Klassinen ›

Mitä tai kenen säveltäjän luomaa pianosonaattisykliä arvostat eniten ja miksi? Yleensä on tavaksi tullut pitää Beethovenin 32 + 1 sonaattia käsittävää sonaattituotantoa sonaattikirjallisuuden merkkipaaluna ylitse muiden, mutta minuun vetoaa eniten kenties Schubertin 21 + 2 sonaattia käsittävä tuotanto, josta löytää kaksi hienoa teosta nelikätisienkien sonaattien joukosta, kuten muuten Mozartiltakin, joita on lukumääräisesti vielä enemmän, yht. 6 plus 1 2 pianolle, mutta 2-kätisiä vähemmän. Feinbergistä en osaa sanoa juuta enkä jaata.

Harvalla säveltäjällä on noin paljon pianosonaatteja, joten kyllä nuo varmaan sieltä merkittävimmästä päästä ovat. Beethovenilla tapaa huomattavan kehityksen ensimmäisten sonaattien lähes Haydnmaisesta kepeydestä ja iloisuudesta viimeisten sonaattien raskaaseen, syvälliseen ja sisäänpäinkääntyneeseen maailmaan. Schubertin sonaatteja en ikävä kyllä kovin hyvin tunne, mutta aikanaan Marc-Andre Hamelinin esittämä (myöhäinen?) B-duurisonaatti teki kyllä suuren vaikutuksen. Mozartit ovat tietysti hienoja ja kyllä kai Haydnkin pitää mainita merkittävänä pianosonaatin kehittäjänä, mutta en oikein osaa sanoa, mikä noista itselleni olisi mieluisin.

Pakko sanoa Beethoven. Myös Prokofjevin pianosonaatit miellyttävät.

Harvalla säveltäjällä on noin paljon pianosonaatteja, joten kyllä nuo varmaan sieltä merkittävimmästä päästä ovat. Beethovenilla tapaa huomattavan kehityksen ensimmäisten sonaattien lähes Haydnmaisesta kepeydestä ja iloisuudesta viimeisten sonaattien raskaaseen, syvälliseen ja sisäänpäinkääntyneeseen maailmaan. Schubertin sonaatteja en ikävä kyllä kovin hyvin tunne, mutta aikanaan Marc-Andre Hamelinin esittämä (myöhäinen?) B-duurisonaatti teki kyllä suuren vaikutuksen. Mozartit ovat tietysti hienoja ja kyllä kai Haydnkin pitää mainita merkittävänä pianosonaatin kehittäjänä, mutta en oikein osaa sanoa, mikä noista itselleni olisi mieluisin.
 
Hassu juttu, että minulla on kokoelmissani ainoastaan Haydnin, Mozartin ja Schubertin kaikki pianosonaatit, mutta ei Beethovenin, kuin ns. myöhäiset teokset, kuten esim. opus 106, Hammerklavier-sonaatti, jonka ensiosaa en voi sietää, kyllästymiseen asti pitkitetystä ja imelästä hitaasta osasta puhumatta. Tarkoitat varmasti viimeistä sonaattia n:o 21, jonka Schubert sävelsi 2 muun c-molli ja A-duuri-sonaattien kanssa vain pari kuukautta ennen kuolemaansa. Uusimmassa sonaatin levytyksessä Jevgeni Kissin soittaa 2 ensiosaa äärimmäisen hitaassa tempossa esityskeston venähtäessä lähes 50 minuuttiin. Beethovenoin sonaateista ylivoimainen suosikkini on ollut aina viimeinen n:o 32 c-molli, opus 111, jonka entisestä Jugoslaviasta aikoinaan ostamani nuoren Ivo Pogorelichin kyseisen teoksen levytys teki suuren vaikutuksen, etenkin Arietta. Sen sijaan Maurizio Pollinin tulkinta on sieltä huonoimmasta päästä.
 
