Klassinen ›

Tämä oli vähän tarkoituksella tällanen mielipiteiden vaihto, eikä oikeaa vastausta tosiaankaan ole... :)

Mitenkäs toi theremin? ;)
 
Sanoisin on vaikea kuten ne jotka sanoinkin jo jos oikeasti hyvä ajattelet olla...

Se on ilman muuta laulaminen.

Se on ilman muuta laulaminen.
 
Kyllä, se joka laulaa yökuningattaren aarian, on kyllä huippulaulaja. Näitähän mezzo-sopraanoita ei maailmasta liian montaa löydy.

Kyllä, se joka laulaa yökuningattaren aarian, on kyllä huippulaulaja. Näitähän mezzo-sopraanoita ei maailmasta liian montaa löydy.
 
Joskin kyseessä on koloratuurisopraano. Mutta heitä ei tosiaan valtavasti ole. Laulu on muutenkin aika hyvä ehdotus tähän aiheeseen.

Joskin kyseessä on koloratuurisopraano. Mutta heitä ei tosiaan valtavasti ole. Laulu on muutenkin aika hyvä ehdotus tähän aiheeseen.
 
Mitäs tuo mezzo-sopraano sitten tarkoittikaan? On päässyt hieman unohtumaan tuo termistö ilmeisesti.

Mitäs tuo mezzo-sopraano sitten tarkoittikaan? On päässyt hieman unohtumaan tuo termistö ilmeisesti.
 
Mezzo-sopraano on matalampi ääniala kuin sopraano, siis enemmän alttoon päin.

Mezzo-sopraano on matalampi ääniala kuin sopraano, siis enemmän alttoon päin.
 
Jep.
Eli karkeasti oopperan naisäänialat ovat korkeimmasta matalimpaan:
-Sopraano
-Mezzosopraano
-Altto
 
Tuon viimeisen alapuolelle toisinaan vielä omaksi luokakseen listataan kontra-altto. Nämä päätyypit sitten jaetaan usein kahteen tai useampaankin alatyyppiin mitä erilaisemmin perustein (äänen väri, tarkka ääniala jne.). Esim. koloratuurisopraanolla tarkoitetaan yleensä erityisen korkeaa sopraanoa, joka pystyy laulamaan ketteryyttä vaativia koloratuuriosia. (M.net-termeillä siis korkeaa sopraanoa, joka osaa tiluttaa äänellään.)
 
Vastaavat miesäänialat ovat:
-Tenori
-Baritoni
-Basso
Näissäkin on taas alatyyppejä. Myös kulttuurieroja on, erityisesti matalan baritonin (bassobaritoni) ja korkean basson raja on joskus häilyvä. Sama laulaja voi laulaa italialaisessa oopperassa bassorooleja mutta saksalaisessa baritonirooleja (esimerkki tosielämästä: John Tomlinson).
 
EDIT - ai niin miesäänissäkin on sitten omana ryhmänään usein vielä kontratenori, jonka ääniala on käytännössä sama kuin kontra-alton.

M.net-termeillä siis korkeaa sopraanoa, joka osaa tiluttaa äänellään.
 
Täydellinen kuvaus..! :)

Se on ilman muuta laulaminen.
 
Aivan. Laulussa on se huono puoli se, että oma instrumentti on aina mukana. Tuskin monikaan ottaa mukaan esim. kallista viuluaan, kun on lähdössä juhlimaan... Ja sen kun menettää, niin ei voi ostaa uutta tilalle. Ja jos se ääniala on pieni, ja äänen saundit "huonoja", ei voi ostaa parempaa tilalle.

Ja jos se ääniala on pieni, ja äänen saundit "huonoja", ei voi ostaa parempaa tilalle.
 
Jos noin on asiat, voi olla parempi pysyä laulamatta. "Hyvä lauluääni, mutta pilaantuu ulos tullessa", sanoi joku joskus.

Jos noin on asiat, voi olla parempi pysyä laulamatta. "Hyvä lauluääni, mutta pilaantuu ulos tullessa", sanoi joku joskus.
 
Voihan lauluääntään kehittää. Moni luulee omaavansa huonon lauluäänen, vaikka tosiasiassa ei vain osaa käyttää sitä oikein. Ja äänialakin voi laajentua pikku hiljaa.

Ja äänialakin voi laajentua pikku hiljaa.
 
Niin lauluäänessä kuin kaikissa puhallinsoittimissakin ääniala yleensä laajenee väistämättä harjoituksen ja oikean tekniikan oppimisen myötä.
 
