Aloittelijat ›

Minähän olen sikäli kanssa totaalinen noviisi etten tiedä oikein edes sitä mitä eroa soittimilla on. Ibat sopii mun käteen paremmin kuin warret mutta warren saundi on parempi. Mikit? Mitä ne on? Hiiriä? Efektit? hoho, mä soitan grungea ja punkkia.
 
Mä olen täysin itseoppinut teoriankin osalta. Ja vaikka groove ja taimaus onkin ongelmia väillillä, mä olen treenin puutteen määrään nähden ihan hyvä soittaja.
 
soittimeni tunnen sen verran hyvin että oppilaani soittavat paremmin kuin minä.
 
mutta kun ei jaksa treenata niin ei jaksa. :D

Komia aihe sano!
 
Itse olin pieni mukula ja vähäinen älyltäni kun sain Casion sähköurut joululahjaksi. Oli se hienoa näpertää, siinä oli rumpupadit ja kaikki. Säädin sillä vähän aikaa, ja sitten minut kustannettiin soittotunneille (ei väkisin, onneksi).
Siellä oli mukavaa, mukava opettaja (joka oli oikealta ammatiltaan kapiainen, heh) joka osasi motivoida oppimaan nuotit ja soinnut - ja olihan se hienoa tuottaa jotain ääntä itse.
Kuitenkaan varsinaista intohimoa ei ollut, vaikka jonkunasteisen luomisen valmiuden tiesin olevan olemassa.
 
Siinä sitten meni muutama vuosi, ja Casio päivittyi sen ajan hyvään soittimeen eli CT-670:een. Innostus oli taas päällä vähän aikaa. Soittotunnit jatkuivat vielä, tosin ei aina kiinnostanut. Aloin hommaamaan nuotteja jostain mistä silloin pidin, esim. Metallicasta. Soitonopettaja tykkäsi ideasta ja soittelinkin sitten Fade to blackiakin tunneilla.
 
Sitten jossain vaiheessa ei jaksanut. Tuli pitkä tauko, jotenkin turhautunut olo.
Sitten se tuli. Nirvana meinaan. Tuli päähän. Siihenastinen suuntaa hakeva musiikkimakuni mullistui heti, ja piti saada kitara. Isäntä sitten maksoi pojalle Squierin stratocasterin, joka vieläkin on tallessa ja kunnostettu kertaalleen. Rakkain soittopeli ikinä!
 
Siinäkin oli hankalaa aluksi. Hirveä halu soittaa, mutta kyky tuottaa vain epämääräisiä hirveitä ääniä. Sointukirjoja oli, opastuskirjoja miten otteet sormitetaan....kaikki oli vaikeaa.
Melkein luovutin ja ajattelin että en osaa, ei tule mitään.
 
Jossain vaiheessa sitten soitin vahingossa A5-G5 sointukuviota vahingossa säröllä. Ehkä silloinen offspringin kuunteluni inspiroi johonkin, hakkasin vaan noita kahta sointua tajuamatta niistä mitään ja sain todella ison tunnetilan päälle.
Pikkuhiljaa aloin tekemään asioita vaiston mukaan ja soitin mistä pidin, helppoja Nirvanan kappaleita tai muuten vaan sähelsin jotain tietämättä edes mitä soitin.
 
Ennen kuin edes tiesin mitä soitan, osasin jo hakea selviä kuvioita missä oli logiikkaa ja mikä kuulosti korvaani hyvältä. Väänsin riffejä, ja vieläkin tuppaa olemaan niin, että en tajua sointuja opillisesti, vaan näen sormiotekuvioita päässäni - eli ymmärrän tavallaan kuvina mitä soitan.
 
Jossain vaiheessa kehityin niin, että tajusin jo hiukan mitä soitankin, ja silloin tällöin hyräilin ja koitin laulaakin päälle.
Neil Young-innostuksen mukana soitin Nipaa stereoista ja soittelin pitkien soolojaksojen päälle omiani, olin aivan taivaassa.
 
