Studiotyöskentely ›

Tästäkin on jo ollut puhetta muinoin, mutta filosofinen dilemma on edelleen olemassa ja luulenpa että tästä saattaisi syntyä keskustelua.
 
Kysymys on siis tästä nykytekniikan mahdollistamasta asioiden jälkikäteen korjailusta ja sen helppoudesta. Ennen kun kysyttiin studiossa oton jälkeen: "Oliko se siinä?" niin nykyään yhä useammin kysymyksen asettelu on muuttunut muotoon: "Saako siitä?". Äkkiseltään tässä ei ehkä ole nähtävissä paljoakaan pahaa ja pidemmällekin mennessä rajanveto on hankalaa. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että kun asiaa laajemmin miettii, niin se johtaa peruskysymysten äärelle.
 
Seuraavanlaisia kysymyksiä tulee mieleen:
- Onko enää oleellista, että bändi osaa soittaa hyvin ja hyvässä balanssissa yhdessä?
- Onko bändien yhteissoiton taso laskemaan päin?
- Mikä on nykytekniikan osuus nykyiseen kehitykseen?
- Miten nykytekniikka vaikuttaa harjoittelumotivaatioon?
- Miten nykytekniikka vaikuttaa soittajien ja varsinkin yleisön mielikuvaan "hyvästä soitosta/laulusta"?
 
Tähän pohdintaan on varmasti johtanut viimeaikainen paluu "vanhojen kunnon levyjen" pariin ja ihmettely siitä miten hyvältä ne oikein kuulostavatkaan. Se on johtanut helposti seuraavaan ajatukseen: Miksi nykyään ei saada tällaista aikaiseksi, vaikka kaikki on mennyt niin paljon eteenpäin? (Vai onko sittenkään?) Oikeastaan paras selitys mihin olen päässyt on se, että ennen vanhaan kun tekniikka oli mitä oli, piti bändien osata soittaa niin hyvin, että se kuulosti mahtavalta yksinkertaisesti äänitettynä.
 
Vaikka nykyään soittajat taitavat ainakin keskimäärin olla teknisesti valtavasti paljon parempia kuin vielä 30 vuotta sitten, niin se mikä tuntuu olevan katoamassa on se vaikeasti määriteltävissä oleva bändisoiton taito. Hirveästi kuulee hyvän kuuloisia levyjä ja demoja bändeiltä, jotka sitten keikalla kuulostavat ihan paskalta.
 
Toisaalta kyllähän ennenkin tehtiin päälleäänityksiä ja useita ottoja ja käytettiin kompuraa ja eq:ta. Filosofisesti puhdasverinen äänitehän olisi tietenkin sellainen jossa ensimmäinen otto olisi master ilman mitään korjailuja, mutta eihän kaikkea musiikkia tietenkään niinkään voi tehdä. Missä sitten menee se raja, jolloin tekniikka rupeaa huonontamaan musiikkia? Ainakaan mä osaa vastata tähän, voin vaan pohdiskella..
 
Sekava sepustus.. mutta aihekin on monisyinen. Mitä mieltä olette?

Tästäkin on jo ollut puhetta muinoin, mutta filosofinen dilemma on edelleen olemassa ja luulenpa että tästä saattaisi syntyä keskustelua.
 
Hyvä idea. Eiköhän tästä jotakin synny.
 
Kysymys on siis tästä nykytekniikan mahdollistamasta asioiden jälkikäteen korjailusta ja sen helppoudesta. Ennen kun kysyttiin studiossa oton jälkeen: "Oliko se siinä?" niin nykyään yhä useammin kysymyksen asettelu on muuttunut muotoon: "Saako siitä?". Äkkiseltään tässä ei ehkä ole nähtävissä paljoakaan pahaa ja pidemmällekin mennessä rajanveto on hankalaa. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että kun asiaa laajemmin miettii, niin se johtaa peruskysymysten äärelle.
 
Tässä vaiheessa käytännön esimerkki:
 
Olen tehnyt bändimme kanssa äänityksiä molemmilla systeemeillä. Sama biisi kahteen kertaan. Ensin tehtiin perinteisellä raiturilla (digitaalisella kylläkin), eikä soittoja muokattu jälkikäteen, vain vähän pientä efektiä ja kompuraa, sekä tietenkin miksattiin. Lopputulos kuulosti ihan hyvältä, mutta soittovirheitä oli aika paljon eikä biisi kuulostanut oikein nykyaikaiselta.
 
