Yleistä keskustelua musiikista ›

Joskus on tullut raapustettua tarinaa omasta musiikin harrastuksesta. Kokeillaan, kiinnostaako tällainen henkilökohtaisempi näkökulma ja jaksaako porukat lukea pitkää tarinaa..Tässä tekstissä on juttua parilta vuosikymmeneltä liittyen musiikin kuuteluun, soittamiseen jne.
 
Mikäli ylläpito katsoo tämän tekstin liian pitkäksi tms. niin löytyisikö tältä sivustolta jotakin nurkkaa, missä tämmöisiä tarinoita voisi julkaista? Olisi meinaan mielenkiintoista lueskella ihmisten omia tarinoita aiheen tiimoilta. No, tästä tämä nyt kuitenkin alkaa..
 
--------------------------------------------------------------
 
Musiikki on minulle harrastuksista oikeastaan kaikista tärkein.
 
Musiikki on kuulunut kuvioihin kaikissa muodoissaan reilut kaksikymmentä vuotta. Suurin syyllinen tähän kaikkeen (kuten myöhemmin moneen muuhunkin) on lapsuuden ystäväni, joka houkutteli minut kitaransoiton pitkälle tielle ja tutustutti muutenkin erilaisiin artisteihin sekä orkestereihin. Ajattelin laittaa tähän jonkinlaista kronologista kertomusta erilaisista bändeistä sekä artisteista, joita on tullut kuunneltua eri ikäkausina. Aloitetaan ajasta, jolloin ikää oli n.10-vuotta.
 
Eero ja Jussi Raittinen
 
Ensimmäinen bändi, jota muistan kuunnelleeni oli Raittisen veljekset! Heidän kappaaleensa "Kaunis Nainen" oli SE biisi, joka kolahti oikein kunnolla. Kaverini kotona kuunneltiin veljeksiä, jokin kasetti se oli, en tosin muista mikä. Tuolloin homma oli naivin lapsellista, mutta kuitenkin ehdottoman aitoa. Myöhemmällä iällä arvostus Eeron ja Jussin tekemisiä kohtaan on muuttunut arvostukseksi todellista uranuurtajuutta, sekä ammattilaisuutta kunnioittavaksi, niinkuin monen muunkin kotimaisen pitkän linjan artistin kohdalla. Muistanpa ala-asteajoilta yhden konsertinkin, jossa Jussi Raittinen esitti lastenlauluja sekä rokkibiisejä, kyseessä oli varmaankin ensimmäinen ihkaoikea keikka, jolla olen ollut!
 
Elvis
 
En voi sanoa lukeutuvani intohimoiseksi Elvis-faniksi, mutta silti tämä legenda oli ensimmäinen ulkomaalainen artisti, jota muista kuunnelleeni. Kaveripiirissä oli joku Elviksen kokoelmalevy kasetilla ja sitä sahattiin läpi päivät pitkät. Ja ilmakitara soi!
 
Stray Cats
 
Stray Cats..olikohan se biisi nimeltään "Runaway Boys", joka soi radiosta joskus parikymmentävuotta sitten. Jollakin tavalla se oli jotain aivan erilaista, mitä siihen asti olin kuunnellut. Rockabillyn muoto ja energia kait siitä niin erikoisen kokemuksen teki. Myöhemmällä iällä tuli ostettua yksi LP-levy, joka edelleen todistaa sitä, että tässä bändissä Brian Setzer on todella erinomainen omalla sarallaan.
 
Hurriganes
 
Ensimmäinen, omalla rahalla ostettu äänite oli Hurriganesin "Fortissimo", naapurin kaverilla oli tarve myydä ko. kasetti ja kovan tinkaamisen jälkeen kasetista pulitin 15mk. Tuolloin oli vielä sinisiä vitosen seteleitä, niitä kaivoin kolme kappaletta maksun yhteydessä. Siitä hetkestä alkoi tutustuminen tähän bändiin, sekä suomalaisen rockin shamaaniin, Henry "Remu" Aaltoseen.
 
Kyllähän se täytyy sanoa, että Hurriganes teki suomalaisen rockin historiaa, sillä tuskinpa missään aikaisemmassa bändissä oli yhdistynyt tällaista alkuvoimaa, mitä Remusta, Cissestä sekä Albertista löytyi. Albert Järvinen on kitaristi, joka oli ehdottomasti tämän maan yksi talenteimmista kautta aikain. Monet ovat kuulleet Albertin soittoa Ganeseissa, mutta mielestäni parhaita suorituksia löytyy sellaiselta orkesterilta, kuin Pen Lee, jossa Albertkin soitti. Kyseessä oli Dave Lindholmin bändi. Mutta ei tästä sen enempää, sillä Ganeseista löytyy tarinaa jokapuolelta, joten mitään sen erikoisempaa ei tulisi kuitenkaan sanottua.
 
Remun kirja "Poika varjoisilta kujilta" on lukemisen arvoinen, ehdottomasti. Sieltä löytyy mitä ihmeellisimpiä kielikuvia ja kertomuksia keikoilta, kiertueilta, studioista jne. Vilahteleepa sielä myös muita suomalaisen rockin legendoja, kuten esim. Rauli Badding Somerjoki, jota Remu kutsui Buddingksi..siin ä on kansissa kappale suomalaisen rockin historiaa, johon kannattaa tutustua.
 
Zero Nine
 
Kuusamosta kun olen syntyisin, niin tottakait kylän (nyk. kaupungin) oma bändi oli mukana kuvioissa. Ja on edelleen ehdottomasti. Oman lisämausteen tähän tuo se, että vanhempani ovat tuttuja bändin rumpalin, Mikko "Borno" Korpelan, vanhempien kanssa. Naskalina tuli seurailtua vähän lähempää myöskin Mikon touhuja. Vanhin siskoni on myös aikanaan seurustellut Timo "Runkku (nykyään sovinnaisesti Iso T" Käsmän kanssa, mutta kuulemma homma lopahti siihen, että Timo-poika ei saanut aikaiseksi silloin, kuin olisi pitänyt..:)
 
Joka tapauksessa nollaysi-orkesteri ponnisti maailmalle sellaisista lähtökohdista, joista ei olisi periaatteessa pitänyt koskaan olla mahdollista nousta pinnalle. Tai näin ainakin oli tapana ajatella kotimaisessa musiikkibusineksessa. Mutta kuten äijät ovat itsekin tuoneet esille, se kotiseudun erikoislaatuinen atmosfääri oli kaiken takana. Siitä he myös muistuttivat suomalaiselle keikkayleisölle biisin " To The Mountain" -muodossa, jonka he ovat omistaneet kotiseudulleen.
 
