Yleistä keskustelua musiikista ›

Tänään aamulla unenpöpperössä olin laittanut telecasterini katon rajassa sijaitsevalle parvisängylle. Hetken päästä tulin takaisin, enkä muistanut kitaran olevan sängyllä (olen varsin lyhyt, en nähnyt ylhäällä sängyllä lepäävää soitintani). Kun nykäsin peiton alas, tuli kitara sitten siinä mukana ja kolahti surkean mämmikouraisuuteni vuoksi lattiaan. Siinä sitten melkeinpä tippakin kerkesi tulla linssiin, ihme kyllä en edes ehtinyt kirotakaan. Silloin ensimmäistä kertaa tajusin, että tuo kohta 10v. hallussani ollut Telecaster olikin ihan uskomattoman, melkeinpä pelottavan läheinen luomus. Harvalla esineellä taitaa tuollaista tunnelatausta olla mukanaan. Ja nyt on paskempi fiilis kuin aikoihin, kun itse tyrin rakkaan soittopelini, jota olen vaalinut siinä määrin, että minun aikanani siihen ei juuri klommoja ole tullut. Tiedä sitten kuinka entinen tuosta nyt sitten tuli.. Joka tapauksessa nyt on aika helvetin huono olo joka tavalla.
 
Niin.. Millainen on suhteesi soittopeleihisi? Kuinka kovasti olet itse kiintynyt soittimiisi? Puhutko niille? Onko sinulla joku erityinen soitin, jota et mistään hinnasta vaihtaisi pois? Onko soittimiin kiintyminen mielestäsi sairasta tms? Oletko kenties ollut samanlainen mämmikoura kuin minä tänään, ja mahdollisesti tärvellyt instrumentin? Kuinka helposti pystyt luopumaan soittopeleistäsi?
 

 
P.S. Tästäkin on varmaan biljoona aloitettua aihetta joka palstalla, mutta tunnekuohussani aloitan uuden. Älkää mukisko, aloitin jo. Tehkööt abloy vaikka tehtävänsä.

Tiedä sitten kuinka entinen tuosta nyt sitten tuli.. .
 
Löysää samantien kielet, kerää kaikki maalihippuset ja puunsälöt vaikkapa kankaaseen, samoin kiedo murtumakohdat jos vaikka kaulassa on, pistä kitara laukkuun ja lähde soitinrakentajan luokse NYT. Älä yritä soitella sillä tms.
 
Kitara voi olla halki vaikket sitä huomaisikaan, mutta kitaroita paiskomalla harvoin pystyy saamaan aikaan sellaista vikaa, mitä ammattilainen ei osaisi korjata, varsinkin jos vahingosta ei ole kauaa aikaa. Korjauskelvottomaksi kitaran saa vain yrittämällä itse ehjätä sitä.

Löysää samantien kielet, kerää kaikki maalihippuset ja puunsälöt vaikkapa kankaaseen, samoin kiedo murtumakohdat jos vaikka kaulassa on, pistä kitara laukkuun ja lähde soitinrakentajan luokse NYT. Älä yritä soitella sillä tms.
 
Kitara voi olla halki vaikket sitä huomaisikaan, mutta kitaroita paiskomalla harvoin pystyy saamaan aikaan sellaista vikaa, mitä ammattilainen ei osaisi korjata, varsinkin jos vahingosta ei ole kauaa aikaa. Korjauskelvottomaksi kitaran saa vain yrittämällä itse ehjätä sitä.
 
Kiitos tuhannesti! Lähden pikapikaa!

Kaikki soittimeni ovat sellaisia, etten niistä koskaan luovu.
Aivan kuten yllä sanottiin, kerää kitaranpalaset ja juokse soitinrakentajalle.
 
Edit: Ennemmin jätän naiset kuin soittimeni. No ei ihan mutta melekein.

Puhtaasti ammatillisia ovat suhteeni soittimiini. Vähän niinkuin allekirjoituksessani.

Ne ovat vain soittimia.

meidän suhteet on ihan platonisella tasolla.