Nyt teimme sitten uudemmalla tekniikalla. Midiä, sähkörumpuja, mallintavia efektejä/vahvistimia, jälkikäteen editointia tietokoneella, Autotunea, mikkimallinnusta jne. Soittoon käytettiin aikaa n. 10 kertaa vähemmän kuin jälkityöhön, kun taas edellisellä kerralla suhde oli oikeastaan toisin päin.
 
Mutta pidin enemmän tuosta aikaisemmasta tavasta, kun piti soittaa hyvin jotta sai kuulostamaan hyvältä. Ja kyllä siinä olikin enemmän "fiilistä" kuin tässä uudemmassa, jotakin, en oikein osaa kuvailla mutta jokin tästä puuttui.
 
Seuraavanlaisia kysymyksiä tulee mieleen:
- Onko enää oleellista, että bändi osaa soittaa hyvin ja hyvässä balanssissa yhdessä?
- Onko bändien yhteissoiton taso laskemaan päin?
- Mikä on nykytekniikan osuus nykyiseen kehitykseen?
- Miten nykytekniikka vaikuttaa harjoittelumotivaatioon?
- Miten nykytekniikka vaikuttaa soittajien ja varsinkin yleisön mielikuvaan "hyvästä soitosta/laulusta"?
 
Hyviä kysymyksiä. En osaa vastata tarpeeksi hyvin, joten en edes yritä. :)
 
Tähän pohdintaan on varmasti johtanut viimeaikainen paluu "vanhojen kunnon levyjen" pariin ja ihmettely siitä miten hyvältä ne oikein kuulostavatkaan. Se on johtanut helposti seuraavaan ajatukseen: Miksi nykyään ei saada tällaista aikaiseksi, vaikka kaikki on mennyt niin paljon eteenpäin? (Vai onko sittenkään?) Oikeastaan paras selitys mihin olen päässyt on se, että ennen vanhaan kun tekniikka oli mitä oli, piti bändien osata soittaa niin hyvin, että se kuulosti mahtavalta yksinkertaisesti äänitettynä.
 
Vaikka nykyään soittajat taitavat ainakin keskimäärin olla teknisesti valtavasti paljon parempia kuin vielä 30 vuotta sitten, niin se mikä tuntuu olevan katoamassa on se vaikeasti määriteltävissä oleva bändisoiton taito. Hirveästi kuulee hyvän kuuloisia levyjä ja demoja bändeiltä, jotka sitten keikalla kuulostavat ihan paskalta.
 
Kuuntelimpas tässä huvikseni King Crimsonin Red-levyä vuodelta 1974, ja vertasin uusimpaan Power To Believeen, 2003. Onhan noissa tuota eroa. Mutta molemmat ovat hyviä, ja edustavat aika hyvin tilannetta 30 vuotta sitten ja nykyaikaa. Kannattaa tutustua ja verrata.
 
Toisaalta kyllähän ennenkin tehtiin päälleäänityksiä ja useita ottoja ja käytettiin kompuraa ja eq:ta. Filosofisesti puhdasverinen äänitehän olisi tietenkin sellainen jossa ensimmäinen otto olisi master ilman mitään korjailuja, mutta eihän kaikkea musiikkia tietenkään niinkään voi tehdä. Missä sitten menee se raja, jolloin tekniikka rupeaa huonontamaan musiikkia? Ainakaan mä osaa vastata tähän, voin vaan pohdiskella..
 
Liveäänityksissä näkee mitä bändi oikeasti osaa. Kannattaa kokeilla.. ;)
 
Sekava sepustus.. mutta aihekin on monisyinen. Mitä mieltä olette?
 
Todella hyvä kirjoitus. En nyt oikein osaa ajatella, heräsin vasta, mutta hyviä pointteja oli monta. Mulla on varmaan vielä sekavampi kirjoitus, joten ei tässä hätää.

Oikeastaan paras selitys mihin olen päässyt on se, että ennen vanhaan kun tekniikka oli mitä oli, piti bändien osata soittaa niin hyvin, että se kuulosti mahtavalta yksinkertaisesti äänitettynä.
 
Myös tuotannolliset ihanteet olivat toiset. Äänite pyrki yleensä olemaan "toisinto täydellisestä live-esityksestä", Beatlesin Rubber Soul tai viimeistään Revolver katkaisi tämän, ja nykyään studio mielletään demobändienkin tasolla 'omaksi soittimekseen'.