Ssitä tunsi itsensä ylpeäksi, kun oman paikkakunnan bändi alkoi menestymään, se oli selvä. Varsin nopeasti tajuttiin se, että bändi osaa soittaa tiiviisti ja että musasta löytyy jotain omaa. Tähän vaikutti varmastikin se, että itse oli "sisällä" soittamisessa jollakin alkeellisella tavalla, koska kavereiden kanssa soittamista tiiviisti tuolloin opeteltiin.
 
Zerot eivät juuri tehneet keikkoja Kuusamossa, koska tahti oli kova alusta lähtien. Näin jälkeenpäin ajateltuna, moniko suomalainen bändi on tehnyt tuon määrän keikkoja, mitä he ovat pitkällä urallaan tehneet? Sitä voi hyvällä syyllä kysyä, sillä puhutaan varmasti lähemmäs 1500 keikasta ja ties kuinkamonesta kilometristä..Mutta silloin, kun keikka oli tarjolla, niin sinne mentiin. Ja meni moni muukin, legendaarinen Valistustalo oli tupaten täynnä (n.800 hlöä), kun Zero Nine tinttasi menemään. Valistustalolla soitti moni kotimainen huippubändi (Eput, Dingo, Peer Günt..), mutta samanlaista meininkiä harva pystyi saamaan aikaiseksi.
 
Koko se kahdeksankymmentäluku oli Zerojen osalta tiivistä aikaa, jolloin suurin osa tuotannosta myöskin syntyi. Kuusamossa heidän tukikohtansa oli Rauhala-niminen rakennus, jossa muuten itsekin olen saanut kunnian pitää treenikämppää. Rauhalassa pyöri jossakin vaiheessa levyliike, josta sai tuon musiikki-genren äänitteitä sekä oheistavaraa. Ja siellähän tuli vierailtua useasti. Voi siis ylpeänä sanoa, että Zero Nine oli mukana kuvioissa koko sen nuoruusajan ja vielä ylpeämpänä voi sanoa, että on edelleen mukana ja voimakkaasti on vaikuttanut siihen, miten musiikkia arvottaa ja sitä kuuntelee.
 
Muutamasta levystä muutama sana. Visions, Scenes and Dreams- albumi oli nollaysi-orkesterin ensimmäinen levy ja tuolloin tuli selväksi, että Kepa Salmirinne on tämän valtakunnan yksi parhaimmista tämän genren tulkitsijoita ja laulajista. Vaikka kielellinen ääntäminen ei ihan olekaan kuosissa, niin se lauliääni korvasi nuo puutteet. Tuolla levyllä myös meikäläistä miellytti Iron urkusoundit, jotka olivat jotenkin aidoimmillaan juuri tuolloin. Mielestäni samaan fiilikseen miksaajat eivät ole päässeet yhdelläkään muulla albumilla. Runkun kitarointi on myös jo siinä muotissaan, mistä on saanut nauttia kaikilla myöhemmilläkin levyillä. Blank Verse-albumi olikin sitten jo hyppäys isompiin saappaisiin, sillä taustalla pyöri Ian Gillan, jonka panos tosin ei kuulemma niin kauhean merkittävä ollut. Mutta kuitenkin, bändi pääsi kansainvälisiin ympyröihin mukaan ja varmasti sai jatkoa ajatellen luotua kontakteja.
 
Merkittävin saavutus lienee se, että Zero Nine oli AC/DC:n lämppäribändinä ja soittivat mm. Monsters Of Rock-festareilla kaikkien sen ajan suurimpien maailmanbändien kanssa. Viimeisin levy on Freakshow, joka tuli ulos 1996 ja ilokseni voi todeta, että bändi on kehittynyt vuosien varrella hienosti, juuri kuin odottaa sopiikin. Jäsenethän asuvat tätä nykyä Oulussa, jonne he muuttivat -90 luvun taitteessa, "Lähdettiin suureen kaupunkiin, maalikylään" , kuten he itse sanoivat tuosta muutoksesta. Viimeaikoina studiossa on vietetty aikaa siihen malliin, että voimme odotella materiaalia levyn muodossa jossakin vaiheessa.
 
Iron Maiden, White Snake, Rainbow, Deep Purple, Scorpions, Judas Priest, Motörhead, Accept..
 
Kun rockista pääsi selvyyteen, niin sitten iski heavy ja lujaa. Zerot tietenkin vaikuttivat tähän, se lienee tuli selväksi jo tuossa edellisessa osassa. Tuolloin 10-15vuoden iässä sitä oli niin ehdoton tämän musiikin suhteen, sillä silloin, kun iski jonkin tyylin "kausi" päälle, niin muuta ei sallittu :) Tuntuu huvittavalta näin myöhemmin ajateltuna, mutta sitähän se muutoinkin oli se elo, mustavalkoista kaikin puolin.
 
Iron Maiden oli varmastikin se ensimmäinen ulkomainen heavy-orkesteri, jonka levyjä "sain käsiini". Sellaiset biisit kuin " Run To The Hills" ja "Killers" iskivät, kuin tuhat volttia! Itse en omistanut yhtään alkuperäistä äänitettä, mutta kaseteille niitä nauhoiteltiin, sieltä mistä saatiin. Muistan kaverin, joka oli kova Maiden-fani, häneltä niitä albumeja hankittiin lainaksi. Silmät pyöreinä tutkittiin levynkansia ja luettiin musalehtiä, kaikki se Eddie-rekvisiitta tuki varsinaista musiikin harrastamista omalla tavallaan.
 
White Snake oli myös kuumaa tavaraa, rockimpaa kuin Maiden-rypistys. Ensimmäinen äänite oli muistaakseni "Saints And Sinners", jonka sain synttärilahjaksi. Kysessä onkin mielestäni paras levy, mitä heiltä on tullut koskaan ulos. Jälkeenpäin olen hommannut sen cd:näkin ja toimii yhä edelleen hienosti. Jonkinverran opeteltiin soittamaan biisejä, koska ne olivat aika helppoja oppia - pohjautuivat ihan kolmisointuun selkeästi. Niitä sitten soiteltiin kahdella kitaralla soittokämpillä. Tähän samaan aikakauteen kuuluivat myös kaikki nuo otsikossa mainitut bändit, oikeastaan tuo vuosikymmen oli todellista kulta-aikaa tällä musiikkityylin alueella ja siinä oltiin kiinni ja syvällä.
 