Tekninen kehitys oli huipussaan noin vuonna 1998, en osannut silloinkaan tiluttaa, mutta silloin sormet liikkuivat paremmin ja olin teknisempi.
Tuli taas vuoden parin tauko, elämäntilanne oli mikä oli, armeijaa, työtä, sekoilua yms. identiteetin rakentamista.
 
Sitten hommasin taas sähkökitaran, Washburnin BT-8:n, halpa vehje mutta tuntui taas hyvältä kun oli uusi soitin. Neil Young-fiilistelyt menivät sillä jotenkin hienosti ja aloin taas soittamaan ja nauttimaan siitä.
Aloin tekemään lauluja perusteellisemmin, laitoin juttuja ylös, joskus sanojakin. Inspiraatio oli valtava.
 
Nyt olen hommannut akustisen, tallentimen, ja uutukaisena Mnetin torilta ostamani Fenderin Jag-Stang. Innostus on päällä ja musiikillisesti olo on hieno. Rakastan musiikkia aivan helvetisti ja pystyn soittamaan itse jotain mikä tuntuu hienolta. En vieläkään ole tekninen soittaja, mutta itseltäni kuulostan ja lauluntekeminen on nyt vahvimmalla pohjalla kuin koskaan ennen, enkä ikinä ole ollut näin tyytyväinen siihen että on olemassa sellainen asia kuin musiikki, ihminen joka sitä voi soittaa - ja soitin jolla sitä soitetaan.
Kun päästää ulos jotain mitä itse haluaa kuulla, se on elämää se, saatana! Yritän vääntää jonkunlaisen demon/promon vielä tänä vuonna, vaikka aina se viivästyy kuten tähänkin asti.
 
Pääasia on se, että tämä on juuri sitä mitä haluan ellei vielä parempaa. Musiikista suuria tunnetiloja saavat ovat helvetin rikkaita ihmisiä, siinä on jotain mitä ei voi sanoin kuvailla.
 
Ketjun aloittajalle vahva plussa.

Koskaan en ole tunteja ottanut ja tekniikkani on ihan hyvä, ainakin joskus sitä on kehuttu ihan enemmänkin opiskelleiden toimesta. Onneksi näin. Tosin esim. teoriapuoli on jäänyt aika heikoksi, mikä rajoittaa jonkin verran soittelua, mutta tärkeintähän on tosiaan se, että se musisointi on mukavaa, eikä älytön suorittaminen.

Aloitin 15-kesäisenä kitaransoiton. En käynyt soittotunneilla, koska halusin soittaa vain "omia juttuja". Oppimateriaalina käytin lähinnä Total Guitar -lehtiä. Musiikin teoriaa opiskelin itsenäisesti jonnekin 3/3:n ja D:n välimaastoon -- itse kursseja en tietenkään suorittanut. Keskityin lähes yksinomaan asteikkojen opiskeluun ja tekniikkaharjoituksiin. Siihen se suurin into lopahtikin -- kiipesin ilman parempaa tietoa ja opastusta perse edellä puuhun. Nykyään kitaraa tulee soiteltua hyvin satunnaisesti, mutta sisälläni kytee pienoinen innostus aloittaa kitaran soiton opiskelu aivan alusta, tällä kertaa oikein.
 
Tämän hetkinen soittimeni on rummut, jotka hankin kolme vuotta sitten. Ensimmäisenä vuotena en juuri ehtinyt niitä soitella armeijan vuoksi. Seuraavana vuonna ehdin kyllä soittaa, mutten harjoitella. Viime kesän Pop & Jazz -leiri (ja ensimmäinen rumputunti) sai kuitenkin minut innostumaan säännöllisestä treenistä, ja nyt vuoden ajan ihan _oikeasti_ soitettuani ja harjoiteltuani pääsin opiskelemaan musiikkia Kuopion konservatorioon (II asteen ammatillinen koulutus). Olin joskus katkera siitä, että löysin oman soittimeni vasta 19-vuotiaana, mutta olen oivaltanut, että aikaisemmin väärin aloittamani kitaransoittoharrastus on ollut mittaamattoman arvokas opetus siitä, miten uuden asian opettelu kannattaa aloittaa: hitaasti, rauhallisesti, mahdollisimman alhaalta, ja AINA opettajan opastuksella. Vain näin voi saavuttaa nopeita, hyviä ja pysyviä tuloksia.

