Rock, pop, alternative ›

Kiinnostaisi tietää, onko muilla vastaavia kokemuksia levyjen/yhtyeiden "avautumisesta":
 
Hankit jonkin sinulle melko tuntemattoman yhtyeen levyn, mutta jostain syystä se tuntuu kamalan luotaantyöntävältä ja vaikeasti hahmotettavalta. Sitten hankit kuitenkin ihan silkkaa jääräpäisyyttäsi yhtyeeltä toisenkin levyn, joka yllättäen paljastuukin oikein erinomaiseksi. Mutta toinen yllätys seuraa myöhemmin, kun laitat aiemman "huonon" levyn soittimeen, ja se ei kuulostakaan enää ollenkaan huonolta, vaan mainiolta. Musiikista on oppinut erottaamaan tietyt bändille ominaiset seikat, ikään kuin ymmärtää vihdoin mistä on kyse.
 
Itselleni kävi juuri näin, kun hommasin Tortoisen "Millions Now Living Will Never Die":n, mutta sen läpikuuntelu olikin kamalan työlästä ja tylsää. Sitten ostin samalta bändiltä TNT-levyn joka oman erinomaisuutensa lisäksi sai myös aiemmin hankitun levyn kolahtamaan ja aukeamaan. Nyt molemmat kuuluvat ihan kestosuosikkeihin.
 
Mitäs muita?

Mulla oli Jayhawks:ista ensimmäisen kuullun levyn (Hollywood town hall) jälkeen sellainen fiilis että mikäs tässä nyt niin ihmeellistä on, mutta kuultuani Smile levyn alkoi meno maistua ja nyt koko bändin matsku on loistavaa.

CMX:n Rautakantele oli alkujaan juuri tuollainen. Nykyään yksi parhaista levyistä mitä omistan.

Yesin Fragile etoi ensikuulemalla. Ostin sitten Close To The Edgen ja bändi nappasi ja yhtäkkiä jokainen levy tuntui maailman parhaalta levyltä, vaikka sitä ennen niiden kuuntelu oli todella vastenmielistä.

Tässä vähän aikaa sitten päätin tutustua yhtyeeseen The Smiths, ja ensimmäiseksi levyksi tarttui The Queen Is Dead. Järkytys oli kyllä suuri kun levy oli kerran läpi kuunneltu.
 
Noh, aikaa kului ja päätin vielä antaa yhtyeelle toisen tilaisuuden Louder Than Bombsin muodossa, joka kyllä jostain syystä kuulosti mainolta heti kättelyssä.
 
Tässä tapauksessa taisi olla pikälti kyse odotuksista; The Queen Is Dead ei kyllä ollut aivan niin "rankkaa" kamaa kuin olin ennakkoon luullut. Nyt molemmat levyt ovat kyllä aina silloin tällöin kuuntelussa, tosin Louder Than Bombs toimii edelleen paremmin.

Tässä vähän aikaa sitten päätin tutustua yhtyeeseen The Smiths, ja ensimmäiseksi levyksi tarttui The Queen Is Dead. Järkytys oli kyllä suuri kun levy oli kerran läpi kuunneltu.
 
Itse aloitin Smithsiin tutustumisen Strangeways, Here We Comesta. En pitänyt yhtään, mutta Queen Is Deadiin sekosin heti. Yksi kaikkien aikojen parhaista levyistä.
 
Radioheadilta kuulin ensimmäisenä Kid A:n. Vaikea, mutta palkitseva valinta.

Näinpä kävi Superjoint Ritualin kanssa. Ostin ekan sen ilmestyttyä, mutten ikinä kunnolla pystynyt kuuntelemaan sitä ennen toiseen levyyn mieltymistä. Nyttemmin pauhaavat ihan rinta rinnan! Onhan se aika rokkia...
 
ed: Näin kävi myös NOFXin Heavy Pettingin ja So Longin kanssa, tuossa järjestyksessä. Onhan se ehkä vähän popimpaa, Tai jotain torviosastoa, trööt trööt!

QOTSA:n ekaa yritin kuunnella silloin julkaisuvuotenaan, enkä tykännyt yhtään. Palasin asiaan uudemman kerran tänä keväänä, kun nuo uudemmat levyt olivat jo killuneet hyvän aikaa oman diggailulistan kärjen tuntumassa, ja nyt tuo debyytti kuulostaakin aivan loistavalta.

A Perfect Circle.
 
Vasta kun eMOTIVe ilmestyi ja sen kuuntelin pari kertaa läpi niin aloin tajuta notta perkele, tässähän on yhtye joka on saanut kaksi hienoa levyä aikaan ennen tätä. Sitten sitä kuuntelikin bändiä lähes päivittäin parin kuukauden ajan.