Ennen kun nauhotettiin rumpuja parin biisin demolle, niin 10+ h meni helposti, kun viilattiin fillejä ja saundia. Nykyään voi vetää pikkukännin, ennenku alkaa soittaan. Uusiin kalvoihin ei jaksa tuhlata rahaa, ku samplataan kuitenki. Sitte biisit eka otoilla purkkiin, parhaassa tapauksessa useammassa pätkässä. Muutama tunti editointia ja kuulostaa mahtavalta. Näinkin tehdään.
 
Ennen kun kysyttiin studiossa oton jälkeen: "Oliko se siinä?" niin nykyään yhä useammin kysymyksen asettelu on muuttunut muotoon: "Saako siitä?".
 
No näinhän se tahtoo olla. Tieto siitä että editointi mahdollista saa helposti luovuttamaan, jos joku kohta ei ala suosiolla mennä. Sitte naputellaan hiirtä tuntitolkulla.
 
Seuraavanlaisia kysymyksiä tulee mieleen:
- Onko enää oleellista, että bändi osaa soittaa hyvin ja hyvässä balanssissa yhdessä?
 
Tietty varmuus pitää löytyä ja mitä parempi bändi ja livesaundit, sen helpommat hommat miksaajalla. Huonostakin soitosta saa paremman, mutta tettää pirusti töitä ja vaatii miestä alkaa vääntämään kohellus kuntoon.
 
- Onko bändien yhteissoiton taso laskemaan päin?
- Mikä on nykytekniikan osuus nykyiseen kehitykseen?
- Miten nykytekniikka vaikuttaa harjoittelumotivaatioon?
 
Näkisin asian näin että suhde on muuttumassa. Jos äänitteiden taso paranee ja yhteissoiton taso pysyy samana, niin keskiarvo on laskeva. Omissa piireissä ei olla alettu tinkimään reenaamisesta studiotekniikan kehityksen vuoksi. Puutteet kyllä korjataan, mutta hyvin tehty korjaaminen on kuitenkin työlästä ja aikaa vievää, ei siihen turvauduta kuin viimeisenä keinona. Soittaminen on mukavaa ja on siistiä kun bändi saundaa hyvältä.
 
- Miten nykytekniikka vaikuttaa soittajien ja varsinkin yleisön mielikuvaan "hyvästä soitosta/laulusta"?
 
Nykyään on mahdotonta kuunnella uutta levyä ja olla miettimättä, että mitähän on tietokoneella viilattu. Laulusta helposti kuulee autotunen ja muut kikkailut, mutta soitosta ei niin helposti. Rummuissa kun käytetään lähes järkiään sampleja, konemainen dynamiikka mahdollistaa helpomman muokkaamisen. Vanhoja levyjä on tosiaan helpompi kuunnella tässä suhteessa, kun tietää että ne aitoa kamaa. Ja muutenkin vähemmän lyttäämisen ansiosta lämpösemmän kuulosia.
 
Ennen oli ennen, nyt on nyt.

Sanoisin tähän hommaan karkeasti yleistäen, ettei millään ole mitään väliä kunhan musa toimii.
 
Jos biiseissä on sitä 'taikaa' mitä aina haetaan ei ketään kiinnosta sleebaako haitsu tms. Turhia biisejä kuunnellessa huomio kiinnittyy kaikenlaisiin epäolennaisuuksiin, kuten vaikka soundeihin :)
 
Äänitteen tarkoitushan on vain välittää sitä musaa kuulijalle, mutta laitteiden ja alan kehittyessä on alkanut putkahdella kaikenlaisia levy-yhtiö-, tuottaja- ym. hahmoja joiden intressit ovat varsin muualla kuin musiikissa. Tai siltä levyt ainakin enenevässä määrin ovat alkaneet kuulostaa.
 
Säälihän se on ettei soittoa enää arvosteta sen vertaa ettei sitä toista ottoa voisi ottaa. Tuottajat ym. reducerit on vaan nykyään ne jotka hommaa kontrolloi eikä säveltäjät/soittajat. Artisti joka löytää managementin ja levy-yhtiön jotka kusettavat keskimääräistä vähemmän saa tuntea missionsa onnistuneeksi. Tästä löytyy karua esimerkkiä suomen maastakin ihan nykypäivään saakka.
 