Mun pitää taas käydä tunneilla, edes epäsäännöllisesti, jotta jaksaisi suuntautua edes jotenkin. Tai sitten löytää joku helvetinmoinen kipinä johonkin a)uuteen tai b)joskus/useaan otteeseen soitettuun mutta nykyisessä valossa vielä vaiheessa olevaan asiaan. Jälkimmäinen tilanne tulee useinmiten omaa soittoaan kuunnellessa nauhalta. Paskaa mitä paskaa.

Minä olen tyytyväinen tapaan miten lähdin liikkeelle:
harjoittelin kappaleita tabulatuureista, oli vain akustinen. Koska kappaleet olivat metallia, tarvitsin siis sähkökitaran, koska tietysti niitä sillä oli luonnokkaampi soittaa. Soittelin aika kauan komppi-juttuja ja jotain kuvioita, kunnes uskalsin harjoitella ekan soolon. Toisten piisien harjoitteluhan kehittää tekniikkaa, että osaa sitten soittaa omiakin ja korvakuuloltakin tietää jotain, ja kun sävelet otelaudalla on selvillä. Teoriaa oppii myös Suuresta kitarakirjasta. Opettajaa en ole koskaan harkinnut enkä enää jaksaisi kun aktiivisia soittovuosia on kohta takana yksi (1) kappaletta

Mahtava threadi. Vois pistää plussan vaikka kaikille.
 
Tuosta motivaatiosta onkin jo oikeastaan kaikki oleellinen sanottu, ja olen itse täysin samaa mieltä. Itse aloitin kitaran soittamisen joskus reilu kolme vuotta sitten. Silloin innostus oli kova ja ahmin itse tietoa lähinnä netistä ja kirjoista. Opettelin tabulatuureista ja vähän myöhemmin korvalta. Kuitenkin suurin osa mitä nykyään osaan, on peräisin viimeisen vuoden ajalta kun kävin soittotunneilla. Yksityinen opettaja nopeutti oppimista potenssiin kymmenen. Menin tunneille omasta aloitteesta ja reenasimme juuri sellaista musiikkia kuin halusin. Toki opettaja myös esitteli uusia tyylejä ja bändejä, ripautti vähän teoriaa sinne väliin ja laajensi musiikkimakuani valtavasti. Kiitokset siitä hänelle.
 
Nykyään en enää käy tunneilla, mutta se vuoden pituinen oppijakso avasi silmät musiikille aivan eri tavalla. En silti jaksa reenata juurikaan mitään tekniikka- tai teoriaharjoituksia, vaan pyrin soittamaan vain musiikkia - omaa tai muiden - ja oppimaan siitä mahdollisimman paljon, nimenomaan sen takia että se on mielettömän hauskaa ja motivaatio ei pääse sillä tavalla kuolemaan. Sooloja en jaksa juurikaan opetella ulkoa. Yritän vaan soveltaa sitä "Knopfler-periaatetta", eli "kerro se kitaralla mihin laulusolisti ei sanoilla pysty". Mitään ultimaattista tilutustekniikkaa mulla ei ole ikinä ollut kiinnostusta kehittää, johtuen ehkä siitä että pidän bluesista, jossa tunnelatauksella on suuri merkitys, yli kaiken.
 
Näillä eväillä on pärjätty tähän asti ja toivottavasti tullaan pärjäämään jatkossakin. Joskus on kausia jolloin ei tule soitettua syystä tai toisesta kovin paljoa, mutta sellaisen jakson jälkeen tuntuu taas uskomattoman hyvältä palata kitaran varteen ja soitto kulkee aivan eri tavalla. Itse asiassa olen huomannut että pieni tauko silloin tällöin tekee hyvää motivaatiolle.