Ehkä tämä on hiukan liian ronskisti sanottu, mutta ajattelen jotenkin näin:
 
Schubertin musiikillinen ajattelu käsittää valtavan laajan tyylillisen spektrin omaperäisellä ajattelula hedelmöitettyjä wieniläisklassisessa hengessä luotuja persoonallisia sävelvisioita, sekä täyteen romanttiseen, suureen ilmaisuvoimaan ja hengen paloon kasvaneita tilityksiä. Beethovenin musiikin koen hieman vanhahtavana, Haydnin ideoita lapsen tavoin toistavana, pintapuolisilla tehokeinoilla rämistelevänä, konstruktiivista ja konstruktoista elävänä musiikkina, jota on hauska näperrellä kuin lapset palapelejä konsanaan, lyhyine motiiveineen, kun Schubertin ajattelu perustuu yllättäviin modulaatioihin, rohkeaan soinnunkäyttöön sekä sydäntäsärkevään melodiikkaan. Beethovenin musiikki on edeltäjiensä tapaan, tosin heidän ekspressiivisyyttään vaille, objektiivista ja yleisinhimillistä, elämälle uskollista, sadunhohdotonta raadollista yleisinhimillistä musiikillista arkirealismia, vailla romantiikan tunnekylläistä ja herkkää ilmaisuvoimaa.

Beethovenin op. 57 apassionata (f-molli) on ehdoton suosikkini Ludvig Vanin tuotannosta.

Uusimmassa sonaatin levytyksessä Jevgeni Kissin soittaa 2 ensiosaa äärimmäisen hitaassa tempossa esityskeston venähtäessä lähes 50 minuuttiin.
 
Oletko kuunnellut Emil Gilelsiä? Tai Wilhelm Kempfiä? Heidän Beethoven-soitosta tykkään erityisesti. Kissin on aika nuori vielä eikä saa sellaisia tulkintoja aikaiseksi kuin nämä vanhat herrat aikoinaan...
 
Kuuntelin tuossa muutama päivä sitten Horowitzin versiota Appasionatasta ja Kuutamosonaatista ja hyvä etten tippunut tuolilta! :D Aika karseelta kuulosti...

Oletko kuunnellut Emil Gilelsiä? Tai Wilhelm Kempfiä? Heidän Beethoven-soitosta tykkään erityisesti. Kissin on aika nuori vielä eikä saa sellaisia tulkintoja aikaiseksi kuin nämä vanhat herrat aikoinaan...
 
Kuuntelin tuossa muutama päivä sitten Horowitzin versiota Appasionatasta ja Kuutamosonaatista ja hyvä etten tippunut tuolilta! :D Aika karseelta kuulosti...
 
Minulla taitaa olla lähes kaikki Schubertin sonaatit Wilhelm Kempfin soittamana, ja pidän erityisesti hänen tulkinnoistaa varhaisemmista teoksista, esim D 459 ja 459a, "5-osaisesta" sonaatista, josta olin aivan lumoutunut erään kerran. Nimenomaan äänityspuoli on niissä kunnossa, vaikka ei hän mikään Schubert-pianisti tainnut ollakaan, vaan Beethovenilla suurimmat menestyksensä saavuttanut. En vain juurikaan ole hänen Beethoven soittoaan kuullut. Samoin hän soittaa ihanasti 3 pianokappaletta D 946 ja Wanderer-fantasian. Melkein paremmin kuin Brendel.

Gilels on kuitenkin mielestäni paras Beethoven-tulkitsija mitä on ikinä ollut... Myös Myra Hess soittaa hienosti Beethovenia, varsinkin Appasionatan.

Brendel taisi levyttää kaikki Beethovenin sonaatit kaksikin kertaa, mutta enpä ole löytänyt noita mistään.
 
Hamelinin Skrjabinin sonaatit ovat myös ihan jees.

Vaikka Bartok nimesikin vain yhden pianoteoksensa sonaatiksi, muodostavat pianoteokset merkittävän osan hänen kokonaistuotannostaan ja ovat erittäin lähellä sydäntäni.