Raskaammalta puolelta tuli kuunneltua Iron Maidenia, Motörheadia, Acceptia, Judas Priestiä, myöhemmin myös Metallicaa ja Anthraxia. Perinteisen rockkiin ja melodisempaan heavyyn pohjaavat White Snake, Rainbow, Deep Purple, Scorpions edustivat sitten sitä toista laitaa. Biisejä opeteltiin soittamaan ja yhä edelleen niitä tulee soitettua, sillä tuolloin kyllä tehtiin heavyn ja rock-genren parhaat biisit ja levyt, siitä ei ole epäilystäkään.
 
AC/DC
 
Vaikka Australian pojat kuuluvat samaan osastoon edellisten kanssa, niin halusin käsitellä bändiä ihan oman otsikon alla, sillä bändin vaikutus oman musiikillisen ajattelun suhteen on ollut aivan erityinen. Ensimmäisen akustisen kitaran ostin -84, kun paras kaverini houkutteli mukaan klassisen musiikin opiskeluhin. Pari vuotta opeteltiin aktiivisesti sitä puolta, mutta niinhän siinä kävi, että mielenkiinto alkoi lipsumaan hyvin nopeasti rockin ja muun musan soittamiseen. Hurriganesia yms. soiteltiin kovastikin, mutta AC/DC:n biisit tarjosivat sitä perusmateriaalia, jota oli hyvä opetella. Aluksi äänitteitä hommasin kaseteille, mutta nyt myöhemmin olen hankkinut koko tuotannon cd:nä
 
Ensimmäinen AC/DC:n äänite, minkä hankin oli For Those About To Rock-albumi. Vähitellen niitä kertyi muutama muukin, mutta ennenkaikkea omaan "biisivarastoon" kertyi kymmeniä kappaleita, mitä sitten soitettiin, mm. erään ystävän kotona autotallissa.
 
Ensimmäisen live-keikan näin Ballbreaker-Tourin Helsingin konsertissa 1996, vanhassa jäähallissa ja meno oli dynamiittia! Ne fiilingit olivat uskomattomat, kun kuuli kaikki ne biisit niin autenttisena, kuin vaan voi. Ja lujaa. Toinen keikka oli marraskuussa 2000, sillä kertaa Hartwall-Areenalla. En tiedä, johtuuko sitten Hartwall Areenasta itsestään, mutta akustiikka ei pelannut niin hyvin, kuin vanhassa hallissa. Koko ajan joutui pinnistelemään, että sai biiseistä selvää, sillä äänet hajosivat puuroksi. Mutta sillä keikalla sai omin silmin katsoa, kun housujen lahkeet lepattivat, sen verran tukevasti soitto soi!
 
Kolmas kerta toden sanoi 26.6.2001 Olympia-stadionilla. Tämä erosi tietysti aiemmista stadionin oman ilmapiirinsä ansiosta, mutta myös soundeiltaan. Homma toimi edelleen todella hyvin ja sitä seuraavaa esiintymistä tässä vesi kielellä odotellaan.
 
Kaikenkaikkiaan AC/DC on se peruskivijalka, johon voi aina tukeutua silloin, kun sen aika on. Saas nähdä miten kauan Youngin veljekset jaksavat vääntää tätä hommaa, toivottavasti mahdollisimman kauan. Agnus Young antoi taannoin kotimaassaan kitaratunteja pienille lapsille, joten ehkäpä tulevaisuus on turvattu siltä osin..
 
Creedence Clearwater Revival - CCR
 
Ei voi olla kertomatta sinällänsä hauskojakin muistoja liittyen CCR:ään. Viisitoistavuotiaana olin rakentamassa systerilleni taloa Rovaniemelle. Hänen miehellään on sormensa pelissä siinä, että ylipäätänsä CCR tuli tutuksi. Sisko asui nimittäin rakennusaikana Petäjäskoskella, muutamakymmentä kilometriä Kemin suuntaan Rovaniemeltä. Autossa kuunneltiin lähinnä kotimaista iskelmää, mutta silloin tällöin mankassa soi bändi, jonka biisien sanoja sitten siskonmies hoilasi ajaessaan. Ensialkuun en juuri kiinnittänyt huomiota siihen sen tarkemmin, mutta muutaman soittokerran jälkeen rupesin tarkemmin kyselemään, että mikäs se tämä orkesteri on?
 
Biisit kuten "Up Around The Bend", "Born On The Bayou" ja " Bad Moon Rising" alkoivat soimaan korvissa..siskon mies kertoi sen minkä tiesi ja tuon kesän jälkeen tuli kaivettua jostakin CCR:n tuotantoa käsiin. John Fogerty ja kumppanit kyllä tekivät loistavia biisejä, jotka myöskin kuuluivat tuon kesän jälkeen treenikämpilläkin moneen kertaan ja ovat soineet soittimesta siitä lähtien.
 
Peer Günt, Kolmas Nainen, Popeda, Eppu Normaali, Catwalk, Honey B And The T-Bones, Pepe Ahlqvist
 
Tuolloin kahdeksankymmentäluvun puolenvälin tietämillä kunneltiin tietysti kotimaisiakin bändejä, olihan ne ensimmäiset kokemuksetkin juuri kotimaisesta valikoimasta poimittuja. Voimakkaimmin kolahti Peer Günt, joka teki lähtemättömän vaikutuksen ensimmäisellä levyllään. Soitto oli alkukantaista, rosoista ja varsinkin Timo Nikin kitarointi sekä ääni olivat jotain, mitä ei aiemmin ollut tullut vastaan. Sitä ihmettelin, että kuinka miehellä voi olla tuollainen ääni, siinä ei paljoa melodisia sävyjä tarvinnut hakea. Twist Twist Erkinharju esitti sellaista rumpujen mätkettä, jota ei monelta muulta tässä maassa ole kuultukaan. Voi kait sanoa, että tupla-bassarien käyttö oli huipussaan, kun tämä hurjapää niitä polki. Huoneen seinät täyttyivät vuorenpeikkojen kuvista, lehtileikkeetkin tuli saksittua talteen.
 