Todella hienoa puhetta. Kova kitaristi tunnistaa puutteet & realiteetit yleensäkin kun niitä jokaisen soitossa ilmenee.
Itse soittotaidolla ei ole väliä, ei minkäänlaista. Jokainen ihminen soittaa omien taitojensa mukaisesti. Ja en tiedä kuinka kova itsetunto voi ihmisellä olla, kun ilmaisee asiat niinkuin ne (mahdollisesti?) ovat. Todella upeaa kerrassaan. +

Myös minun vanhempani ja soitonopettajat saivat minut pakenemaan musiikin parista muutamiksi vuosiksi.
 
Pianon soitto alkoi 9-vuotiaana vähemmän omasta tahdosta. Isäni ilmoitti, että saat "lahjan", ja illalla olikin jo uuden karhea piano olohuoneessa odottelemassa. Olinhan aloittanut musiikkiluokan, joten olihan pojan jotain opeteltava soittamaan. Minulta vaan ei silloin kysytty, että mikä soitin voisi olla mieluisa...
 
No muutama vuosi menikin ihan mukavasti yksityistunneilla. Opettaja oli rento ja Aaronin pianokouluja pimputeltiin. Parin vuoden jälkeen opettaja sanoi, että kannattaisi hakea musiikkiopistoon soittotunneille. No minähän pyrin, mutta en päässyt tämän saman opettajan oppiin, koska hän oli niin suosittu, vaan minut tyrkättiin sellaiselle "suhteilla suojatyöpaikan" omanneella alkoholistille. Kertaakaan ei opettaja tainnut olla aivan ajallaan tunnilla, ja koska ei paljon hänen opissaan huvittanut soittoläksyjä harjoitella, niin tulos oli yleensä saman kaavan mukainen; opettaja istuu selän takana haisten vanhalle viinalle ja Sisu-pastilleille samalla huutaen "mitä mitä!", kun ei sormi napsahtanut oikeaan osoitteeseen. Tämä kyllä söi reilusti motivaatiota ja päätin hakea seuraavaksi vuodeksi uutta opettajaa. Ojasta allikkoon...
 
Sattuipa seuraava opettaja olemaan nainen, jolle tärkeämpää oli se, että soitan "sormet pyöreinä" ja nostan sormia korkealle, kuin se, mitä säveliä piano ulos suolsi. Ensimmäinen kirja, joka hänen opeissaa piti hankkia, oli helvetin paksu tekniikkaharjoituskirja. Se oli täynnä minulle siinä vaiheessa (ja myös nykyään) mahdottomia kahdeksasosa rillutteluja. Ei muuta kuin uusi vuosi jälleen ja edessä opettajan vaihto.
 
Pääsinkin lopuksi takaisin alkuperäisen opettajani oppiin musiikkiopistoon. Tässä oli mieluisaa se, että sain soittaa sitä mitä halusin. Tosin lukuun ottamatta sitä, että oli ne pakolliset tutkinnot joka ikinen vuosi... No motivaatio ei enää kasvanut ja päätin lopettaa koko touhun opistossa. Sen jälkeen soittelin lähinnä omaksi iloksi kotona, ja päätin muutaman vuoden päästä pyytää tältä samaiselta opettajalta taas yksityistunteja. Opettelimme yhdessä tuumin säestyksen alkeita ja se olikin ihan mielekästä jonkin aikaa. Taas lopahti innostus. Kaiken kaikkiaan soittelin pianoa huonolla menestyksellä n. 10-vuotta. Tuli siinä suoritettua 1/3 tutkinto ja musiikkiluokalla teoriaa aina 3/3:een asti. Piano tuli myöhemmin myytyä ja se siitä.
 