Horowitzin levytys Mozartin 18-vuotiaana säveltämästä pianosonaatista n:o 3, B-duuri,on aika kaamea, sikäli kuin muistan. Ehkä himpun verran parempi kuin Glenn Gouldin tulkinta.

Schubertin sonaateista enintään 1/21:een sopii lisämääre kuolettavan tylsä, kun taas Beethovenilla vastaava suhdeluku on jotain 20-30/32 tylsää sonaattia. Schubertin sonaattien tylsyyttä ei suinkaan voida mitata sillä, missä määrin hän on astunut Beethovenin saappaisiin tai ei ole sitä tehnyt, sillä ensin mainitussa tapauksessa hän olisi jo kadottanut oman lyyrillisen identiteettinsä ja musiikillisen kielensä alkuperäisyyden beethoveniaanisen palvonnan alttarille.
 
Beethovenin sonaatit ovat kuin persoonatonta tehdastuotantoa liukuhihnalta Schubertin kuin käsinvalmistettuihin teoksiin verrattuna, joista jokainen on oma täysin ainutkertainen maailmansa, jolla on oma yksilöllinen luonteensa.
 
Viime vuosina olen ollut täysin kypsynyt Beethovenin mekaanisiin sonaatteihin, joista monet ovat kuolettavan tylsiä rutiinikappaleita kuuntelijalle. Vastaavasti Schubertin useat jo 19-20-vuoden iässä kirjoitetuissa ns. keskikauden teoksísta hyvin soitettuna, joita ennen on vain 2 sonaattia ja 1 katkelma, tapaa laulunomaista melodianmuodostusta ja kvartetinomaista äänenkuljetusta sekä lyyrillistä henkeä, kun myöhemmät ovat rakenteeltaan monumentaalisia järkäleitä, mutta eivät Beethoven-plagiaatteja. Valitettavasti Classic-radiossa suositaan liian silmiinpistävästi Beethovenin sonaatteja tätä nykyä, eikä varhaisempia Schubertin kaunottaria kuule juuri milloinkaan, vaikka sellaisena tuskin voidaan pitää D 157, ensimmäistä valmista sonaattia, vaikka hämmästyksekseni jopa senkin skaalojentäyteinen persoonaton ensiosa vaikutti tänään minuun edes jonnin henkisellä tasolla.
 
Beethovenin sonaateissa laajakaariset ja pitkälinjaiset melodiat tuntuvat olevan kuin kortilla elleivät suorastaan tabu. Niitä tuntuu vaivaan myös, jollei nyt aivan rytminen niin ainakin melodinen monotonisuus ja tietty antiromanttinen ja kliininen tunnekylmyys itävaltalaisen gemüchtligkeitin epämieluisaksi vastapainoksi.
 
Tätä ei ollut tarkoitettu miksikään provokaatioksi.

Tätä ei ollut tarkoitettu miksikään provokaatioksi.
 
Dikotomian logiikkaan kuuluu se, että kaksi erilaista asiaa muuttuvat vastakkaisiksi ääripäikseen.
 
Tämän näkee Schubert vs. Beethoven analyyseissäsi, joissa Beethoven edustaa aina sinun kannattamasi ideologian vastaista puolta, josta nostat esiin ainoastaan ideologisaatioissassi huonoina näkyvät elementit ja kärjistät niitä.
 
Samalla tavalla sitten Schubertilta näet hyvät elementit ja kärjistät niitä.
 
Ulkopuolisen silmistä tämä ei näytä juurikaan vastaavan todellista tilannetta.

Dikotomian logiikkaan kuuluu se, että kaksi erilaista asiaa muuttuvat vastakkaisiksi ääripäikseen.
 
Tämän näkee Schubert vs. Beethoven analyyseissäsi, joissa Beethoven edustaa aina sinun kannattamasi ideologian vastaista puolta, josta nostat esiin ainoastaan ideologisaatioissassi huonoina näkyvät elementit ja kärjistät niitä.
 