Välillä mää rankasen niitä.

kitaroita paiskomalla harvoin pystyy saamaan aikaan sellaista vikaa, mitä ammattilainen ei osaisi korjata
 
Ilmankos niillä rokkareilla on varaa pistää kitarat säleiksi keikan jälkeen. =)
 
Muutama vuosi sitten myin vanhan selloni, kun ostin silloisen soitonopettajan kehotuksesta paremman. Vaikka olin iloinen entistä ehommasta soittopelistä, oli yllättävän tiukka paikka lopulta luopua vanhasta. Kuulostaa varmaan hullulta, mutta oli melkein kuin perheenjäsen olisi pitänyt antaa pois. Kyseinen soitin kumminkin seurasi minua lähes kaikkialle kymmenen vuoden ajan, ja melkein päivittäin "vietimme" aikaa kahdestaan. Ajan kuluessa opin tuntemaan sen erityispiirteet, tietämään miten siitä saa parhaan mahdollisen äänen ja huomaamaan jos jotain oli siinä vialla. Eräs musiikkikriitikko kirjoitti paikalliseen lehteen kerran esiintymisestäni, että "soittajasta näkee, että sellosta on tullut ystävä." Se oli minusta hienosti sanottu.

Suhteemme on tarkkailevan etäinen, mutta välille antaudumme totaaliselle kopeloinnille ja sormipelille.

No muista soittopeleistä ei ole niin väliä, mutta rippilahjaksi saatu Gibson Les Paul on kyllä niin rakas vehje mulle ettei mitään rajaa. Kerran on hihna pettänyt ja järkytyksen määrää ei voinut mitata. Onneksi ei käynyt mitenkään. Muut kitarat on vaihdettavissa olevia työkaluja kyllä.

Kerran olin ostanut käytettynä yhden räkkilaitteen, laitoin sen tuolille, en ollut ehtinyt edes testata. Jostain syystä tein jotain minkä johdosta vehjes tippui lattialle "EEEIIII!"-huudon säestämänä. Siinä mä revin hiuksiani ja vaan huusin. Onneksi laite ei ollut moksiskaan.
 
Työkaveri osti uuden auton ja nyt mä olen onnellinen ettei mulla ole autoa, ei varsinkaan uutta. Oi sitä neuroottisuutta millä uutta autoa vaalitaan, ettei tulis naarmun naarmua.

On ne rakkaita, mutta on mulla elämäkin. Tai niin ainakin luulen.

Meän kitaristi ku sai joskus uuden Ibanezin, se varo suunnilleen olemasta samasa huonessa sen kepin kanssa. "anna ku testaan sitä" -"no vittu näpit irti!"

Meän kitaristi ku sai joskus uuden Ibanezin, se varo suunnilleen olemasta samasa huonessa sen kepin kanssa. "anna ku testaan sitä" -"no vittu näpit irti!"
 
Se on se tietty aika jolloin sitä pitää säästellä. Se pitää hellästi sisäänajaa sitten sitä voi myöhemmin vaikka riepotella. Siis jos kyse on uudesta kitarasta. Käytettyä voi jo heti riepotella.
 
Riepottelu ei ole särkemistä.

Ilmankos niillä rokkareilla on varaa pistää kitarat säleiksi keikan jälkeen. =)
 
No niin, no. On hauska katsoa, kuinka vanhoissa Who-pätkissä Townshend katoaa kaappien taakse juuri ennen My Generationia, ja palaa takaisin milloin minkäkinlainen kasaanteipattu ritsa kourassaan, tämä sitten pistetään päreiksi biisin aikana.
 
Kotimaisen Five Fifteenin Mika Järvisen valkoinen SG on liimattu kasaan varmaan 20 kertaa. Kaveri yrittää olla ostamatta liian hyviä kitaroita, kun "rikki ne menee kumminkin".
 
Tuo meidän toinen kitaristi joskus paiskoo ritsojaan, ei tahallaan mutta fiiliksissä. Mä en sellaista tee, sen koommin kuin joskus 12-vuotiaana kokeilin akustista Landolaa lattiaan. Nykyisillä kitaroilla tulis pitkä itku.

No niin, no. On hauska katsoa, kuinka vanhoissa Who-pätkissä Townshend katoaa kaappien taakse juuri ennen My Generationia, ja palaa takaisin milloin minkäkinlainen kasaanteipattu ritsa kourassaan, tämä sitten pistetään päreiksi biisin aikana.
 
Niin... samoin joku Apocalyptican keikka päättyi kuulemma siihen että sellot laitettiin paloiksi. Kyseessä oli tuskin niitä kymmenien tuhansien markkojen arvosoittimia, mitä ensilevyn sisäkannessa mainostetaan. Kyllähän mikin kautta mikä tahansa tehdassoitin kuulostaa siedettävältä.

Tuo soittopelin särkeminen pitäisi kyllä tapahtua ruuvimeisselin kanssa. Instrumentti vaan puretaan niihin osiin mitä irti saa. Tyylikästä. Sinä aikana muut pändiläiset jammailee ja kun soitin on taas kunnossa niin taas lähtee.

Rickenbackerini & minä = rakkautta. Suurta sellaista.