Kolmas Nainen kolahti myös, heti ensimmäisellä levyllänsä. Hommasin kasetin juuri ennen, kun lähdimme yläasteella luokkaretkelle ja bussissa laitoin soimaan jossakin vaiheessa ko. levyn. Porukat tykkäsivät meiningistä ja niinpä taisi uusia faneja syntyä kerralla useampi. Biisejä tietysti opeteltiin soittamaan, niin Güntin kuin Kolmannen Naisenkin, sehän oli selvää heti alusta lähtien.
 
Popedaa ei voi jättää mainitsematta, sillä vahvasti sekin levyhyllyyn kuului. "Kaasua, komisaario Peppone", "Dada", "Kersantti Karoliina" - siinähän niitä biisejä oli, joita mankassa soitti. Olenpa päässyt samalle lavallekin yhden Popedan jäsenen, Törrö Tapanisen kanssa meinaan, joskus kymmenen vuotta sitten oli Kuusamossa ns. joulujamit ja silloin veivattiin vaihtelevalla menestyksellä useita tunteja.
 
Eput alkoivat kiinnostaa myös tuossa vaiheessa, radiosta tuli "Rupisia Riimejä, Karmeita Tarinoita", kun olimme lomamatkalla Pohjois-Norjassa. Siitä innostuneena hommattiin kasetteja ja tuotantoa tuli keräiltyä tasaisesti. Eput soittivat myös Kuusamon Valistustalolla, talo oli tupattu täyteen ihmisiä ja meno oli hyvä. Kyllähän tuo farkkuhousu -veljesten meininki on aina ollut osa levyvalikoimaa, tosin nyttemmin enää yhden kokoelman osalta vain.
 
Hiukan erilaisempaa, rhytm & blues -pohjaista meininkiä edustivat Catwalk ja Honey B & T-Bones ja Pepe Ahlqvist. Kaikki kävivät keikalla jälleen samaisella Valistustalolla ja hyvin erikoisia tapauksia ne olivat. Sillä katsojasukseesta ei voitu puhua, Catwalkia oli katsomassa muistaakseni n. 20 hlöä..
 
Silti Silvennoinen, Vihinen, Takala ja kumppanit soittivat sellaisella energialla, joka jäi hienona kokemuksena mieleen. Ja varsinkin se, että vaikka sali oli tyhjä, niin miehet soittivat silti täysillä, ilman mitään jäähdyttely-meininkiä. Hieno asenne kaikenkaikkiaan. Heikki Vihisellä oli perseeseen asti oleva letti, toisenlaista lookia saatiin katsoa näissä Kummeli yms. ohjelmissa, missä mies oli kalju. Sittemmin mies on ollut ainakin Tampereen Kaupungin Teatterissa joku taiteellinen johtaja tms.
 
Mainittakoon tässä keikan lämppäribändi; nimittäin oululainen Juliet Jonesin Sydän, joka soitti oman setin ennen Catwalkia. Tosin pojat olivat nauttineet vettäväkevämpää aika reippaasti, joten soittaminen oli mitä oli..
 
Honey B:ssä ihmetystä herätti taas naisbasisti Aija Puurtinen (ja hänen lava-akrobatiansa sekä ulkoinen olemus), joka vielä soitti pirun "tiukasti" sormilla. Rummuissa oli hänen veljensä ja kitaraa sekä laulua hoiti Esa Kuloniemi. Kuitenkin kyseessä oli suomalainen, r & b-rockia soittava trio, joita en itse ainakaan ollut aiemmin nähnyt. Tietysti keikan jälkeen piti hommata levyjä, kasettimuodossa ja tuotanto tuli tätämyötä tutuksi.
 
Pepe Ahlqvist taasen on suomalainen blues-harpisti, joka on ihan "maailmanluokan" tekijä, myöskin sellaisena tunnettu. Taustabändinä oli alan huippuja, lähinnä studiomuusikoita - Jarmo Nikku, Masa Maijanen ainakin. Nämä kolme ohjasivat musiikillista suuntautumista tuonne rythm & bluesin suuntaan, raskaampi heviaika alkoi pikkuhiljaa jäämään taustalle -80 luvun puolenvälin jälkeen.
 
Pink Floyd, The Who
 
Jos AC/DC tai Iron Maiden muuttivat meikäläisen musiikillista suuntausta aiemmin, niin vielä voimakkaammin vaikuttivat nämä kaksi orkesteria nuoren miehen ajatuksiin. Jälkeenpäin ajateltuna, varsinkin Pink Floydin "The Wall", vähän pelottavankin rajusti. Pink Floydiin törmäsin sattumalta, mutta sitten siihen tuli sukellettua oikein huolella. The Wall:in sanoituksia tuli tutkittua ja hyvin ristiriitaisia tuntemuksia ne herättivät. Ihmeellinen, ahdistava(kin) ja kierosta maailma, tuntui noiden sanojen takaa ainakin silloin löytyvän.
 
Roger Daltreyn, Keith Moonin, John Entwistlen sekä Pete Townshendin The Who taasen vaikutti myös voimakkaasti nuoren miehen ajatuksiin, kuitenkin soittamisen energia ja hulluttelun maku oli päälimmäisenä vaikuttamassa. "Substitute", "Magic Bus", "My Generation", "I´m a Boy" - siinähän niitä biisejä, joita tuli soitettua vuorokaudet ympäriinsä yhdessä välissä. The Who oli oman aikansa kovin live-akti ehdottomasti ja ensimmäinen bändi, joka laajensi esiintymislavat isoille areenoille ja kymmenien tuhansien katsojien stadioneille. Kuten Pink Floydin "The Wall", löytyi The Wholtakin yksi levy, jonka tekstit tekivät omituisen vaikutuksen. Se levy oli rock-ooppera "Tommy". Kuuro, mykkä ja sokea poika ja sairaita sukulaisia..no, kuitenkin merkillisesti nämä kaksi teosta olivat samaan aikaan esillä ja yhteensä tekivät ajatukset niin sekaisiksi, että sai todellakin tempautua irti niistä mielen syövereistä ja palata onneksi maan pinnalle.
 
Blue Öyster Cult, Saga, Foreigner, Magnum - AOR?
 
