Klassinen ›

Barokkimusiikin yksi ongelmallinen piirre, jos kohta toinenkin, on se, että barokkimusiikki monotemaattisuudessaan-ja rytmiikassaan on toden totta kirjaimellisestikin sitä yhtä ja samaa, ja ennen kaikkea hyvin yksipuolista musiikkia kaikesta sävellysteknisestä kompleksisuudestaan ja konstruktiivisuudestaan huolimatta käsitellessään jäykkien muotorakenteittensa sisällä yhtä affektia kerrallaan. Ja se, että Schubert ei käyttänyt sävellystyössään mitään varsinaista professionalistista ja konstruktiivista tekniikkaa skolastiseen lukusymboliikkaan neuroottisesti hurahtaneen Bachin tavoin, ei merkinnyt imelyyttä, vaan musiikillisen tyylin luonnollisuutta ja sen luontevaa ja pakotonta virtailua kontrapunktisesta vastaäänestä riippumattomana. Tai jonka melodiaäänen ei tarvitse myöskään olla kahlehdittuna kontrapunktiseen vastaääneen horisontaalisella tasolla tapahtuviin lineaarisiin edesottamuksiin ja tarkoitusperiin nähden, joka luo Bachin musiikkiin myös eräänlaisen minimalistisen vaikutelman.
 
Se mikä ennen kaikkea kuitenkin rajoittaa Bachin kirkkomusiikissa ilmaisun vapautta on, paitsi barokille ominainen objektiivinen viileys, niin myös se, että Bachin lähtökohtana oli todella usko, että samalla pyrkimys kuvata tätä uskoa ja saada kuulijoissaan aikaan hartaudellinen mielentila, joka lienee yksi syy siihen, miksi tätä musiikkia hiukan karsastankin. Schubert oli romantiikan airue ja lapsi, jolloin kirkko ja uskonto olivat jo menettäneet jalansijaa ihmisten henkisenä kasvattajana ja moraalin portinvartijana, hengellisen elämän sekularisoitumisen ja puhtaan järjen kritiikin ottaessa niskalenkin uskonnollisesta kilvoittelusta. Romantiikallehan, jona aikana suuret säveltäjät harvemmin työskentelivät enää kirkon tai hovin palveluksessa, joka aikaisemmin oli ollut elinehto, oli leimallista korostunut subjektiivisuus, taiteilijan tarve ilmaista itseään persoonallisesti.
 
Schuberthan ei olisi uhrannut sävellysenergiaansa niin suuressa määrin liturgisen musiikin tuottamiseen, ellei sillä olisi ollut välitöntä käyttötarvetta, kysyntää ja kirkollista funktiota jotakin tiettyä tilaisuutta varten ystävän, opettajan ja perhetutun, Michael Holzerin (urkuri ja kuoronjaohtaja) primus motorin hahmossa. jonka aloitteesta ainakin osittain ja heidän keskinäisestä vuorovaikutuksestaan, on kiittäminen Schubertin laajasta, noin 50 teosta, käsittävästä kirkkomusiikkituotannosta.
 
Motiivina tuskin saattoi olla ainakaan raha, sillä hän ei ollut jumalanpalvelusmusiikin tuottajana käytännöllisiä tarpeita palveleva kirkon palkkatyöläinen Bachin tavoin, jonka tehtäviin tuomaskirkon kanttorina kuului viran puolesta mm. kantaattien säveltäminen jokasunnuntaista jumalanpalvelusta varten. Schubertin kirkkomusiikkiteokset eivät syntyneet useinkaan minkään sisäisen virikkeen sanelemana, vaan pikeminkin ulkoisten syiden ohjaamana, jotka päinvastoin kuin suuressa osassa muuta hänen tuotantoaan, joiden syntyyn vaikutti sisäisen ilmaisutarpeen pakko, ilman kaupallisia tarkjoitusperiä, taloudellisen hyödyn ja voiton tavoittelua, saneli niiden syntyprosessin.
 
Ihmettelen vain kuinka saatat vertailla keskenään kahta näinkin erilaista kirkkomusiikin lajityyppiä toisiinsa, kuin messu ja passio, ja tehdä sen perusteella vielä pitemmälle meneviä johtopäätöksiä niiden musiikillisesta substanssista ja arvosta tai säveltäjän suuruudesta. Schubertin oratorio Lazarus, D 689, kuten huomattava osa hänen muistakin kirkollisista ja kirkkomusiikkiteoksista ovat paitsi modernimpia, mielestäni myös vaikuttavampia lyyrisessä ja ekspressiivisessä ilmaisu-ja tunnevoimassaan kuin Matteuspassio, jonka aariat ovat monorytmisyydessään ja muotonsa sovinnaisuudessa barokkimaisesti tyypillisen stereotyyppisiä, kuten koko luomus nyyhky-sentimentaalinen.
 