Toki vastareaktiona tälle kaikelle aina silloin tällöin nousee kaikenlaista siistiä, mutta bisneshahmot on huomanneet että helpoin tapa lannistaa vaihtoehdot on joko ostaa ne tai digata niistä. Tappele siinä nyt sitten :)
 
Erittäin asian vierestä, muttamutta...

Seuraavanlaisia kysymyksiä tulee mieleen:
- Onko enää oleellista, että bändi osaa soittaa hyvin ja hyvässä balanssissa yhdessä?
- Onko bändien yhteissoiton taso laskemaan päin?
- Mikä on nykytekniikan osuus nykyiseen kehitykseen?
- Miten nykytekniikka vaikuttaa harjoittelumotivaatioon?
- Miten nykytekniikka vaikuttaa soittajien ja varsinkin yleisön mielikuvaan "hyvästä soitosta/laulusta"?


Hyvin mielenkiintoinen aihe joka liippaa aika läheltä.

Ensiksi täytyy sanoa että olen kyllä suuri "nykytekniikan" ystävä ja kaukana puritaanista. Usein tulee editoitua ja kokeiltua kaikenlaista, jota moderni studiotuotanto mahdollistaa. Jos on taipumusta kontrollifriikkeyteen ja perfektionismiin, ajat ovat mitä oivallisimmat. Moneen sellaiseen asiaan, jotka ovat harmittaneet mua aikaisemmin pystyy vaikuttamaan. En usko takaisin katsomiseen, koska mennyt on mennyttä.

Samoin nykyisillä nuorilla muusikoilla on aivan uskomattomat mahdollisuudet toteuttaa itseään verrattuna aikaisempaan.Onko lopputuloksena parempaa musiikkia? en tiedä...ehkä.

Mutta, itse olen tavallaan tyytyväinen siitä, että aloitin silloin kun kaikki oli vielä hyvin alkeellista. Kaikki piti soittaa ja ei ollut mahdollista feikata. Pohjat soitettiin yhdessä, yleensä toka otto, ja se oli siinä. Ok,no, silloin studiomuusikot soittivat monen bändin levyllä, että se siitä aitoudesta. (Sinänsä mielenkiintoinen pointti on se, että yleensä bändeillä ei ole mitään sitä vastaan että editoidaan matskua hyvinkin paljon, mutta studiomuusikoiden käyttö koetaan hankalaksi, vaikka lopputulos on yleensä parempi jälkimmäisessä)

Joka tapauksessa, mä olen varma siitä että monen muusikon vuorovaikutus on se, joka oikeasti ainakin musta kuului musiikissa. Editoinnin huono puolihan on se, että se hidastaa helvetisti tuotantoa. Postproduction-ajat venyvät koko ajan. Itse soitan useimmiten edelleen ilman kvantisointeja , koska se saa soittoon lisää tsemppiä ja jotenkin muutenkin kuuluu läpi ja siihen on tottunut.


Jotenkin sitä diggaa muutenkin sitä, kun oikeasti soittajat soittavat, keksivät juttuja, ymmärtävät soittimen ja muiden soittimien historiaa, tietävät musiikkityyleistä ja ymmärtävät juttuja ilman että tarvitsee selittää kaikkea koko ajan. Sellaista kokonaisvaltaista muusikkoutta.

Mulla oli pitkään, että en ollut oikeastaan missään tekemisissä bändien kanssa, ja nyt on tullut tehtyä taas vähän enemmän. Jotain oli ehtinyt tapahtua sillä välin. Periaatteessa bändit ovat nykyisin hyvinkin ammattimaisia ja osaavia. Mutta se, mikä musta ehkä uupuu on keikkakokemus. Kaikkea tehdään liian nopeasti. Aikaisemmin studioon ei välttämättä menty ennenkuin oli hyvinkin monta keikkaa takana. Nyt bändit hajoaa ennenkuin ne on edes valmiita mihinkään. Samalla sellainen positiivinen mystiikkakin on kadonnut nyt, kun demotkin jo alkavat kuulostaa levyiltä. Kaikki on periaatteessa niin helppoa.

Ehkä tuo on se mitä musta on tärkeää: mun mielestä kaiken eteen pitää tehdä duunia kehittyäkseen. Musiikinteko on aika kokonaisvaltaista hommaa ja se että vähän soitellaan jotain sinne päin ei riitä, vaikka olis mitkä laitteet. Feikki ei pitkälle kanna...

