Kitarat: kitarakamat ›

Kun en todellakaan ole mikään tekniikan ihmelapsi niin tälläinen tyhmä kysymys, että miten paljon skitan mikit vaikuttaa soundiin?
 
Hyvä kysymys, vastaus on sitten vähän moniselitteisempi. Sanoisin, että mikkien vaikutus soundiin on sitä suurempi, mitä paremmat kamat muuten on käytössä. Jos kitara on vanerista tehty pakistanilainen (huom. kuvailevassa, ei rasistisessa mielessä, lue: paska) stratokopio, mikkien vaihdosta ei hirveästi kostu. Yhtä lailla, jos vahvistin on halpa, pikkuinen ensivahvistin ("My First Guitar Amp (TM)") josta lähtee pirinää ja sirinää, mikeillä ei kummoisia tehdä.
 
Jos kitara tuntuu hyvältä soittaa ja soi hyvin akustisesti, mutta mikit paukkuvat ja vinkuvat vahvistimen läpi soittaessa, kannattaa vaihto-operaatiota ehdottomasti harkita. Siltikin, ensin kannattaa sijoittaa hyväsoundiseen vahvistimeen. Kokemukseni mallintavista ovat varsin rajallisia, mutta ymmärtääkseni perusongelmana niissä on edelleenkin pysynyt dynamiikan kapeus ja soittotuntuman karheus hyviin putkivehkeisiin verrattuna - vaikka kaiuttimesta ulos tulevaa soundia ei erottaisikaan putkivahvarilla soitetusta. Mutta tämä on hienostelua. Kalliita putkivehkeitä kannattaa himoita siinä vaiheessa, kun (ja jos) oma ideaalisoundi on kirkkaana mielessä ja tietää, millaisilla vehkeillä sen saavuttaa. Siihen asti mallintavat vahvarit ovat varmasti riittävän hyviä ja monipuolisia.
 
Ensin siis käypä kitara, jolla on hyvä soittaa. Sitten hyväsoundinen vahvistin. Sitten mahdollisesti tarvittavat härpättimet kitaran ja vahvarin väliin, kunnollista kitarapiuhaa unohtamatta. Jos soundi ei ole vieläkään kohdallaan, voi mikinvaihto auttaa.
 
Omia esimerkkejä: minulla oli taannoin kiinteätallainen -77 strato, jonka soundista puuttui kiinteä klangi. Alkuperäismikit olivat hiukan väsähtäneen ja tumpun kuuloiset, ja halusin hieman lisää kirkkautta. Paria eri mikkiä testattuani päädyin vaihtamaan tallamikiksi Duncanin Vintage for Stratocaster -mikin, muut jäivät paikoilleen.
 
Toinen: ostin vuonna -91 PRS EG -kitaran, jossa on tallahumbucker ja 2 yksikelaista. Kaula- ja keskimikkien soundi yksin ja yhdessä on jumalaisen hieno sekä puhtaana että säröllä, mutta tallahumbuckerista en ole koskaan pitänyt. Sillä saa tukevat rokkisäröt moneen lähtöön, mutta puhtaat soundit ovat tunkkaisia ja elottomia. Soitin kitaralla kymmenisen vuotta ja mietin vuosikaudet tallamikin vaihtoa, mutta päätin jättää vehkeen kuitenkin alkuperäiskuosiin. Kitara on nyt myynnissä...
 
Kolmas: puolentoista vuoden ajan olen soittanut käytännössä yksinomaan Japanissa rakennetulla Fender Jazzmasterilla, jonka alkuperäiset mikit olivat sinänsä hauskan kuuloiset, mutta bänditreeni- ja keikkavolumella hiukan turhan diskanttiset ja pistävät sekä yltyivät rankemmilla fuzz- ja särösoundeilla kiljahtelemaan epämiellyttävästi. Vaihdoin tilalle Duncanin Jazzmaster-mikit, kitaran ominaissoundi säilyi, mutta vinkuna katosi ja keskialue sekä alapää muuttuivat tasapainoisemmiksi.
 
Neljäs: minulla oli kaverin Fender Jaguar (japanilainen) huollossa, kaveri mietti mikkien vaihtoa, koska soundi oli hieman ohut. Asiaa pohtiessamme tuli esille, että kitarassa oli ollut yleensä 9- tai 10-setti, jotka molemmat ovat Jaguarin lyhyttä, 24-tuumaista skaalaa ajatellen hieman liian hentoisia. Ehdotin tukevampien kielien testaamista, ja 11-52 -setti muutti kitaran soundia hämmästyttävän paljon, eikä mikinvaihdosta ollut enää puhettakaan.
 
Tämmöisiä juttuja aiheeseen liittyen tulee nyt äkkiseltään mieleen.