Tietynlainen muutos oli siis tapahtunut, voimakkaiden, muidenkin nuoruuteen liittyvien kokemusten kautta. Muistelen, että tietoisesti rupesin hakeutumaan minulle uusien artistien sekä musiikillisten kuvien pariin. Yksi tällainen hiukan pehmeämmältä pohjalta ponnistava bändi oli Blue Öyster Cult. Ystäväpiirin levyhyllystä löytyi BÖC:n musaa, isoveljien perintöjä tutkittiin. Tällöin kuulin ensimmäisen kerran biisin "Don´t Fear The Reaper" ja innostuin nauhoittamaan muutaman levyn. Biiseissä viehätti sellainen avoin kitarasoundi, joka tavallaan kuljettaa biisejä, vähän kuten voimakas lauluääni. Mikään soitin tai vaikkapa laulu ei erityisesti korostu biiseissä, kuten oikeastaan kaikissa aikaisemmissa tuttavuuksissa.
 
Silloin, kun hevikausi oli kovimmillaan, treenikämpillä naureskeltiin tälle ns. AOR-musiikille. Se ei ollut aitoa, siinä ei ollut asennetta tai poweria ja perhana vieköön, artistit käyttivät sifonkeja, meikkejä sekä kaikenlaista rekvisiittaa imagon luomisessaan..jälkeenpäin tämä tietysti huvittaa, mutta tuolloin suhtautuminen oli hyvinkin kriittistä.
 
Kuitenkin kaikki kuuntelivat mielellään sen ajan Bon Jovia, Motley Crueta yms. bändejä, jotka olivat huomattavasti kaupallisempaa hevirockia, kuin esim. AC/DC. Siis selkeästi kahdeksankymmentäluvun puolenvälin jälkeen maailmalla kävi sellainen muutos, jossa kaupallisuus astui enemmän ja enemmän kuvioihin mukaan. Tämä näkyi lukuisina bändeinä, joiden taustalla pyöri megalomaaniset markkinointi- sekä myyntikoneistot. Meidänhän piti olla niin puritanisteja, että näitä bändejä emme voineet kuunnella, mutta kuinka kävikään..heh.
 
Yhdeltä jos toiselta kaverilta löytyi tuohon "kaupalliseen hevirockiin" kuuluvia bändejä levyhyllyistä ja itsekin niitä laajasti kuuntelin. Ne kuuluivat tuohon aikakauteen, mutta sinällänsä niistä ei ollu erityisiksi vaikuttajiksi musiikkillisella saralla. Muutama askel sivuun tuosta AOR-mainstreamista olivat sellaiset bändit, kuten Saga, Foreigner ja Magnum, joilla taasen sitä vaikutusta oli ja on edelleenkin. Kaikilla bändeillä leimallista oli melodisuus, hyvät laulajat ja siistimmät soundit. Kaikkia näitä artisteja kuuntelen edelleenkin, tosin eniten Magnumia.
 
Rush, The Police
 
Treenikämpillä soitettiin ja juteltiin paljon musiikista, ylipäätänsä erilaisista soittamiseen liittyvistä asioista. Yleensä tuohon aikaan kotikellareiden kitaristit tai rumpalit arvottivat musiikkia yksittäisten suoritusten kautta, mikä oli tietyllä tavalla sääli, sillä huomio kiinnittyi sinällänsä toisarvoisiin seikkoihin pois kokonaisuuksista. No, ei voi sanoa, etteikö mekin siihen olisi sorruttu, mutta vähäisemmässä määrin kuitenkin (ainakin omasta mielestämme!). Tietysti osasimme arvostaa hienoja kitarasooloja tai rumpu-breikkejä, mutta ei niinkään sellaisista syistä kuten "oho - olipa nopea soolo" tai " perhana, miten nopeasti tuo rumpali takoo tuplabassareja".
 
Itse olen edelleenkin sitä mieltä, että kaikessa soittamisessa pitää olla jokin sisältö tai idea. Jos kitarasoolo kertoo jotain tai tukee biisiä omalla tavallaan, niin se voi olla hieno, viis siitä, onko siinä pari nuottia tai sen kesto on kymmenen sekuntia. Bo Diddley ei käytä takuulla kuin muutamaa nuottia ja mies on tehnyt varmaan sata levyä..Sama juttu kaikissa soittimissa ja niiden käytössä, nopeat tuplabassarit ovat paikallaan tietynlaisessa biisissä, kun taas perusrumpukomppi toimii kuin tauti toisenlaisessa biisissä. Riippuu aina siitä, mihin musiikilliseen kuvaan mikäkin juttu sijoitetaan.
 
Tällä halusin tuoda esille sitä taustaa, minkä takia ajauduin kuuntelemaan esim. Rushia tai The Policea. Rushin albumi "2112" oli uskomaton levy, siinä yhdistyvät tiukka soitto sekä jälleen tiettyyn teemaan perustuva biisirakenne. Hienoja melodioita sekä taitoakin vaativia biisirakenteita. The Police taasen osoittaa sen, kuinka perinteinen triokokoonpano voi tehdä monipuolista musaa. Nämä molemmat bändit tarjosivat hienojen, soittotaitoon perustuvien suoritusten ohella mielenkiintoisia kokonaisuuksia, joista löysi joka kerta jotain uutta. Ehdottomasti kuuluvat niihin bändeihin, jotka ovat muovanneet käsityksiäni musiikista.
 
Stevie Ray Vaughan, The Jeff Healey Band
R.I.P - Stevie..siinä yksi loistava muusikko, joka siirtyi taivaallisten soittajien kerhoon, toivottavasti on ollut hyvät jamit Jimin ja muiden kanssa :)
 
Ei voinut olla törmäämättä tähän mestariin silloin, kun bluesia rupesin tutkimaan tarkemmin. Stevie kuuluu siihen legendojen kategoriaan, joita ei montaa ole valkoisten bluesmuusikkojen joukossa. Hänen suurin esikuvansa oli Jimi Hendrix, joka tietysti myös kuuluu kaikessa soittamisessa. Texasin mies vain jalosti tuon oman ajan suuruuden soittamisen omaan sapluunaansa, jolla sitten teki useita mestariteoksia, kuten "In Step".
 