En muista vuotta, kun sain kaverini kanssa kipinän opettelemaan kitaran sointuja. Yhdessä sitten tavattiin sointutaulukkoja ja soiteltiin jotain biisejä, missä oli yksinkertaiset soinnut. Tämä oli ihan mukavaa, koska kun toinen oppi jotain, niin oli pakko opetella itse sama perässä. Tämäkin harrastus sitten jäi, kun muutin toiselle paikkakunnalle. Sen jälkeen on tullut silloin tällöin soiteltua sointuja ja säestettyä joko omaa tai emännän laulua.
 
Nyt liki kolmekymppisenä tuli jostain hirveä hinku aloittaa opettelemaan kitaralla vähän muutakin kuin pelkästään ne soinnut. Joka päivä olenkin ollut akustinen sylissä näppäilemässä tabulatuureja ja kävinpä kirjastossa hakemassa toistakymmentä kirjaa nuotteja sekä kitaransoiton oppaita. Nyt on hirveä hinku saada se ensimmäinen sähkökitara ja aloittaa sillä harjoittelu. Nyt huomaan myös sen, että on siitä pianon soitosta ollut hyötyäkin. Väitän harjoittelun olevan kivuttomampaa verrattuna siihen, etten olisi koskaan soittanut pianoa.
 
PS. Nuoteista soitto on minulla aika lailla hakusessa tuon kitaran kanssa. Osaan kyllä nuotit ja soitan nuoteista pianolla, mutta kitaran kanssa tuo on jostain syystä hieman hankalaa. Voisiko joku laittaa opetteluun hieman vinkkiä vaikka pikaviestillä, ettei mene hyvä ketju sivuraiteelle.

Mahtava aihe! Täytyneen muistaa plussaa antaa aloittajalle.
Itse aloitin nuorena 12??kitaran soiton ja parin vuoden päästä menin jo tunneille. Siellä opin soinnut ja muut, se mikä minua monta vuotta myöhemmin (eli nyt) ottaa päähän on se, etten viitsinyt silloin treenata kunnolla. Piti vain päästä vetää jotain tosi heavya.
 
Kaikkein eniten ottaa päähän sekin, että nyt monta vuotta myöhemmin on tullut tuo soiton kipinä ja nyt tilanne on on melkein ihan sama kuin silloin 12-vuotiaana. Kyllähän nyt osaa jo soittaa ihan ok, mutta olisi ihan kiva tuota teoriaa tietää yms. Eli ollaan vähän tyhjän päällä ja jotenkin tuntuu tosi vaikealta aloittaa opiskelua itsekseen, täysi tyhjästä.
 
Välillä on itselläni tullut mieleen soittimen vaihtokin, mutta mitäpä sekään auttaa, ehkäpä basistiksi :).
Kyllä vaan sen sanon, että jos on opettaja mahdollisuus niin menkää ja opetelkaa ja opetelkaa.

Joskus 11-vuotiaana ihailin kovasti Gallagherin veljeksiä ja halusin ehdottomasti itsekin alkaa soittamaan kitaraa.
 
Suunnilleen vuoden päästä sain kitaran joka oli akustinen (1. virhe). Hetken paukuttelin yksinäni, tiesin tässä vaiheessa että sähkökitara soi lujempaa kuin akustinen ja on kalliimpi. Oikeastaan oli myyjän ansiota että akustisen "sain"
 
Hetkeä myöhemmin tuli opettaja joka oli kanttori (2. virhe). Nämä virret ym. komppaukset ei oikein vastanneet mun ajatuksia Supersonicin ym. soitosta. Innostus lopahti täysin, vuoden jaksoin käydä->hyöty suunnilleen 0. Sitten olikin pitkään taukoa, jonkun biisin opettelin silloin tällöin näppämään tai komppamaan (todella helppoja kappaleita).
 
18-vuotiaana sain uuden kipinän sattuman kautta kun lähipiirin ilmestyi Tokai AST50+vahvistin+pedaali todella halvalla. Tokai osottautui jälkeenpäin oikeaksi löydöksi (ei ollut AST50). Epiphonen oston myötä olen 2kuukaudessa kehittynyt 10x niin hyväksi kun olin ennen.
 
