Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Mitäs diggaatte Malevolent Creationista?
 
Palvon. Ainut death metal bändi joka on antanut syytä hankkia kuusi levyä tuotannostaan ja silti pitää saada lisää. Vanhemmista Retribution jyrää päälle kuin lauma sarvikuonoja, ja The Ten Commandments on jotain genreillä määrittelemätöntä, mutta raskasta metallia. Uudemmista The Will to Kill on perkeleellistä ja voimakasta tykittämistä, Warkult enemmän jyräilyä ja puhtaalla sotateemalla. Ja jos pitää saada vain täyslaidallinen mäiskettä maksimivauhdilla ja helvetin ronskeilla soundeilla, kannattaa napata In Cold Blood. Ei noita kaikkia jaksa luetella, ottakaa bändi kuunteluun.
 
Death metallin puolelta kolahtaa enimmäkseen joko kuolettavan synkkä ja painostava tavara ja lyijynraskas ja aivot sulattava primitiivinen mättö. Obituary on ikisuosikkini, laahaavaa ja tuskallista Death metallia. Autopsyn svengvaava ja hämärä ote yhdistettynä alansa parhaisiin lyriikoihin toimii myöskin. Suffocation on hitaimmillaan todellista kärsimystä, Pierced from within muuttaa joka kuuntelulla sielua entistä mustemmaksi. Vielä pitemmälle homman vievät Immortal Fate ja W.O.M.B, joiden tummuusaste on jo niin korkea että päässä alkaa tuntea aivovaurion lähenevän. Näillä bändeillä kuolema todellakin hengittää niskaan. Uusista tuttavuuksista Avulsionin Indoctrination to the Cult of Death on erittäin hieno paketti joka kuulostaa aivan hidastetulta ja synkistelyyn painottuvalta versiolta Suffocationin ja Cryptopsyn äpärälapsesta.
 
Mättö ja höyryjyrä -osastolla Suffocation toimii myös, kuten myös vanha Bolt Thrower ja Fleshgrind, jonka live-splitti LP Resurrectionin kanssa on edelleen paras metallilive mitä olen kuullut. Todella juustoista ja primitiivisen härskiä runnomista joka katkoo päästä verisuonia joka kuuntelulla. Hate Eternal ja Rotten Sound ovat tähän verrattuna itikan piereskelyä. Lähelle pääsee ainoastaan Krabathorin Orthodox -levy, joka tosin biisimateriaaliltaan ei ole läheskään yhtä total headbanging madness kuin tuo Fleshgrindin muskelideath. Ja meinasi melkein unohtua: Massacren From Beyond on melkoisen unohdettu lätyskä vahvaa runnomista. Kokoonpano laulajaa lukuunottamatta sama kuin Deathin Leprosyllä, mutta meininki noin puolet rankempaa, hehe. Hankintalistalla on tällä hetkellä myös Benedictionin debyyttilevy, joka on laiskaa mutta tonnin painoista mättöä herra Barney Greenway keulilla.
 
Saatanallisemmalta puolelta tietenkin Deicide ja Morbid Angel pitää mainita, varsinkin ensin mainittu jonka neljä varhaisinta albumia ovat kaikki hankkimisen arvoisia. Morbid Angel kannattaa ottaa jo sikäli haltuun, että kyseessä on yksi omaperäisimmistä metalliyhtyeistä tällä hetkellä ja vielä tulevaisuudessakin. Uudemmista nimistä Evil Incarnate on täyttä eliittiä, yhdistäen parhaat puolet suunnilleen kaikista genreä määritelleistä bändeistä ja lopulta saa aikaan täysin jäljittelemättömän soundin. Blackest Hymns of god's disgrace kaikille hankintaan.
 
Death metallin esihistoriasta löytyy myös mainioita bändejä. Slaughter ja Repulsion esimerkiksi, joista ensimmäisen tyyli oli niin ultimaattisen primitiivinen, että biisejä saatettiin tehdä vain yhdellä riffillä. Todella limaista ja niskalihaksia runnovaa death metallia thrash vivahteella. Repulsionin Horrified täyspitkä onkin varmaan voimakkain death metal levykokonaisuus mitä on tullut vastaan. 18 biisiä joista 16 todellisia ässiä. Bändin tyyli on suunnilleen yhdistelmä thrash metallin kitarointia, death metallin sanoituksia ja grindcoren rumpumeininkiä. Levyllä on asiaankuuluvan kurttuinen tuotanto jota suorastaan rakastan.
 
Goregrindin kiistaton kuningas on ehdottomasti Dead Infection. Laiskaa, juustoista humppakomppia ja vammaista svengiä yhdistettynä kaoottisiin grindiosiohin ja kunnon suoliviemäröinti-örinään. Impetigo on tietenkin mainittava jos haluaa kuulla älyttömimmät laulusuoritukset koskaan. Todella kaistapäistä kiljumista ja röllöilyä. Jos haluaa vielä DI:täkin juustoisempaa humppaa, on otettava käyttöön Gut, Dead ja Gronibard. Näillä bändeillä löllöilyn seassa myös nopeaa grindiä aika paljon, mutta jos haluaa senkin minimiin, täytyy hommata soittimeen Japanin ylpeys, Morquido, joka ei ole enää edes goregrindiä, vaan aivan täyttä juustoa. Ja laulu täytyy kuulla että uskoo todeksi. Itse en meinannut nahoissani pysyä kun ensimmäista kertaa kuulin ja koehenkilöillä ovat lopputulokset olleet aina yhtä tuhoisia.
 
Nopeaa kaaossurinaakin pitää joskus saada ja siinä mielessä Brodequinin Festival of death vie aina voiton. Hulvattoman nopeaa ja kaoottista poraamista vailla järjen häivääkään ja ilman toivoakaan selkeästä soundista. Aivan totaalisen järjetöntä paahtamista ilman dynamiikkaa ja musiikkia.
 
Ei nyt heti tullut enempää mieleen mutta kirjoittelen lisää kun jakselen.