Jossakin vaiheessa rupesi lehdistä sekä mediasta kuulumaan huhuja ihmeellisestä miehestä, sokeasta, joka soittaa kitaraa pitäen sitä polviensa päällä kuten kannelta. Sitä kyllä sai ihmetellä, sillä kukaan meistä ei ollut ennen tällaiseen ihmeeseen törmännyt. Jimi Hendrix oli ollut ensimmäinen "erikoinen" soittaja, sen takia että hän soitti oikeakätisen kitaraa, kääntäen sen vasemmalle puolelle, mutta kielet olivat silti kuten oikeakätisen kitarassa. Syy tähän oli muistaakseni se, että näin hän ylettyi helpommiin kaikkiin säätönamikoihin ja sai luotua omanlaisia efektejä soittamiseensa. Sinällänsä käsittämättömältä tuokin tuntuu, kun ns. oikeinpäin soittaminenkin on ihan riittävän haastavaa..
 
Jeff Healey kuitenkin loi jotain täysin uutta ja merkillistä kitaran soittoon, siitä ei ollut epäilystäkään. Nimittäin tuolla tavalla kitaran kaulan käyttö meni aivan totaalisen uusille urille, sillä mies ei ollut niin rajoittunut sormiensa suhteen - pystyyhän hän käyttämään myös peukaloaan, jota "tavalliset" soittajat eivät voi tehdä. Samoin "toimintasäde" kaulalla on aivan erilainen, perinteisen tyylin soittajalla etusormen ja pikkurillin etäisyys on lyhyempi, kuin Jeffin peukalon ja pikkurillin. Mutta ennenkaikkea sokeus varmasti luo aivan oman erityisen maailman, joka myös kuuluu onneksemme hänen soittamisessaan.
 
Midnight Oil, Billy Idol, INXS
 
Lukiosta valmistuttuamme, lähdimme ystäväni kanssa viikon lomalle Lontooseen. Sieltä teimme päivän reissun rannikolle, Brightoniin ja yhdestä pienestä levyliikkeestä ostin Midnight Oilin kasetin "Beds Are Burning". En muista sitä, että ostinko kasetin summanmutikassa vai tiesikö kaverini jotain entuudestaan bändistä, mutta pääasia että ostin! Kyseessähän on loistava aussi-bändi, joka on hyvin erikoislaatuinen kaikilla tavoilla. Biisit kertovat monin tavoin australian aboriginaalien asemasta Australiassa ja bändi on nostanut sen ihan maailmanlaajuiseen tietoisuuteen.
 
Joka tapauksessa kotiin tultuani huomasin, että olin aikaani edellä , sillä kesän lopulla kyseinen levy tuli myyntiin suomessa. Mielenkiintoista on ollut ajatella, että mitä jos en olisi ostanut sitä kasettia? Olisiko koskaan tullut törmättyä bändiin ja olisiko Midnight Oil levinnyt omassa kaveripiirissä niin laajasti, kuin se levisi? Sattumaa vai mitä, mutta sitähän se musa on, monta tuttavuutta jää syntymättä ja moneen tulee tutustuttua ja useimmiten ihan sattumalta. Jälkeenpäin tuli ostettua sitten muitakin levyjä ja nyttemmin olen hankkinut tuon "Diesel And Dust" albumin cd:näkin. Loistavia biisejä löytyy muiltakin levyltä, kuten "10,9, 8.." -levyltä "Outside World", "Only The Strong", " Maralinga" ja "Head Injuries" -levyltä " Cold Cold Change" ja " Back On The Borderline" - todella vahvoja biisejä kaikki.
 
Billy Idoliin tutustuin myös ystäväpiirini kautta, vaikka olihan Billy-Boyn biisejä kuunneltu radiostakin usein. Paljon tuli Idolia kuunneltua ja useimmiten autossa matkalla jonnekin. Tuokin on jännä asia, jotkut levyt tulee soitettua autossa, kun taas jotkut vaativat oman rauhallisen ympäristön. Viimeisimpiä hankintoja on uusi kokoelma cd, joka antaa hyvän kuvan miehen tuotannosta, suosittelen. Billykin meinasi liittyä taivaalliseen muusikko-orkesteriin, sillä mies kolaroi ensin moottoripyörällä -90 luvun alussa siihen malliin, että äijää parsittiin kasaan oikein kunnolla. Jokin aika myöhemmin mies vetäisi huumeiden yliannostuksen ja se meinasi viedä hengen. Käytännössä hän oli täysin vihannes pitkään, mutta sitkeästi vanha Rebel on tulossa uudestaan, entistä ehompana!
 
Kolmas aussibändi, johon olen tutustuin joskus -87 - 89 vuosien kieppeillä, on INXS. Tähän luultavasti vaikutti se, että sekä Midnight Oil sekä Billy Idol olivat askeleita uuteen suuntaan, toiselle reunalle siitä bluesin, rockin ja hevin pääsuunnasta. Toki kitarat ja kolmisointu näistäkin kaikista löytyy, mutta jo aikaisempi Magnum - Saga -linja herätti kiinnostuksen hyviä lauluääniä sekä melodioita kohtaan. Kokonaissoundi on aivan toisenlainen INXS:llä, kaikki soittimet tuodaan esille ihan eritavoin, kuin perinteisemmässä rockissa, tietyllä tavalla monipuolisemmin ja tuotetummin. Bändi oli ns. veljesbändi, sillä miehistön rungon muodostavat Farrissin veljekset - Tim soitti kitaraa, toista kitaraa sekä syntikoita soitti Andrew ja rumpuja sekä syntikoita Jon. Loput jäsenet olivat basisti Gary Beers sekä kitaraa, saksofonia sekä laulua hoiti Kirk Pengilly. Vahinko vain, että bändi hajosi laulaja Michael Hutchencen itsemurhaan muutama vuosi sitten. Biisit kuten "Suicide Blonde", "Disappear" ja "Bitter Tears" elävät kuitenkin omaa eloansa pitkään.
 
Monenlaisia bändejä ja kohtuullisen vaihtelevaa musiikkia siis tuli kuunneltua ja soitettuakin tuona oman nuoruuden vuosikymmenenä 1980-1990. Paljon jäi mainitsemattakin, mutta ehkäpä tässä on ne tärkeimmät tullut käytyä läpi.
 
