Kitarat: soittaminen ›

Ikää oli 15 vuotta. Musiikki oli kiinostanut muutaman vuoden. Ei mitenkään syvällisemmin. Lähinnä oli kiva kavereiden kanssa kuunnella musiikkia ja väitellä siitä mikä on paras bändi. 12 vuotiaana olin saanut ensimmäisen oikean albumini. Se oli Metallican black album. Sitten siitä pikkuhiljaa yhä useampi hevilevy löysi tiensä (vielä siinä vaiheessa kasettihyllyyn).
 
Eräällä kaverilla oli kotonaan vanha fenderin? akustinen teräskielinen kitara. Siinä sitten tapaili ensimmäisiä säveliään hampaat irvessä kun sormet eivät venyneet kunnolla nauhaväleille. Ja ne teräskielet tekivät kipeää sormenpäissä. Vähän koitin tapailla master of puppetsin alkuriffiä. Hienoltahan se tuntui kun se hieman rupesi siltä kuulostamaan ja koulussa ihmiset tunnistivat biisin kun musiikinluokassa sitä samaista biisiä rämpyttelin.
 
Sitten eräänä päivänä kävelin läheiseen musiikkiliikkeeseen ja katselin siellä kitaroita. Kauppias tuli kysymään että `mitä teille saisi olla`. Ei aikomuksenani vielä silloin ollut kitaraa ostaa. Mutta sitten kun sanoin että kitaraa olen miettinyt niin antoi heppu minulle kokeiltavaksi Ibanez merkkisen kitaran. Wau. Sain itse kokeilla ihan oikeaa sähkökitaraa. Soundi kuulosti uskomattoman hyvältä. Siitä sitten kotiin ja äidiltä pyytämään luvan kitaran ostoon. Myöhemmin menin takaisin samaiseen liikkeeseen ja tulin ulos hallussani tuo kyseinen Ibanez. Tästä alkoi sitten treenaaminen. Ei se kuitenkaan mitään 8h/vrk harjoittelua ollut. Ensimmäisinä viikkoina tuli soitettua aika paljon, mutta se vähitellen laantui, muttei tietenkään kokonaan loppunut. Melkein päivittäin soitin ainakin vähän.
 
Ajan mittaan tuli opeleltua joitakin biisejä. Enemmän se kuitenkin oli vain yrityksiä tehdä omia sävellyksiä ja toivoa että jonakin päivänä minustakin tulisi jonkun kuuluisan bändin kitaristi.
 
Jossain välissä (noin 17 vuotiaana) Tuli mieleeni että voisi vaihtaa tuon vanhan kitaran uuteen. Kielet rämisivät eikä soundikaan enää kuulostanut yhtään niin hyvältä kuin pari vuotta takaperin. Siitä sitten naapuripitäjän musiikkiliikkeeseen ja katselemaan uutta "skebaa". Ja sieltähän se löytyi. Jackson dinky rus (tai niin luulin pitkään, kunnes sain selville että kitara on nimeltään Jackson dinky reverse{valmistus lopetettu}). Tämä kitara se vasta oli jotain. Floyd rose talla, 24 nauhaa, kelluvat mikit, kielet eivät rämisseet pätkääkään ja vibrakampea sai riuhtoa miten vaan eikä epävireisyyttä ollut juurikaan huomattavissa. Kävelin siis ulos liikkeestä uuden "hevikepin" kanssa jättäen sinne vanhan vaihdossa pois.
 
Kyseisen kitaran omistan edelleenkin. Se on päivittäisessä käytössä ja sillä olen opetellut oikeastaan kaiken minkä osaan. Biisien tapailu on muuttunut biisien treenamiseksi. Riffejä opetellaan niin pitkään kun ne sujuvat. Sooloja kuunnellaan, opetellaan tarkasti(jos soolo halutaan oppia) ja ennen kaikkea improvisoidaan. Vaikka taso soittamisessa on noussut, niin kuitenkaan se fiilis ja ne tunteet soittaessa, jotka olivat samat 9 vuotta sitten, eivät ole kadonneet. Ainoa asia joka harmittaa, on harmittanut jo pitkään. On se että vaihdoin ensimmäisen kitarani pois. Olihan uusi tietenkin kaikinpuolin parempi kuin vanha. Mutta sillä olin ottanut ensiaskeleeni kitaransoiton hienoon maailmaan. Se kitara sytytti sen kipinän joka sisälläni paloi ja joka siellä edelleen roihuaa. Sen kitaran josta kaikki alkoi minä tyhmyyksissäni menin vaihtamaan pois.
 
Toivottavasti kovinkaan moni muu ei ole tehnyt samaista virhettä. Olkoon sitten kyseessä kitara tai jokin muu instrumentti.