Ehkäpä se oli juuri tuo Noten esiintuoma usean soittajan vuorovaikutus soittotilanteessa ja sen puutuminen nykymusiikissa mikä johti tähän pohdiskeluun. Viime aikoina kun on tullut kuunneltua yhtyeitä kuten The Band, Little Feat, Rolling Stones, Grateful Dead, Neil Young & The Crazy Horse... Ja näiltäkin läheinnä tuota seiskytluvun alkua. Mahtavaa on nimenomaan impulsiivinen vuorovaikutus ja reagointi.
 
Nykyään ei oikein voi sleebata eikä kiilata tai edes huojua, kun konebiitin ja klikin kanssa se kuulostaa niin paskalta (?) ja levy-yhtiötä alkaa hirvittämään (tai ainakin soittajat luulee niin). Loppuun asti editoitu lopputulos alkaa kuulostamaan ohjelmoidulta ja vimpan päälle tarkat sovitukset eivät jätä varaa juuri minkäänlaiseen tulkintaan, saati sitten jammailuun.
 
Kaikessa musiikissa ei tietenkään välttämättä tarvitse olla sitä mitä tässä kaipailen, vaikka konehommatkin saa mielestäni aika lailla mielenkiinoisemmaksi kun kaikkea ei ohjelmoida.
 
Enkä muuten itsekään ole mitenkään puristi ja käytän mielelläni studiotekniikkaa hyväksi kun tarve vaatii. Teenpä paljon juttuja ohjelmoimallakin. Välillä vaan pistää mietityttämään missä menee rajat vai onko niitä sittenkään.

Viime aikoina kun on tullut kuunneltua yhtyeitä kuten The Band, Little Feat, Rolling Stones, Grateful Dead, Neil Young & The Crazy Horse... Ja näiltäkin läheinnä tuota seiskytluvun alkua. Mahtavaa on nimenomaan impulsiivinen vuorovaikutus ja reagointi.

Niinpä, mutta pitää muistaa että se on todellakin yksi tapa tehdä musaa. Mulla ainakin käy usein niin, kun kuuntelen jotain juttua, että tuollaista haluan tehdä, ehdottomasti. Sitten pistän toisen levyn soimaan ja taas, tämä on sitä oikeaa kamaa...etc. Samoin on vaiheita että joku juttu iskee juuri silloin.

Usein käy niin, että kun on tehnyt tietynlaista projektia pitkään, seuraavan jutun pitäisi olla kyllä kaukana siitä. Monipuolisuus on hyvä juttu musanteossakin. Sääli vaan, että nykyään tuntuu kapenevan koko ajan kenttä. Kaikki pitää tehdä tietyn formaatin mukaan.

Toinen juttu mikä tuli myös mieleen on se, että silloin kun oli vielä isompia studioita tuli kuulleeksi myös paljon muiden juttuja. Se pistää aina tsemppaamaan kun kuulee jonkun toisen tekeillä olevan levyn, joka kuulostaa paremmalta. Oli sellainen positiivinen draivi näyttää. Samoin sai heti ideoita ja palautetta muilta. Sellaista kaveeraamista.

Tykkään että musiikki on aitoa ja tempokin saa vähän elää. Klikkiä en käytä nauhoittaessa mutta sen kanssa on hyvä harjoitella. Yleensä mikitän kitaravahvistimen, basso menee raiturin mallinnuksilla. Mikittämällä saundi on aidomman kuuloinen mutta en kiinnitä bassoon niin paljon huomiota (vaikka pitäisi) koska en ole basisti. Miksauksessa käytän yleensä kompuraa, eq:ta ja kaikuja joskus modulaatioefektejä. Joskus on kiippareita säröytetty mutta mihinkään autotuneen tai vastaaviin en koske enkä kasaa eri otoista. Mokia jää aina mukaan. Pointti on että musiikin pitää lähteä soittajista ja kuulostaa myös siltä. IMO.

Viime aikoina kun on tullut kuunneltua yhtyeitä kuten The Band, Little Feat, Rolling Stones, Grateful Dead, Neil Young & The Crazy Horse... Ja näiltäkin läheinnä tuota seiskytluvun alkua. Mahtavaa on nimenomaan impulsiivinen vuorovaikutus ja reagointi.
 