Jälkeenpäin voin sanoa, että olen hieman katkera jostain asioista. Siitä ettei ollut kunnon opettajaa, siitä että myyjä tyrkytti akustisen (ihan niin kuin itse olisin noista jotain silloin tajunnut) ja siitä etteivät vanhempani aikanaan halunneet panostaa harrastuksiini yhtään. Jos kaikki olisi mennyt kohdalleen, tällä hetkellä olisin varmaan pirun hyvä, nyt olen vaan helvetin innokas ;)

Hassu tapaus: Eräs kaverini oli tunneilla soittanut vuosia trumpettia ja kyllästyi siihen ja lopettikin. Siinä sivussa hän oli veivannut sähköbassoa ilman opettajaa ja onnistunut yksinään hiomaan tietyt tekniset asiat yllättävän hyvään pisteeseen. Hän sitten kuitenkin päätti aloittaa sähköbasson soittotunnit, jolloin treenimotivaatio yllättäen hyppäsikin potenssiin kymmenen. Hän alkoi innostuneesti treenata monia tunteja päivässä ja nautti siitä. Vuoden yksityisten soittotuntien jälkeen pääsi vielä hyvillä pisteillä 2.asteelle. Sinne päästyään hän tuskin enää muuta tekeekään, kuin treenaa, mutta innostuneena asiasta.

Ilmoitin viisivuotiaana haluavani soittaa pianoa (kun kerran siskoni soittivat). Toinen siskoistani piti mulle pari soittotuntia hintaan 20 penniä / puoli tuntia (oli muuten iso raha mulle). Se kuitenkin jäi.
 
Ala-asteen toisella aloitin 'oikeasti' pianotunnit musiikki-oppilaitoksessa. Siellä soitinkin toisesta luokasta ala-asteen loppuun. Soitonopettajani muisti joka kerta kertoa, etten taaskaan osannut soittaa. Pelkäsin häntä niin, että tärisin kun piti ilmoittaa, että lopetan soittotunnit (n. 12-vuotiaana), vaikka äitini seisoi vieressä. Uskon vieläkin vakaasti, että piano ei voisi koskaan olla soittimeni, ja etten voisi ikinä oppia sitä soittamaan kunnolla.
 
Huilunsoiton aloitin 5. luokalla. Ja jossain välissä kävin musiikinteoriat 1/3 ja 2/3 hyvin arvosanoin. Huilussa mulla oli kivat opettajat ja opin huijaamisen taidon. Kun soitin soittotunnilla uutta kappaletta, soitin tahallaan väärin ja seuraavalla soittotunnilla sitten oikein, jotta vaikuttaisi siltä, että olen harjoitellut. Oikeasti harjoittelin max. 15 min viikossa ja soittotunti 30 min siihen päälle. Tätä jatkoin 5 vuoden ajan, kunnes totesin, että on typerää, että vanhemmat maksavat moisesta ja sanoin haluavani lopettaa.
 
Vuosi sitten (nyt olen 25 vee) päätin ostaa alttofonin, josta olen kauan haaveillut. Menin soittotunnille. Ikinä ei soittaminen ole ollut näin kivaa. Odotan innolla seuraavaa soittotuntia, jolloin soitamme yhdessä (opettajani säestää pianolla). Harjoittelen sen verran kun ehdin ja jaksan ja soittotunneilla yritän parhaani. Itsepähän siitä maksan. Eli nykyään soitan soittamisen ilosta, enkä velvollisuudentunteesta. Silti kaduttaa, että nuorena lopetin soittotunnit. Mähän voisin olla jo hyväkin soittaja, jos olisin jatkanut.
 
Ongelmani on enemmänkin epävarmuus. En mä osaa sanoa, että osaanko soittaa ja jos, niin minkä verran. Olisi hauska saada jokin mielipide. Kyllähän soitonopettajani sanoo, että mulla soi huilu kauniisti, mutta itse tulee sellainen olo, että verrattuna mihin? Varmuutta kaipaisin lisää. Vuoden samoilla soittotunneilla käyneenä alan siellä jo uskaltaa kokeilemaan improvisointia, vaikka tiedän, että homma saattaa mennä täydellisesti metsään.
 
