Shure SM81, SM84, SM57
 
Omat suosikit: KM84 ja Calrec CB20c/CC50)
 
Overhead
 
Overhead-mikrofoneilla tarkoitetaan nimensä mukaisesti tyypillisesti soittajan pään yläpuolella sijaitsevia mikrofoneja, joiden tarkoituksena on poimia koko rumpusetin ääntä tai vaihtoehtoisesti vain symbaaleita. Ne voidaan sijoittaa monella eri tapaa, joista klassisimmat ovat yksi mono-overhead n. kaksi kapulanmittaa virvelin kalvon yläpuolelle (ns. Bonham-metodi) ja AB-hertta-stereopari rumpusetin yläpuolella siten että toinen mikki on siinä haitsun ja virvelin yläpuolella ja toinen ride-symbaalin ja isotomin yläpuolella. Välilllä näkee myös X/Y-stereoparia käytettävän ja sillon tällöin MS-steroparia. Yleisimmin käytetään kondensaattorimikrofoneja, joko pieni- tai isokalvoisia, mutta myös nauhamikrofoneja ja dynaamisia riippuen jälleen kerran halutusta soundista. Sijoittelumetodeita ja -vaihtoehtoja on paljon, mutta ensisijaisesti kannattaa miettiä ja kuunnella sitä miten rumpusetti asettuu äänikuvaan. Monesti halutaan sekä bassorumpu että virveli keskelle äänikuvaa, jolloin on syytä sijoittaa myös overhead-mikit siten, että ne tukevat tätä näkemystä, mutta se ei suinkaan ole ainoa vaihtoehto. Kuuntele ja kokeile eri tapoja ja muista että ylhäältä alas ei ole ainoa vaihtoehto - monet pitävät takaviiston soundia luonnollisemmalta ja enemmän sellaiselta miten rumpali itse asian kuule. Tämä muuten pätee monen muunkin asian äänittämiseen: Mikit soittajan korvien tasalle kohti soitinta voi olla hyvä keino saada luonnollisen kuuloinen sointi.
 
Mikkivalintoja:
Näitä on niin paljon, että varsinaisen luettelon tekeminen on turhaa. Lähes kaikilta mikkivalmistajilta löytyy iso- ja pienikalvoisia malleja, joista suurin osa käy tähän tarkoitukseen. Myös ribbon- eli nauhamikit toimivat hienosti jos sellaista pehmeämpää tia "vintagempaa" on hakusessa.
 
Omat suosikit: KM84i, KM184, C414, U89, AT40xx
 
Ambienssit
 
Ambienssi-raidat ovat mun suosikkeja. Nykyään entää harvoin äänitän rumpuja ilman abmiesnssimikrofoneja ja mieluummin niukkuuden iskiessä jätän vaikkapa tomimikit tai virvelin alamikin pois kunhan vaan saan ambienssit mukaan. Esim neljän kanavan tilanteessa yksi kanava menee varmasti ambienassimikille. Miksausvaiheessa iso osa soundia muodostuu ambienssimikkien poimimasta äänestä ja siksi myös tilan rumpusetin sijoittelun merkitys on suuri. Peruslähtökohtana on yleensä AB-stereo joko pallo- tai herttakuvioisilla mikrofoneilla. Myös X/Y- ja MS-stereoparilla saa käyttökelpoista jälkeä aikaan samoin kuin mono-ambienssilla. Kannattaa kokeilla myös mono-overi/stereo-ambient tai toisinpäin yhdistelmiä. Ambienssimikkeihin pätee sama kuin overheadeihinkin: useimmiten käytetään iso- tai pienikalvoisia kondensaattorimikrofoneja, mutta myös nauha-, dynaaminen- ja levymikrofoni käyvät. Ambienssimikit kannattaa sijoittaa riittävän etäälle, jotta niiden rooli on selkeästi eri kuin overhead-mikkien ja samalla vaihevirheiden vaikutus vähenee. 3-8m lienee hyvä aloitus etäisyys ja sijoittelussa kannattaa pitää mielessä samat seikat kuin overeidenkin kanssa. Joskus hyvä ambienttisoundi löytyy läheltä, joskus rappukäytävästä tai ulkoolta tai vaikka vessasta. Kokeile rohkeasti!.
 