Mielenkiintoinen aikakausi näin jälkeenpäin ajateltuna (vietin sen pääkaupunkiseudulla), mitä sitten tuli kuunneltua? No pitkälti sitä, mitä edellisellä vuosikymmenellä oli saanut perustaksi. Ehkä kuitenkin hiukan laajemmasti, sillä olihan nyt saatavilla pääkaupungin lukuisat radioasemat, joista oli vara valita. Sieltä tarttui mukaan laaja-alaisuutta, mutta levylautasella pyöri edelleen kitarapohjainen rock, lähinnä sellainen bailausmusa. Virikkeitä ja tekemistä kun oli paljon enemmän, niin ehkä tuo levyjen kokonaisvaltainen kuunteleminen jäi ja tilalle tuli yksittäisten biisien hakeminen eri levyiltä, enemmän fiilistely-pohjalta.
 
Quireboys, The Black Crowes, Guns N´Roses, Great White, Metallica
 
Siinäpä niitä bändejä, joiden levyt soivat ehkä eniten tuossa -90 luvun alkuvuosina. Quireboys ja The Black Crowes ovat enemmän sitä perinteistä kitararockia, kun taas Gunnarit rypistävät hiukan rankemmalla ja suoraviivaisemmalla soundilla. Great White taasen jostain siitä välimaastosta. Metallica taasen tarjosi metallipaatosta oikein isolla kädellä, "Enter Sandman" ja muut jytinäbiisit soivat ja lujaa..
 
Tuolloin tuli asuttua kimppakämpässä Pasilassa, meillä oli kolmen kaverin kanssa sellainen 96 neliöinen kämppä, jossa oli kolme isoa huonetta, keittiö, pari wc:tä ja kattoterassi. Se oli lystiä, sillä käytännössä tilat olivat kaikkien käytössä ja tilaa riitti myös kunnon kekkereiden järjestämiseen.. Niitä tulikin pidettyä vähän liiankin kanssa, menoa ryyditti rento rock`n`roll, jota levyhyllystäni kaivettiin esille. Välillä kämpän nuppiluku kasvoi (väliaikaisesti) kun jollakin tuttavalla oli jonkinlaista murhetta rakkausrintamalla..;)
 
Gerge Thorogood, Skid Row, Mr.Big, Van Halen
 
Minulla oli tapana investoida aina kerrallaan hiukan enemmän uusiin levyihin, niitä tuli ostettua joskus 15 kappaletta kerralla ja yleensä Mega Epes:stä. George Thorogoodin levyn "Boogie People" ostin kyseisestä paikasta ja täytyy sanoa, että oli kannatti. Tällä levyllä George vääntää slide-kitaraa sellaisella soundilla ja tahdilla, että oksat pois. Thorogood muuten hoiti lämppärin hommat hienosti taannoisella AC/DC:n olympiastadionin keikalla. Herra otti yleisönsä heti kättelyssä huutamalla mikkiin "hello Sweden!"
 
Skid Row ja Mr. Big edustivat jälleen tuota bailausosastoa mutta Van Halen taasen oli tietyllä tavalla paluuta edelliselle vuosikymmenelle. Haleneiden "For Unlawful Carnal Knowledge" oli levy, joka tuli hommattua ja se oli ensimmäinen Van Halen-albumi, jossa kuulin Sammy Hagarin solistina. Tietysti sitä oli aina ajatellut, että David Lee Roth on se ainoa "oikea" solisti ko. bändissä, mutta kuten niin monen muunkin bändin kohdalla on käynyt, niin ei muutos ole välttämättä pahasta. Kyse on siitä, että uusi laulaja tuo aina jotain uutta bändin musaan ja niin kävi myös Van Halenilla. Soundi ja biisit ovat kuitenkin omaa tyyliänsä Hagarin laulamana, tietysti bändin biisintekijätkin saivat varmasti uusia ajatuksia solistin vaihtuessa. Jokatapauksessa kysee

Jokatapauksessa kyseessä on hyvä levy, jota tuli pajon soitettua ja soi se vieläkin.
 
Tomas Ledin
 
Kirjoitanpa muutaman sanan tästä sympaattisesta ja hienosta muusikosta. Teini-ikäisenä ei olisi voinut kuvitellakkaan ostavansa ruotsalaista musaa, ruotsin kielellä laulettuna, ei edes villeimmissä kuvitelmissa! Mutta niin vain se tiukkapipoisuus karisee vuosien varrella ja Ledinin LP löysi tiensä meikäläisenkin levyhyllyyn. Eikä kaduta pätkääkään, päinvastoin onneksi tuli tutustuttua tähän artistiin, säveltäjään ja sanoittajaan. LP:tä "Du kan lita på mej" on tullut soitettua todella paljon ja kappaleista löytää jokaisella kuuntelukerralla jotain uutta. Se on mielestäni yksi hyvän säveltäjän, sanoittajan ja sovittajan merkki, jos näin tapahtuu. Kertakäyttökamaa tulee ihan riittämiin, mutta tämä herra antaa tilaa kuuntelijalleen tulkita eri asioita omista näkökohdistaan. Levyltä löytyy monia yllättäviä elementtejä, rockia, balladeja yms. yms. mutta ehkä myönteisimpänä kuitenkin mielessäni on se, että ruotsin kieli taipuu todella hyvin tällaiseen musaan.
 
Lynyrd Skynyrd
 
Lynnärit ovat ehdottomasti musiikillisen ajatteluni, soittamiseni sekä kuuntelun kulmakiviä ja tulevat sitä edelleenkin olemaan. Tämä Texasin, Jacksonvillen hieno ryhmä kuluu ehdottomasti kategoriaan " Merkittävät bändit". Tähän kohtaan on "pakko" kertoa tiivistetysti bändin historiasta (ohittakaa seuraava, jotka sen tunnette...)
 
Bändin perustivat Ronnie Van Zandt (laulu), Gary Rossington (kitara), Allen Collins (kitara), Leon Wilkeson (basso), Billy Powell (koskettimet) ja Bob Burns (rummut). Itse nimi Lynyrd Skynyrd on ironinen viitaus bändin jäsenten opettajaan - Leonard Skinneriin - joka tunsi suurta mielihyvää pitäessään pitkähiuksisia oppilaitaan kurissa ja järjestyksessä. Ennen ensimmäisen albumin levytystä (Pronounced Leh-Nerd Skin-Nerd) mukaan tuli kitaristi Ed King. Heti ensimmäisiltä albumeilta löytyy useita hienoja biisejä, jotka varmasti tunnetaan laajemmalti, mm. "Sweet Home Alabama" joka on toisen albumin "Second Helping" tuotoksia.
 