Kumpi on parempi? En tiedä. Olen aina ollut kateellinen itseoppineille, kun ei mulla olisi riittänyt motivaatio...

Aloitettiin kaverin kanssa soittoharrastus suunnilleen samaan aikaan, eli noin neljä vuotta sitten. Minä ostin koskettimet ja kaveri sai kitaran. Alunperin kummallakaan ei ollut tarkoitusta mennä soittotunneille, vaan päätettiin itse opetella. Mutta jotta kaverini vanhemmat suostuivat ostamaan hänelle kitaran, hänen pitäisi aloittaa myös soittotunnit.
 
Nyt kun on mennyt tuo neljä vuotta itse soitan bändissä ja lisäksi kotona noin tunnin joka päivä.
 
Kaverini ei tiettävästi ole koskenut kitaraansa reilu vuoteen, vaikka yhtä motivoituneina aloitettiin soittaminen.
 
Kaverini mukaan hänen palon musiikin soittamiseen sammutti se, kun piti opetella pakosta sellaisia kappaleita joista ei pitänyt, ja käydä teoriatunneilla.

Kaverini mukaan hänen palon musiikin soittamiseen sammutti se, kun piti opetella pakosta sellaisia kappaleita joista ei pitänyt, ja käydä teoriatunneilla.
 
Näin se menee. Pakkosyöttö yleensä sammuttaa innostuksen mihin hyvänsä. Itse olen täysin omasta aloitteestani käynyt teoria- ja soittotunneilla, ja ikinä ei ole kihonnut sapen makua suuhun.

Mulla on ollut aina hirveä halu soittaa ja päästä esiintymään.
Harrastus alkoi alle 10-vuotiaana erilaisten kosketin- ja puhallinsoittimien kautta. Eli koulun orkesterit ja torvisoittokunta.
Sitten 60-luvun lopulla naksahti, kun kuulin Hendrixiä ekan kerran. Kun olin yhdentoista sain akustisen kitaran ja opiskelu alkoi. Aloitin kirjekurssilla, kun vanhemmilla ei ollut varaa kustantaa soittotunteja. Hampaat irvessä ja sormet rakoilla tuli opeteltua perussoinnut, barre-ote ja muita perusjuttuja.
Sitten voitin vakioveikkauksessa hiukan rahaa ja eka sähkökitarani näki päivänvalon. Samanhenkistä porukkaa löytyi ystäväpiiristä ja eikun bändi pystyyn. Mulla ja basistilla putkiradiot vahvistimina ja rumpaliilla pahvilaatikot. Ja paranoidia pantiin menemään niin maan perusteellisesti.
Sitten jossain vaiheessa kuvioihin astui "parempi" kitaristi ja sain kenkää. PAikkakunnalla asui siihen aikaan yksi todella hyvä kitaristi, jonka soittoa erään toisen kaverini kanssa kävmme salaa kuuntelemassa. Päätimme kysyä soittotunteja. Pääsimme tunneille, mutta oli tylsää soitella yksinään, joten opettajamme ehdotti, että perustetaan bändi. JA koska kitaristeja oli jo kolme, päätin minä siirtyä bassoon - olin tuolloin 13v. Siinä sitten tuli muutama vuosi revittyä bassoa samanlaisella intensiteetillä kuin aikoinaan akustisen kitaran kanssa. Ja opinhan minä sen. Tuon jälkeen olenkin sitten pääsoittimenani soittanu bassoa monessa eri bändissä.
MIssään vaiheessa minua ei kukaan ole pakottanut soittamaan. Aina se soittohalu on lähtenyt itsestä ja hirveästä halusta päästä esiintymään. Motivaatiopulaa ei ole ollut. Ja samahomma jatkuu edelleen, vaikka ikää on jo lähemmäs 50.
Omille muksuille olen antanut mahdollisuuden soittaa ja käydä musiikkiopistoa. Heistä kaikki kävivät sitä oman aikansa ja lopettivat, kun kyllästyivät. En pakottanut jatkamaan. Ja kyllä he kaikki vielä silloin tällöin tarttuvat instrumenttiinsa ja soittelevat omaksi ilokseen.
EDIT: Mullakin tää homma olisi saattanut kuivua kokoon, jos olisin joutunut yksinäni soittelemaan. Eli kannattaa jossain vaiheessa hakeutus jonkun ryhmän mukaan. Bändi, kuoro, torvisoittokunta tms. Porukassa tuo homma on aina hauskaa.