Mielenkiintoista sinänsä, että tuosta listasta nimenomaan Little Feat tunnetaan bändinä, jonka levyillä ei pahemmin ensimmäisiä ottoja ollut... laulaja/kitaristi Lowell George oli perfektionisti, joka äänitytti joka helkkarin instrumentin joka hiton kuvion tuhanteen kertaan. Ja erikseen.
 
Toinen vastaavan tason perfektionistihan on aina ollut J. J. Cale, entinen äänittäjä. Pohjana saattaa olla liveotto, mutta raidat korvataan sitten yksitellen uusilla, erikseen äänitetyillä. Calehan oli sitä paitsi ensimmäisiä rumpukoneen käyttäjiä: Naturallyn raidoista noin puolella tahdin antaa aito japanilainen Ace-Tone (jonka valmistaja muutti nimensä sittemmin Rolandiksi).
 
Mutta oleellista tietenkin on se, että Little Featin tai J. J. Calen levyt eivät kuulosta siltä että ne olisi tehty siten kun ne on tehty. Ne kuulostavat siltä, kuin hyvällä bändillä olisi mukavaa yhdessä.
 
Illuusioiden taidetta.
 
70-80-lukujen vaihteessahan oli silloinkin pitkähkö ajanjakso, jolloin etenkin valtavirran popin ja tanssimusiikin rytmit kuulostivat hyvin konemaisilta silloinkin, kun palikoissa oli ihan oikea rumpali. Vähän myöhemmin sama trendi ylsi vähäksi aikaa rokimpaankin musiikkiin. Sitten tuli muita muoteja ja rytmiikka väljentyi, tällä hetkellä on taas aika konemaisen rytmiikan ja perfektionismin kausi. Ensi vuonna saattaa olla jo täysin toisin.
 
.

Niinpä, mutta pitää muistaa että se on todellakin yksi tapa tehdä musaa.
 
Ehdottomasti. Enneminkin kuin dumata nykymeininkiä, oli tässä tarkoitus ihmetellä, sitä miten niinkin oleellinen osa kuin vuorovaikutus musiikista on päässyt vaipumaan varjon puolelle nykyisten tuotantotapojen ja tekniikan vallatessa alaa. Jotenkin pitäisi löytää molempien maailmoiden hyvät puolet. Monasti nykyään tuntuu siltä että tekniikan kehittyessä osa lapsista on mennyt pesuveden mukana.
 
Usein käy niin, että kun on tehnyt tietynlaista projektia pitkään, seuraavan jutun pitäisi olla kyllä kaukana siitä.
 
Näin on käynyt selvästi nyt itselleni. Pitkän koneellisvoittoisen projektin jälkeen on kova haikailu akustisen bändin liveäänitysten perään. hyviä biisejä, hyvä tila, hyvät soittajat, kaunisäänisiä soittimia, hyvät mikit oikeissa paikoissa...

Mutta oleellista tietenkin on se, että Little Featin tai J. J. Calen levyt siltä että ne olisi tehty siten kun ne on tehty. Ne kuulostavat siltä, kuin hyvällä bändillä olisi mukavaa yhdessä.
 
Nimenomaan. Aika harvassa nykylevyssä saavutetaan sellaista tunnelmaa edes silloin, kun kaikki soittajat ovat todella soittaneet yhdessä. Johtuuko se sitten siitä, että "live"-äänitteitäkin editoidaan ja tunetellaan niin rankalla kädellä, että livetunnelmasta ei jää mitään jäljelle. Vai johtuuko se siitä, että nykyään on totuttu niin hiottuihin ja loppuuun asti sovitettuihin esityksiin, että biiseistä on tapettu "70-luvun henki" treenaamalla ne kuoliaiksi?

Vai johtuuko se siitä, että nykyään on totuttu niin hiottuihin ja loppuuun asti sovitettuihin esityksiin, että biiseistä on tapettu "70-luvun henki" treenaamalla ne kuoliaiksi?

Mä luulen, että se on aika paljon myös tyylikysymys. Niinkuin tuossa jo mainittiin, levyjä on aina tehty mikroskooppisen tarkasti, siinä ei sikäli ole mitään uutta. Itseasiassa mä olen kyllä aina digannut hyvin viimeistellyistä tuotteista.