Ei varmasti olekaan voinut niin monumentaalista teosta millään muotoa säveltää vasemman käden rutiinillaan kuten Mozart Tituksen lempeys-oopperansa, mutta Nimittämäni nyyhky-sentimentaalisuus voi tarkoittaa myös masentavaa melankolisuutta, jota musiikki abstraktina taiteenmuotona ei tarvitse olla siinä määrin kuin itse tarina, johon tämä musiikki on sävelletty, vaikka emme valitettavasti voikaan erottaa musiikkia siitä teemasta, aiheyhteydestä, ts. kontekstista ja asiasta, jota sen on määrä kulloinkin ilmaista, niin kernaasti kuin sen usein tekisimmekin, etenkin tällaisten provokatorisen sävyn saaneiden uskonnollisesti tai ideologisesti värittyneiden julistusmanifestien kohdalla.
 
Musiikiin itsessään toki sisältyy metafyysinen komponentti, jokin syvää objektiivista totuudellisuutta huokuva elementti, jota emme pysty määrittämään. Siltikin se on aiheestaan johtuen yleisilmeeltään kovin masentavan oloista ja siksi luotaatyöntävää. olen minäkin sitä silti monesti aiemmin kuunnellut musiikista syvästi nauttien, vaikkakkaan mitään lopullista läpimurtoa ja paratiisinäkyä en siitä ole löytänytkään, joka vetäisi vertoja Mozartin c-mollimessulle, Schubertin As-duurimessulle tai Lazarukselle, monista muista Mozartin messuista, vespereistä tai litanioista puhumatta, Kruunajaismessu, KV 317, Vesperae solennes de confessore, KV 339, Litaniae Lauretanae, KV 195 jne. jotka ovat sävellyksinä pasljon monipuolisempia niin rytmin käsittelyssä kuin alati vaihtuvissa affekteissaan.
 
Matteus-passion librettohan perustuu uskonnolliseen tarustoon messiaanisesta hahmosta, jonka väritetyllä ja muista II-luokan metafysiisistä järjestelmistä, eli uskoinnoista, lainatuilla aineksilla höystettynä, pyritään saamaan ihminen muka vakuuttumaan hänen yliluonnollisesta ja ns. jumalallisesta tendenssistään, joiden kannattelemilla simppeleillä hokemilla, ajatuksilla ja mielipiteillä nuoreen aivopestyyn ja manipuloituun mieleen muka absoiluuttiseksi totuudeksi suggeroituna, meitä yritetään johtaa harhaan syvemmän ja kaikkea kyseenalaistavan filosofisen ja rationalisemman ajattelun autuaaksi tekevältä polulta.
 
En halua olla missään tekemisissä tällaisen typerän ja asenteellisen tekstin kanssa uskonnon tarkoittamassa mielessä.
 
H-molli messukin on, sieltä täältä, monesta eri lähteestä, kokoonparsittu teos, joka jättää hyvin hajanaisen ja epäyhtenäisen vaikutelman, eikä missään tapauksessa kuulu kirkkomusiikin historian kaikkein merkittävimpien teosten joukkoon, muutakuin laajuutensa ansiosta tai joidenkin yksittäisten osien vuoksi, mutta ei kokonaisuutena.
 
Wieniläisklassinen sonaattimuotoon puettu musiikki tematiikkansa tai rytminkäsittelynsä moninaisuudessa käsittää mainitsemani muotoperiaatteen puitteissa affektien koko asteikon laidasta laitaan, toisin kuin barokkimusiikki joka käösittelee vain yhtä affektia kerralla.
 
Lisäksi arkkitehtoniselle kontrapunktille rakentuva barokkijumputus on kontrapunktisessa, kontrapunktia kontrapunktin vuoksi-ajattelussaan vieläpä hyvin tekotaitoinen tapa ilmaista ihmismielen salaisuuksia musiikillisesti, ei lainkaan niin välitön ja spontaani, kuin vaikkapa ilman minkäänlaista mainittavaa sävellystekniikkaa käyttäneen Schubertin luonnollisen estottomasti ja vapaasti virtaileva homofoninen tyyli, jonka melodis-ilmaisulliset ansiota on tunnustettu. Itse assiassa oliniou kuulevinani erään Bachin kantaatin, about BWV 177-79, aariasta hyvinkin esi-schubertilaisia piirteitä melodiikaltaan.
 