Vuonna 1976 ilmestyi neljäs albumi "Gimme Back My Bullets" ja Lynyrd Skynyrd esiintyi mm. Rolling Stonesin kanssa yhdessä Englanssissa. Ensimmäisen kerran kohtalon julma käsi puuttui peliin kun kitaristi Gary Rossington loukkaantui hengenvaarallisesti Jacksonvillessä. Ed King lopetti myös samaan aikaan ja Allen Collinsin rinnalle kitaraosastolle tuli Steve Gaines.
 
Yksi parhaita Lynnäreiden albumeita "Street Survivors" ilmestyi 1977. Tällä albumilla on aivan uskomattoman hienot, puhtaat ja selkeät soundit ja biisit esittävät jokseenkin virtuoosimaista soittamista ryyditettynä Ronnien hienolla, rosoisella lauluäänellä. Kohtalo kuitenkin puuttui toisen kerran peliin ja melkeinpä lopullisesti, nimittäin syksyllä bändin vuokraamasta yksityislentokoneesta loppui bensa ja kone tippui mississippiläiseen ryteikköön. Laulaja Ronnie Van Zant, kitaristi Steve Gaines, Steven sisko Cassie Gaines sekä manageri Dan Kilpatrick menehtyivät tuossa onnettomuudessa ja Gary Rossington, Allen Collins, Pilly Powell sekä Leon Wilkenson loukkaantuivat vakavasti.
 
Onneksi kuitenkin tarina jatkui, sillä vuonna 1987 Gary Rossington, Ed King, BIlly Powell, Artimus Pyle ja Leon Wilkeson kasasivat Lynyrd Skynyrdin uudelleen. Uusi laulaja oli edesmenneen Ronnie Van Zantin nuorempi veli Johnny Van Zant. Tämän myötä bändi julkaisi hienoja albumeita, kuten "1991" ja "The Last Rebel". Syksyllä 1997, kaksikymmentä vuotta onnettomuuden jälkeen, Skynyrd julkaisi uuden albumin nimeltään "Twenty", joka on tehty kunnianosoituksi edesmenneille bändikollegoilleen ja ystävilleen. Jottei kuitenkaan vuosikymmentä, ilman surullista kerrottavaa, niin Ed King sai vakavan sydänkohtauksen 1995 ja joutui heittämään soittamisen sikseen.
 
Viimeisimpänä Lynyrd Skynyrd -kokoonpanona on ollut Gary Rossington (kitara), Johnny Van Zant (laulu), Leon Wilkeson (basso), Billy Powell (koskettimet), Rickey Medlocke (ex-Blackfoot, kitaristi), Hughie Thomasson (ex-Outlaws, kitaristi), Michael Cartellone (ex Damn Yankees, rummut), sekä taustalaulajat Dale Krantz-Rossington sekä Carol Chase.
 
Itse olen nähnyt kerran bändin livenä, se tapahtui Järvenpään Puistobluesissa 1996 ja se oli yksi hienoimpia hetkiä musiikin saralta. Bändi oli hyvässä vedossa ja esitti laajasti materiaalia, painottuen tietysti klassikkoihin. Paikalla oli n.35000 katsojaa, mikä sekin lienee Puistobluesin ennätysyleisöjä, mutta eipä ihme, että jengiä oli, sillä Lynyrd Skynyrd on näkemisen arvoinen bändi, ehdottomasti. Etelvaltioiden liput liehuivat yleisömeressä, kun "Sweet Home Alabaman" soinnut soivat...
 
Niin, siis miksi sitten Lynyrd Skynyrd on sitten niin hyvä? No, yksinkertaisia biisirakenteita, loistavia soittajia, southern-boogie meininkiä, siinä kait se lyhyesti. Se vain on niin hyvä! Levyjä tuli hankittua enemmän juuri -90 luvulla, tosin jo edellisellä vuosikymmenellä tuli soiteltua treenikämpillä Lynyrdin hengessä. Joten -90 luku oli Lynyrdin suhteen minulle sellainen tärkeä vuosikymmen.
 
Kohti uutta vuosituhatta
 
Kuten tuli jo alussa todettua, meni tämä vuosikymmen musiikillisesti siten, että soittaminen jäi lähinnä akustisen kitaran rämpyttelyksi ja levylautasella soi edelleen kitarapohjainen rock. Radiosta tuli sen sijaan kuunneltua monipuolisemmin tanssimusaa, soulia, jopa iskelmääkin?! Musiikki nivoutui enemmän muuhun elämiseen ja meni myöskin sillä rytmillä eteenpäin, kun aiemmin se oli ehkä märäävämpi tekijä päivittäisessä elämässä. Se kuitenkin on sanottava, että tuolloin tuli uusia elämyksiä enemmän, sillä esim. livekeikat tulivat kuvioon mukaan, kun ikääkin oli jo sallituissa määrin, että pääsi baareihin katsomaan. Tietysti myös isommat halli- ja stadion konsertit olivat käden ulottuvilla ja niistä tuli myös nautittua.

Iso plussa. Ja paksulla fontilla.

Mikäli ylläpito katsoo tämän tekstin liian pitkäksi tms. niin löytyisikö tältä sivustolta jotakin nurkkaa, missä tämmöisiä tarinoita voisi julkaista? Olisi meinaan mielenkiintoista lueskella ihmisten omia tarinoita aiheen tiimoilta. No, tästä tämä nyt kuitenkin alkaa..

 
Käytä EDIT toimintoa ja pistä suorat linkit noihin tarinoihin, säästyy tilaa ja ne on helpompi lukea alkuperäisestä paikasta:
 
http://personal.inet.fi/cool/chief/musaa%20ja%20mosaiikkia.htm
 
http://personal.inet.fi/cool/chief/musaa%20ja%20mosaiikkia2.htm

Joskus on tullut raapustettua tarinaa omasta musiikin harrastuksesta. Kokeillaan, kiinnostaako tällainen henkilökohtaisempi näkökulma ja jaksaako porukat lukea pitkää tarinaa..
 
Stone cold crazy...you are...! :)
 
Kiitoksia!

Oli mukava lukea tällaista juttua, näitä saisi olla enemmänkin. POhdin jo oman tarinan rustaamista, mutta päätin odotella muutamia lisävuosia :)