Yleistä keskustelua musiikista ›

No niin, kävin nyt sitten tänään hakemassa itselleni Back Homen cd/dvd-paketin! Ennekuin menen arvioon, niin on syytä hieman valottaa taustaa suhteestani Slowhandiin.
 
Lähtökohta on se, että Clapton on minulle suurin kitarajumala. Olen digannut Ericia (Rolling Stonesin ohella) noin 25 vuotta. Olen fanittanut Clappiksen 60-luvun bändejä, 70-luvun soolotuotantoa, jopa 80-luvun heikompia tuotoksia sekä 1990-2005 vuosien huipputuotantoa. Eric on siis minulle musiikillinen ja hengellinen jumala (Stonesien ohella). Omistan Slowhandin (ja Rollareidenkin) keskeisimmän tuotannon ja olen opetellut soittamaan Claptonin kovimmat hitit. Olen esittänyt niitä myös keikalla. Niin, ja Layla on maailmankaikkeuden paras biisi.
 
Ericin kitaroinnin osalta huippukausi ajoittuu vuosille 1965-1971. Bluesbreakers, Cream, Blind Faith ovat kaikki koko tuotannoltaan upeita viiden tähden levyjä. Ja siihen kun lisätään vielä täydellistäkin täydellisempi Derek and The Dominosin Layla-levy, niin maailman kovimmasta kitaristista ei ole epäselvyyttä.
 
70-luvulla Clapton julkaisi todella upean 461 Ocean Boulevard-levyn ja useita todella hyviä yksittäisiä hittejä (mm. Wonderfull Tonight). 80-luku on sitten Slowhandin hieman heikompaa kautta. Musiikki muuttui keskitien stadionrokiksi. Phil Collins tuli Ericille kaveriksi ja herrojen monia levyjä oli miltei vaikea erottaa toisistaan. Huonon kauden katkaisi 1989 ilmestynyt Journeyman ja etenkin uljas hitti Bad Love.
 
Tämän jälkeen Eric on tehnyt vuoronperään upeita blues-levyjä (mm. Unplugged ja From The Cradle) ja keskitien radioystävällisiä "aikuisrock-levyjä". Harmillista on, että Clapton on omimmilaan juuri noissa blues-covereita sisältävissä mahtavan upeissa levyissä, mutta varsinaiset omaa tuotantoa sisältävät levyt ovat osaltaan melkoiden tylsää aikuisviihdettä (on siellä toki onneksi upeita poikkeuksia, kuten esimerkiksi Travelin Light-biisi Reptile-levyllä).
 
Ericin kaksi edellistä levyähän ovat käsittämättömän hienoja Robert Johnsson-sessioita. Niin uljaita, että ejakuloiminen ei ole kaukana niitä kuunnellessa ja niiden mukana jammatessa.
 
Tämä oli siis lähtökohta kun tänään anttilassa hypistelin uutta Back Home-lättyä. Tiesin siis sen olevan tätä Cläpän omaa "aikuisviihdettä". No pienellä varauksella, mutta toiveikkaana sen kuitenkin ostin. Sisälsihän paketti neljä E.C.-plektraa. Niillä aion tänä iltana bänditreeneissä vetää mahtavan soolon White Roomiin.
 
Niinpä niin, tunti sitten työnsin levyn 5.1. Surround-version kotiteatteri laitteistoon. Käsittämättömän upeat ja viimeistellyt soundit tulvivat viidestä kaiuttimesta ja subbarista. Mutta - voi herrajumala sentään! Miltä biisit kuulostivat? Epäilin ensin, että näenkö painajaista ja olen siirtynyt ruotsinlaivalle kuuntelemaan Vigingarna-coverbändiä. No, ei sentään kyllähän siellä hetkittäin vanha hidaskännyn kitara uljaasti vingahteli. Epäuskoisena neljännen biisin kohdalla taas epäilin korviani, ettei levylautaselle ole eksynyt Elton John. Lopetin kuuntelun siihen paikkaan. Siirryin työhuoneeseen purkamaan tuntojani tähän. Tuossa se soi nyt taustalla. Ei se nyt ehkä niin kuraa ole kuin ensimmäiset neljä biisiä tuntuivat, mutta kyllähän tämä on siis aika mitäänsanomatonta viihdemuzakia.
 
Onko kellää Ericin kännykkä numeroa. Antakaa minulle. Voisin soittaa herralle ja sanoa muutaman mielipiteen... Numeroa odotellessa laitan levylautaselle soimaan toissapäivänä ostetun uuden Rolling Stones-lätyn.