Yksi erikseen mainitsemisen arvoinen ambienssivaihtoehto on ns. lofi-ambienssi: asetetaan dynaaminen (esim SM57) mikki setin eteen (esim. 2m päähän ja metrin korkeuteen) osoittamaan bassorummun yläreunaa. Tällä tavoin saadaan tallennettua aika hyvin se, mistä rock-rumpusoundissa on kyse. Tätä signaalia rankastikin kompresoimalla ja varsinaisen rumpumiksauksen sekaan uittamalla saadaan hyvää tymäkkää pöhinää jota rockissa kaivataan.
 
Mikkivalitoihin pätee sama kuin overhead-mikkeihin.
 
Omat suosikit: C414, C4000b, AT40xx, NTK, U87, KM54
 
Vaihtoehtoisia lähestymistapoja niukkuuden eri asteilla.
 
Yleensä rumpuäänitysten määräävät tekijät liittyvät erilaisiin ympäristön ja laitteiston asettamiin rajoituksiin. Jospa olisikin aina käytössä mikä tahansa tila, rummut, tekninen ympäristö ja Bruce Swedienin mikkikokoelma. Vaan yleensä ei ole. Yleensä äänittäjän kannalta pähkäilyä aiheuttaa rajallinen määrä käytettäviä raitoja ja/tai mikrofoneja. Seuraavassa muutama tyypillinen tilanne ja jonkinmoisia suosituksia joilla ainakin pääsee alkuun...
 
Kaksi kanavaa ja kaksi mikkiä.
 
Tällä set-upilla saa jo useimmissa tapauksissa kaiken oleellisen äänitettyä. Oikeastaan suositeltavia vaihtoehtoja on kaksi:
1. Toinen mikki bassorummulle ja toinen overiksi tai setin eteen
2. stereopari-äänitys setin edestä
Tämä riippuu myös hieman käytössä olevista mikrofoneita. Mikäli ne ovat erilaiset suosittelisin ensimmäistä vaihtoehtoa. Jos käytössä on kaksi samanlaista kondensaattori- tai nauhamikkiä, niin stereopariääntys voi toimia hienosti - kunhan vaan tila, setti ja soittaja (eli settibalanssi ja soundi) ovat hyviä. Ensimmäinen vaihtoehto antaa hieman enemmän varaa rakentaa bassari vs. muu setti balanssia ja soundia miksauksessa. Ensimmäine vaihtoehto on myös mono, mikä sinänsä ei vättämättä ole niinkään suuri ongelma ja voi olla joskus jopa vaan hyväksi. Vois myös ajatella että eka vaihtoehto on lähestymistavaltaan enemmän pop/rock ja jälkimmäinen enemmän jazz.
 
Neljä mikkiä ja neljä kanavaa.
 
Neljällä kanavalla yleisin vaihtoehto lienee stereo-overhead, bassari ja virveli. Overheadeiden sijaan kannattaa harkita tai testata ambienssimikitystä tai jotain siltä väliltä viemällä ambienssimikkejä normaalia lähemmäs setin eteen. Vaihtoehtoja voisi olla mono-overhead/mono-ambienssi -yhdestelmä tai mikäli virveli tuntuu kuuluvan ilman omaa mikkiäkin stereo-overhead/mono-ambienssi (tai soisinpäin). Virvelimikin paikkaa kannattaa myös koeilla vaihtaa siitä päältä kohtisuoraan runkoa kohden. Kuten huomaatte, vaihtoehtojen määrä kasvaa expotentiaalisesti kanavien ja mikkien lisääntyessä ja ainoa mihin todella kannattaa luottaa on omat korvat - mikit sinne missä niitä tarvitaan.
 
Seuraavana järjestyksessä mikkien lisäänytessä voisi tulla tomit, haitsu, virvelin alamikki...
 
jatkuu...
 
----------------------------------------------
Kompressoinnista ja ekvalisoinnista voisi vielä kirjoittaa toisen mokoman, mutta äänitysvaiheessa mä yleensä jätän sekä kompurat että eq:t rauhaan ja keskityn soittimeen/mikkivalintaan ja -sijoitteluun halutun soundin aikaanssaamiseksi. Rumpujen miksaus olisi myös aika laaja käsiteltävä aihealue.
----------------------------------------------
Pahoittelen kirjoitus- ja kielioppivirheitä. Muutoksia ja lisäyksiä saapi ehdotella....