Lauluäänen yksi iso puute "puute" on todellakin on siinä, että jotkut ovat saaneet syntymälahjaksi kaunisäänisemmän soittimen. Oopperassa kuulee usein (Suomessa tosin harvemmin kuin muissa maissa) laulajia, joiden tekniikka ja ilmaisu ovat virheettömiä - mutta heiltä puuttuu soundi. Sitten on taas joku Luciano Pavarotti, joka ei osaa edes lukea nuotteja, mutta on sattunut syntymään järjettömän hyväsoundiseksi. Onnen lahjojen epäreiluus korostuu vokaali-instrumentin kohdalla.
 
Toisekseen (kuten myös yllä todettu) loppuunkulunutta soitinta ei voi vaihtaa uuteen tuliterään. Jos soitin vahingoittuu varomattoman kohtelun seurauksena, sillä joutuu kuitenkin pärjäämään koko loppuikänsä. Aivan tavallinen kurkkutulehdus saattaa merkitä oopperalaulajalle ennenaikaista sairaseläkettä.
EDIT - tästä tulikin mieleen eräs tuttu naispuolinen (klassinen) laulaja, joka aina pidättelee aivastuksia. Hänen mukaansa aivastus suorastaan repii äänihuulia ja ääni menee pilalle jos aivastelee paljon.

Niin lauluäänessä kuin kaikissa puhallinsoittimissakin ääniala yleensä laajenee väistämättä harjoituksen ja oikean tekniikan oppimisen myötä.
 
Itseäni huonona laulajana kiinnostaisi tieto siitä, kuinka paljon laulurekisteriä voi treenauksella kasvattaa? Tiedän, se on varmasti yksilöllistä, mutta uskoisin, että ihan suhteessa samanlaisiin laajennuksiin siinä ei pysty kuin puhallinsoittimissa (esim. vasta-alkajan todennäköinen ääniala trumpetissa n. kvintti, kymmenen vuotta soittaneen ääniala kolme oktaavia).

Sitten on taas joku Luciano Pavarotti, joka ei osaa edes lukea nuotteja, mutta on sattunut syntymään järjettömän hyväsoundiseksi.
 
Totta, mutta täytyy muistaa ettei se hänenkään äänensä itsestään soi komeasti, vaan paljon hänkin on työtä saanut tehdä ja harjoitustunteja käyttää oppiakseen käyttämään ääntään optimaalisesti. Hyvästäkään äänimateriaalista ei ole iloa jos ei osaa sitä käyttää.

Kandeekin ennemmin ruveta rokkilaulajaksi tyyliin Jim Morrison ja Janis Joplin. ;) Siin ei ääni mee pilalle fysiikkaa turmellessa, vaan suorastaan 'paranee' viskin siemailun seurauksena.

Siis kun kuuntelee L.A. Womania ja vertaa debyyttialbumiin niin siinä on ääni aika paljon muuttunut muutamassa vuodessa... Mutta en mä nyt ehdottomasti sanois et se huonompi siinä on. Jonkun 'klassisten oppien' mukaan varmasti sanottais.

Olin tässä taannoin kuuntelemassa konserttia ja siellä soitti yks tyyppi haitaria , ei perskule!. siinä laitteessa on enemmän näppäimiä kun kolmesssa pianossa, ne on kooltaan jotain senttiluokkaa, eikä niitä edes NÄE soittaessa.. silti äijjä veteli kauheeta nakkia, kummatkin kädet vaan tilutti. Sen on pakko olla vaikeeta.

Harppu on myös tosi vaikea. Ei se kielien näppäileminen kai niinkään, vaan se pedaalien kanssa vehtaaminen. Harpussa on seitsemän (muistaakseni) pedaalia, jotka voivat olla kolmessa eri asennossa. Niillä saadaan aikaan kromaattiset muutokset. Mikä tahansa paljon kromaattisia muutoksia sisältävä kappale on harpulle tosi työläs, ja kromaattisen asteikon soittaminen siis lähes mahdotonta. Kun harpisti soittaa vaikeaa soolokappaletta, kyllä suu loksahtaa auki, kun katsoo sitä jalkatyöskentelyä. Onhan siinä sormityöskentelyssäkin omat hankaluutensa, kun välillä pitää sammuttaa kieliä, jotka eivät kuulu sointuun, ja kyllä siinä on vissiin sormet ruvella, kun ei se harpunsoitto mitään hiplausta ole, vaan niitä kieliä pitää oikeasti vetää sormenpäillä aika kovaa. Olen kuullut sanottavan, että harppu olisi vaikein orkesterisoitin (siis jonkun mielestä). Kun on se paljon muutakin kun muutaman arpeggion vetäisemistä sinne tänne. Eipä niitä harpisteja tässäkään maassa montaa ole.