The Clashin kuuntelua yritin aloittaa London Callingilla, ei onnistunut millään.
Sitten joskus tuli hommattua kyseisen yhtyeen ensimmäinen levy ja sehän olikin mainio. Hetken päästä opin kuuntelemaan myöskin London Callingia ja ompas se yksi suosikeistani nykyään.

gamelan musiikki ei ole täysin avautunut mulle vieläkään, vaikka siitä pidänkin. pitäisi saada lisää ja parempia äänityksiä.

The Clashin kuuntelua yritin aloittaa London Callingilla, ei onnistunut millään.
Sitten joskus tuli hommattua kyseisen yhtyeen ensimmäinen levy ja sehän olikin mainio. Hetken päästä opin kuuntelemaan myöskin London Callingia ja ompas se yksi suosikeistani nykyään.
 
Vähän samantyylinen kokemus mullaki. London Callingin nimiraita oli ainoa, jota jaksoi vähänkään levyltä kuunnella. Luovutin sitten tämän levyn suhteen, ja joskus myöhemmin tuohon debyyttiin tutustuin, jonka jälkeen molemmat maistuivatkin jo mainiosti!

Mulla on täydellinen kokemus tästä. En aiemmin voinut sietää Rammsteinin mörinäheviä, kirjastosta lainattu Mutter-levy ei auennut sitten millään. Sain joku aika sitten lahjaksi Reise reise -levyn, ja kuunnellessani sitä yhtäkkiä tajusin ajattelevani että täähän on ihan hemmetin hyvää musaa. Ei muuta kun äkkiä kirjastosta Mutter takaisin lainaan, ja kyllä vaan; sehän oli loistava! Kumma juttu että noin monimutkaisen prosessin kautta lopulta hoksaa pitävänsä jostain bändistä.

Musen Showbiz kuulosti aikalailla paskalta, kun sitä ekan kerran kuuntelin. Sitten kuuntelin origin of symmetrya, joka oli jo ihan jees. Sitten Absolutionia, jolta löytyy monta hyvää kappaletta.
 
Tämän jälkeen Showbiz taas soittimeen ja johan kuulosti hyvältä!
 
EDIT: vaikka Mars Voltan De-loused in the comatorium ei tarvinnut Francesia avautuakseen, niin kyllä Francesin jälkeen De-loused on avautunut yhä enemmän ja enemmän.

Ostin tässä ajat sitten alehyllystä Megadethin Peace Sellsin, mutta ei se avautunut. Sitten löysin käsiini saman yhtyeen Youthanasian, ja johan rupesi lyyti kirjoittamaan.

Vähän samantyylinen kokemus mullaki. London Callingin nimiraita oli ainoa, jota jaksoi vähänkään levyltä kuunnella. Luovutin sitten tämän levyn suhteen, ja joskus myöhemmin tuohon debyyttiin tutustuin, jonka jälkeen molemmat maistuivatkin jo mainiosti!
 
Samapa kävi minullakin.

Haa! Itse omistan Tortoisen nimikkolevyn. Pitää sanoa etten tajunnut siitä hevon helvettiä. Jotenkin hämäävää, koska yleensä kun ostan levyn vaistolla, niin se on väkisinkin hyvä.
 
Pitäisiköhän sitä alkaa koittamaan Tortoisen muuta tavaraa vielä sitten...kai sitä voisi yrittää. Kun jotenkin silti jäi mielenkiinto, että mistähän tuossakin oikein on kysymys.
 
Tuo Jayhawks meni mulla niinpäin, että tutustuin Sound of lies-levyyn ensin, mikä on muuten loistava, ja myöhemmin sitten Hollywood town halliin. En usko että olisin paljoakaan pitänyt Hollywoodista ennen Sound of liesin kuulemista.

Amorphikseen tutustuin aikoinaan Tuonelan kautta, ei iskenyt yhtään. Sitten lopetin Tuonelan kuuntelun, hankin Elegyn ja Talesin, jälkimmäiseen kyllästyin alta aikayksikön ja Elegykin on jäänyt vähemmälle, mutta Tuonela ja Am Universum (joka aikoinaan tuntui silkalta petturuudelta) ovat nykyään mielestäni bändin uran huippukohtia.

Pitäisiköhän sitä alkaa koittamaan Tortoisen muuta tavaraa vielä sitten...kai sitä voisi yrittää. Kun jotenkin silti jäi mielenkiinto, että mistähän tuossakin oikein on kysymys.
 
Hah! Juuri näin. TNT vois olla avuksi...
 
Ja pakko myöntää, kyllä Fantomaskin vaati sen Director's Cutin kuulemista ennen kuin bändin debyytin uskalsin omakseni lunastaa, vaikka siitä olin osia kuullutkin. Tuntui suhteellisen sekavalta tuotokselta, mutta nyt se kolisee jo DC:tä enemmän.