Roots ›

Otsikon mukaisilta bändeiltä tulleet "muovikuoren" sisällä olevat deluxe versiot ovat loistavia!
 
Lynyrdiltä One more from the road ja Blind Faithilta saman niminen plättä. Lynyrdin levyllä on jopa 24 biisiä, kun vanhassa versiossa niitä on 12.
 
Lynyrd Skynyrd - mikä tästä bändistä tekee niin hyvän, että se nousee kaikista mahdollisista maailman bändeistä minun sieluni syövereissä kärkisijoille? Sitä on hyvä purkaa sanoiksi juuri tämän mainitsemasi levyn kautta. One more from the Road live. Siihen kulminoituu mielestäni tämän legendaarisen bändin kulta-aikojen sielu ja sydän. Tai niin sen koen. Studiolevyilläkin sitä samaa toki löytyy, mutta tässä purkautuu kolmen Atlantan keikan summana nautittavaa soittamista ja musiikkia.
 
Skynyrdillähän ei ollut livelevyä tätä ennen ja jonkinlaisia paineita sen julkaisemiseksi alkoi syntymään, varsinkin kun monet muut aikalaiset (esim. ABB) sellaisen oli pyöräyttänyt kasaan. Fox-teatterin keikkoja ja albumin työstäminen suunniteltiin huolella ja jotenkin se kaikki odottaminen ja koko homman pyörittäminen mielessä (näin kuvittelisin) purkautuu heti ensimmäisestä raidasta lähtien loistavana energiana. Vähän kuin haluttaisiin näyttää, että täältä pesee!
 
Sitten itse bändin kokoonpano tuolloin...Steve Gaines on kovassa paikassa, kun joitakin viikkoja aiemmin oli vasta liittynyt bändiin. Mutta uskoisin sen olevan yhden tärkeimmistä tekijöistä, mikä näissä keikoissa sitten natsasikin. Minusta tuntuu, että Gainesin tulon myötä koko bändillä oli taas hemmetin hyvä fiilis päällä.
 
Jos purkaa tuota soiton dynamiikkaa auki, niin levyn sointi syntyy siitä, että ensinnäkin Artimus Pylen rummut ja Leon Wilkesonin basso muodostaa tarkan, svengaavan ja ilmavan komppiosaston koko soiton pohjalle. Billy Powellin piano antaa vielä ekstraa tämän päälle lisäten tietynlaista avaraa liitoa ja virtausta.
 
Näitä kitaristeista sitten...Allen Collins on toisaalta luomassa komppiosuuksia, mutta on erittäin tulisieluinen sooloissaan vetäen kohtalaisen puhtailla soundeilla. Rossington hoitelee leadpuolta erilaisilla filleillä ja esim. slidella kaiken maustuessa Gibsonin ominaiseen sointiin. Gaines hoitaa oman osuuden ennakkoluulottomasti ja heittää persoonallisella tatsilla esim. T for Texasin slidefillejä ja sooloja. Toisin sanoen, nämä kolme kaveria elävät ja hengittävät toisten soitosta liimautuen tuohon bändin komppiosastoon. Vielä kun Van Zant laulaa kuin vain osaa, niin siinä se sitten on. Tämä valitettavasti katosi sen lentoturman myötä, eikä sitä enää sen jälkeen mikään valta ja mahti takaisin saa.
 
Vielä sananen tästä nyky-Skynyrdistä. Kun näitä uusia studiolevyjä alkoi syntymään -90 luvulla, niin iso juttu minun korvassa ja mielessäni niissä oli se, että sitä entistä yritettiin hakea tavalla tai toisella takaisin. Monta hyvää hetkeä löytyy niistäkin, mutta bändi ei soita niillä levyillä sen hetkisen miehistönsä mukaan. Tai niiden ehdoilla. Aivan kuin koko ajan joku odottaisi Ronnien, Allenin tai Steven kävelevän studion ovesta sisään. Se kuuluu siinä sen ajan musiikissa.
 
Mutta, ainakin tämä uusin Vicious...toi itselleni ensimmäistä kertaa vuosiin sellaisen fiiliksen, että nyt on tuore henki palannut äijien sieluihin. Vaikkakin Wilkeson siirtyi yläkerran soittolavoille kesken levynteon. Rossington soittaa pirun hyvin Medlocken ja Thomassonin kanssa, aivan kuin sitä säveltämisen ja soittamisen roolia olisi nyt tarjottu näille miehille enemmän. Ronnien pikkuvelikin laulaa hyvällä energialla ja esim. Pick `em Up:issa duolaulu Medlocken kanssa toimii hemmetin hyvin. Skynyrd on nykyään eri bändi, mutta juuret ovat 30 vuoden takana sielä Hell Holen(olikohan se sen niminen, se treenikämppä meinaan...) kuumissa tunnelmissa.
 
Että näin, tulipahan nyt naputeltua tuntoja ;)