Perusvireen likipitäen on pakko olla melankolinen, mikäli säveltäjä on uskollinen tekstin sanomalle ja sisällölle, joka kertoo erään jumalaksi tai kristukseksi luullun ja kuvitellun henkilön kärsimyshistorian, Eihän Israelissa päin silloinkaan ollut juuri muuta kuin erämaan kuumaa hiekaa, mikä panee ihmiset luulemaan kaikenlaista nähdessään kangastuksen. Kuvittelisi että euroopasta löytyisi meitäkin lähempää otollisempia ja järkeenkäyvämpiä ideologioita, ettei tarvitsisi turvautua tuontitavaraan kaukomailta. Mozart on minulle sielun musiikkia mitä suurimmassa määrin, ei niinkään objektiivisen viileätä barokkimusiikkia edustava Bach, vaikka sortuukin yleisinhimilliseen tunnemaalailuun passioissaan ja kantaateissaan. Myös Schubertin Es-duurimessusta nautin pyhien aikana järkyttävyydestään huolimatta. Lienee muuten mahdollista että olet laulanut Schubertin Saksalaista messua, D 872, jossa Schubert noudattelee yksinkertaisinta homofonista kuorotyyliään kirkkomuisiikin saralla, Saksalaisen requieminsä, tavoin, jota ei liene milloinkaan edes levytetty. Ne eivät kauneudestaan huolimatta lukeudu aivan hänen suurimpien messujensa tasolle.
 
Ei totisesti perustu yhteen tyyliin, jossa Mozart soinnauttaa polyfonisen taitonsa kieliä, kuoro-osien ollessa paikoin rikkaankin moniäänisiä, vaikka pääosin niitä leimaa salzburgilaiselle kirkkomusiikkityylille ominainen homofonisuus. Siinähän on lisäksi hyvin oopperamaista ilmaisua, kuten Agnus Deissa ja kyriessäkin, joitka molemmat ennakoivat Mozartin Wienin vuosien oopperoiden keskeisiä teemoja ja sopraano-osia Figaron häissä ja Cosi fan tuttessa. Tämä kertoo jo paljon siitä, että mozart halusi säveltää oopperoita, mikä ajatus "häiritsi" häntä messujakin säveltäessään, Salzburgin ahtaassa ilmapiirissä. Eikä Bach ollut mikään oopperasäveltäjä, siihenhän hänellä olisi tuskin ollut kykyjäkään sanojen tulkitsemisesta Monteverdin tai Mozartin lailla akateemisesta sävellystekniikastaan juuri johtuen, vaikkakin passiosta ensiesityksen jälkeen kritisoitiinkin juuri sen muka oopperamaisuudesta:"herra Jumala, tämähän on kuin ooppera".
 
Messuliturgiassa näet onkin se hyvä puoli, että harva ymmärtää kirkkolatinaa, jolloin kirkolliset auktoritatiiviset säännöt ja opit eli dogmit eivät häiritse älyllisempiäkään kuuntelijoita, jotka eivät tekstin paradokseja sulatakaan ihan vain tuosta noin, kuten papit varmasti toivoisivat palkkansa edestä heidän tekevän.


Uskoisin myös, että Mozartin messu, vaika en itse sitä laulanut olekaan, on täydempänä aikakaudelle tyypillisiä esitysmerkintöjä, kuin Bachin passiot, esim. dynaamisia ja agogisia aksentteja, sforzandoja, jotka teknisellä tasolla edustavat kontrapunktin rikkomista, sekä yksityiskohtaisempia tempomerkintöjä, jotka tekevät esityksestä elävän ja vivahteikkaan rytmisesti monotoniseen Bachin barokkijumputukseen nähden, jossa improvisatorinen elementti näkynee musiikin ja melodialinjan mielivaltaisena, enemmän tai vähemmän asiantuntevampana, koristeluna. Lisäksi Mozartin messut ovat rakenteeltaan sinfonisia, temaattisesti keskitetyn tiiviitä ja yhtenäisiä Bachin struktuuriltaan väljempiin kompositioihin nähden. Esim. Bachin ns. neljä missa brevistä eli pientä messua, jotka koostuvat usein kantaateista lainatuista aarioista ja kuoro-osista. Myös soitinnuksen hienostuneisuus ja rikkaus tekevät monasti Mozartin messuista sopimattomia liturgiseen käyttöön yhdessä niiden iloisuuden kanssa, kuten Haydninin sinfonisten messujen kohdalla lienee asian laita.