Hyvä aihe. Mistä tulikin mieleeni, että...
 
Olen 35 vuotias, kitaraa olen soittanut 20 vuotta. Nyt aloitin kuitenkin koskettimien soiton. Innostuin ensin kovasti ajatuksesta lähteä kansalaisopiston piano-kurssille, mutta nyt olen alkanut tulla toisiin aatoksiin. Että enhän minä voi kunnolla harjoitella pianonsoittoa kotona, kun mulla ei ole pianoa, vaan syntikka. Tai pari tuommoista halpaa keyboardia, ei kai ne edes ole syntikoita varsinaisesti. Niin, että ehkä mun ei kannatakaan mennä sinne... Kyllä mua kiinnostaisi oppia soittamaan nimen omaan klassistakin pianoa, koska olen jazz/pop-musikantti, ja osaan kyllä improvisoida ja tehdä omia sovituksia yms. Mutta olisi kiva osata soittaa myös ''oikeaoppisesti''. Mutta ei noilla mun soittimilla voi soittaa mitään dynaamisia juttuja eikä pedaaleja ole, mitkä taas on klassisen pianon perusjuttuja.

Epämuusikko: Mun pitää taas käydä tunneilla, edes epäsäännöllisesti, jotta jaksaisi suuntautua edes jotenkin. Tai sitten löytää joku helvetinmoinen kipinä johonkin a)uuteen tai b)joskus/useaan otteeseen soitettuun mutta nykyisessä valossa vielä vaiheessa olevaan asiaan. Jälkimmäinen tilanne tulee useinmiten omaa soittoaan kuunnellessa nauhalta. Paskaa mitä paskaa.
 
Löytyikö? Mulla olis ehkä sama.

Ahti Tuumiainen: Hyvä aihe. Mistä tulikin mieleeni, että...
 
Olen 35 vuotias, kitaraa olen soittanut 20 vuotta. Nyt aloitin kuitenkin koskettimien soiton. Innostuin ensin kovasti ajatuksesta lähteä kansalaisopiston piano-kurssille, mutta nyt olen alkanut tulla toisiin aatoksiin. Että enhän minä voi kunnolla harjoitella pianonsoittoa kotona, kun mulla ei ole pianoa, vaan syntikka. Tai pari tuommoista halpaa keyboardia, ei kai ne edes ole syntikoita varsinaisesti. Niin, että ehkä mun ei kannatakaan mennä sinne... Kyllä mua kiinnostaisi oppia soittamaan nimen omaan klassistakin pianoa, koska olen jazz/pop-musikantti, ja osaan kyllä improvisoida ja tehdä omia sovituksia yms. Mutta olisi kiva osata soittaa myös ''oikeaoppisesti''. Mutta ei noilla mun soittimilla voi soittaa mitään dynaamisia juttuja eikä pedaaleja ole, mitkä taas on klassisen pianon perusjuttuja.
 
Profiilisi mukaan olet Helsingistä kotoisin, joten eiköhän sieltä löydy joku paikka, missä pääsee pianoa treenaamaan. Täällä Jyväskylässä ainakin on mahdollisuus käydä esim. kirjastolla soittelemassa ihan ilmaiseksi, kun käy vaan varaamassa soittohuoneen itselleen. Voi olla myös, että sieltä kansalaisopistolta tarjotaan mahdollisuutta päästä johonkin tilaan treenaamaan.