Mutta, tänä päivänä biisit ja sovitukset itsessään vaan ovat erilaisia. Musiikki on paljon lineaarisempaa ja soittotyyli vähemmän rehevää ja simppelimpää. Samoin soinnutukset ovat huomattavasti yksinkertaisempia. Vaikutus tuntee ehkä eniten mustassa musassa, mutta kyllä toki muuallakin. Haetaan enemmänkin sitä "soundia" ja tyyliä kuin että pelattaisiin musalla.
 

haikailu akustisen bändin liveäänitysten perään. hyviä biisejä, hyvä tila, hyvät soittajat, kaunisäänisiä soittimia, hyvät mikit oikeissa paikoissa...

Täsmälleen samat fiilikset. Sitä kaipaa oikeasti jotain laatua ja tasoa tähän hommeliin. Vaikka eihän tällaista saisi ääneen sanoa :)

60-luvulla ei pahemmin levyjä korjailtu koska se oli varmaan vaikeaa, ehkä joissain tapauksissa mahdotonta. Ehkä jos silloin olisi pystynyt korjaamaan virheitä niin varmaan ne olisi korjattu?? Beatlesin Srg.pepper edusti varmasti jokseekin aikansa huippuäänitysteknologiaa ja siitä paistaakin läpi oma aikansa vaikka se soundaa hyvälle tänä päivänäkin. Ei 60-levyjä pysty soundillisesti edes vertaamaan nykypäivän tuotantoon. Silloin oli kaikki toisin. Studio, mikrofonit, äänityspöydät... kaikkihan ne vaikuttaa soundiin. Ei nykyajan digitaalisilla pöydillä voi saada samaa soundia aikaan kuin vaikka 60-luvulla.Kuten aiemmin tuossa mainittiin niin ehkä juuri ennen studio ja live-esiintyminen oli enemmän sidoksissa toisiinsa ja Beatles oli taas tässä edelläkävijä ja erotti studio ja live-esiintymisen toisistaan. Nykyään studiossa on niin paljon mahdollisuuksia kokeilla kaikkea että mielestäni on hienoa että levyillä voi kokeilla erilaisia juttuja ja biisit voi sitten sovittaa keikalle erikseen. Tietenkin jos bändi ei sitten osaa soittaa ja studiossa on joku tuottaja joka loihtii levylle hyvät soundit ja korjaa virheet. Silloin se ei ehkä palvele tarkoitusta jos bändillä on oikeasti tarkoitus tehdä livekeikkoja

Onko sillä loppupeleissä väliä, eikö levyn tarkoitus ole kuitenkin kuulostaa hyvältä?

Onko sillä loppupeleissä väliä, eikö levyn tarkoitus ole kuitenkin kuulostaa hyvältä?
 
Tuosta olen samaa mieltä. Mutta tietysti meitä musiikin tekemisen kanssa läträäjiä kiinnostaa, miten ne jutut oikein ovat siinneet ja syntyneet. Muuten asialla ei ole mitään oleellista väliä.
 
.

Tähän pohdintaan on varmasti johtanut viimeaikainen paluu "vanhojen kunnon levyjen" pariin ja ihmettely siitä miten hyvältä ne oikein kuulostavatkaan. Se on johtanut helposti seuraavaan ajatukseen: Miksi nykyään ei saada tällaista aikaiseksi, vaikka kaikki on mennyt niin paljon eteenpäin? (Vai onko sittenkään?)

Se on kummallista, nykyään monet yrittää saada samoja saundeja kuin 30 v. sitten. Siinä ei onnistuta, koska laitteistot ovat uudenaikaisempia. Laitteistoja ei vaihdeta, koska niiden uskotaan tuottavan vain hyvää, ovathan ne monipuolisempia ja mahdollistavat rankankin editoinnin.

Oikeastaan paras selitys mihin olen päässyt on se, että ennen vanhaan kun tekniikka oli mitä oli, piti bändien osata soittaa niin hyvin, että se kuulosti mahtavalta yksinkertaisesti äänitettynä.

Miten olisi tämä: ennen musiikki OLI parempaa, ja soittajilla parempi tatsi. Se, minkälaisista saundeista pitää, taitaa kai sitten olla makuasia, mutta itse yksinkertaisesti pidän enemmän 70 -luvun saundeista, siihen en selityksiä tarvitse.
 
Studiotekniikka oli 70 -luvulla jo varsin täydellistä, olettaen että bändi osasi soittaa.