Musiikin teoria ja säveltäminen ›

Oma tieni sooloilun (kitara, koskettimet, ...) oppimiseen kulki luultavasti sen kautta, että jammailin olemassa olevien kappaleiden melodioita korvakuulolta. Sieltä ne ainekset sooloihin löytyvät.
 
Bendaukset, tilut ja muut ovat yksi konsti maustaa soittoa. Lähes kaikessa musiikissa ja äänessä pätee se, että muuttuvaa ja elävää ääntä on mukava kuunnella, staattista piipitystä taas ei ole. Aina kun ääni muuttuu, se jollain lailla kiinnostaa korvaa. Nimenomaan muutos, elävyys, yllättävyys on se juju, josta miellyttävyys ja kiinnostavuus tulevat. Ja tietysti koko sopan pitää jotenkin sopia yleiseen musiikkitajuun. ;)
 
Rytmityksen kannattaisi olla elävää ja svengaavaa. Monessa kitarasoolossa sävelten rytmitys on TAN-taka-TAN-taka-TAN-taka-TAKA-taka- TIDU-didu-TIDU-didu-TIDU-didu-TIDU-didu. Tällainen rytmitys sopii varmaan johonkin Suomi-jenkkaan, mutta ei kitarasooloon, pliiz. Hyvä rytmi syntyy paitsi elävästä pitkien ja lyhyiden äänten ja taukojen vaihtelusta, myös synkoopeista ja ... DYNAMIIKASTA. :) Ilman dynamiikkaa ei ole rytmikkyyttä. Hiljaisia ääniä, kovia ääniä, keskikovia ääniä. Dynamiikkaan vaikuttaa tietysti myös äänten kesto ja atakki (erilaiset pikkaukset, demppaus). Lyhyitä ääniä, pitkiä ääniä, teräviä ääniä, pehmeitä ääniä.
 
Jos sooloa ajattelee "soitettuna lauluna", kannattaa yrittää pyrkiä eroon suomen kielen rytmityksestä, jossa paino tulee aina ensimmäiselle tavulle. Sen sijaan kannattaa matkia soolossa vaikka jonkun englanninkielisen laulun rytmitystä. Suomeksi eivät oikein synkoopit taivu (paitSI räpisSÄ josSA paiNO voi olLA milLÄ taVULla taHANsa... lasTENkoDINkaDULLA). Monesti sooloissa on yksinkertaista "polyrytmin" tynkää, tyyliin MA-ti-ke-to-PE-la-su-ma-TI-ke-to-pe-LA-su-ma-ti-KE-to-pe-la jne seitsemällä sävelellä. Kuudella KI-ta-ra-ko-TE-lo ki-ta-RA-ko-te-lo, ...)
 
Toki tärkeää on myös se, _mitä_ säveliä soittaa. Mutta joskus hyvän soolon voi soittaa vaikka yhdellä ja samalla sävelkorkeudella, kunhan soittaa sitä mielenkiintoisesti ja maukkaasti. Sen verran täytyy ymmärtää taustalla soivista soinnuista, ettei soita kulloisenkin harmonian kanssa ristiriitaisia säveliä. Yksi konsti oppia tuntemaan, missä kohtaa pohjaharmonian sävelet ovat, on soittaa hitaina arpeggioina biisien sointujen säveliä, jotta sointuihin sisältyvät sävelet jäävät korvaan.
 
Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, ... vibrato. Niin. Mielellään ei sellaista Santana-tyylistä horkkakäsitärinää, jos saa pyytää. Ainakin meikäläisen yleinen estetiikan taju sanoo, että vibraton pitää olla rauhallinen ja nautiskeleva, ei pakonomainen ahdistunut ylävireinen väpätys. (unohdetaan tässä yhteydessä ylilyönnit kuten joidenkin himotekniikkamiesten piipaa-auton sireeniä muistuttava "vibrato") Lisäksi vibraton nopeuden ja laajuuden pitäisi olla jotenkin suhteessa äänen korkeuteen. Korkeilla äänillä kapeampi vibrato riittää.
 
Summa summarum: melodioita korvakuulolta soittelemaan ja ilmaisun aineksia opettelemaan ja kokeilemaan. Ei lapsikaan opi puhumaan, jollei jossain vaiheessa jokeltele kaikenlaisia ääniä ja etsi suuvärkin ilmaisun keinoja ja rajoja.