Samalla tavalla sitten Schubertilta näet hyvät elementit ja kärjistät niitä.
 
Ulkopuolisen silmistä tämä ei näytä juurikaan vastaavan todellista tilannetta.
 
Siihenhän juuri hedelmällinen keskustelu ja debatti oleellisesti perustuukin eikä laajaan konsensukseen.
 
Minä kerron vain, kuin musiikki vaikuttaa minuun omasta puolestani. En voi puhua kenenkään toisen housuissa enkä saappaissa, olivatpa nämä kooltaan millaiset tahansa.

Siihenhän juuri hedelmällinen keskustelu ja debatti oleellisesti perustuukin eikä laajaan konsensukseen.
 
Minä kerron vain, kuin musiikki vaikuttaa minuun omasta puolestani. En voi puhua kenenkään toisen housuissa enkä saappaissa, olivatpa nämä kooltaan millaiset tahansa.
 
Joo, mutta siihen perustuvat usein myös kaikenlaiset ratkaisemattoman ongelmat ja riidat, on huomattava, että teesin ja antiteesin ratkaisu ihan dialektisessa metodissa olisi jonkinlainen synteesi, siis välimuoto, eikä mikään ääripäistä.
 
Liian jyrkät vastakkainasettelut voivat johtaa myös siihen, että itse asia unohtuu tai jää hämäränpeittoon.
 
Onhan kuitenkin todellisuudessa selvää, että näiden säveltäjien musiikillinen ilmaisu ei ole oikeasti näin räikäesti vastakkaista, vaan yksinkertaisesti erilaista.

Horowitzin levytys Mozartin 18-vuotiaana säveltämästä pianosonaatista n:o 3, B-duuri,on aika kaamea, sikäli kuin muistan. Ehkä himpun verran parempi kuin Glenn Gouldin tulkinta.
 
Horowitz kuulemma kehittyi täyteen loistoonsa vasta aika vanhana, jolloin hän alkoi arvostamaan eniten juuri Schubertin ja Mozartin tuotantoa. Alla lainaus Deutzhe Grammophonin sivuilta:
 
"Toward the end of his career, Vladimir Horowitz had distilled his art to the bare essentials. Gone were the leonine fortissimos and occasional hysteria of earlier years, replaced with a new simplicity and directness. Without the pressure to prove that he could still play with the flabbergasting virtuosity of his 40s, the true Horowitz was finally revealed.
 
Horowitz was increasingly drawn to Schubert and Mozart in his last years. The Schubert/Liszt Ständchen is one of the greatest piano recordings ever made. Horowitz's control of dynamics and shading make it sound as if the piece was being played by three hands at once. The Soirees de Vienne No. 6 (a piece Horowitz so loved that he played it at every one of his post-1985 concerts) is a virtuosic delight."
 
Onko tuo mainitsemasi levytys vanhaa tuotantoa? Olen kuunnellut Horowitzin uutta SACD -levyä ja ollut aivan tohkeissani sen äänenlaadusta.

haydn pelastaa päivän.

Joo, mutta siihen perustuvat usein myös kaikenlaiset ratkaisemattoman ongelmat ja riidat, on huomattava, että teesin ja antiteesin ratkaisu ihan dialektisessa metodissa olisi jonkinlainen synteesi, siis välimuoto, eikä mikään ääripäistä.
 
Liian jyrkät vastakkainasettelut voivat johtaa myös siihen, että itse asia unohtuu tai jää hämäränpeittoon.
 
Onhan kuitenkin todellisuudessa selvää, että näiden säveltäjien musiikillinen ilmaisu ei ole oikeasti näin räikäesti vastakkaista, vaan yksinkertaisesti erilaista.
 
Ristiriidat eivät voi sietää toisiaan Hegelin silmänkääntämisdialektiikassa, vaan sulautuvat synteesiin.
 
Schubertin sonaattien standardoinnistakaan ei olla päästy yksimielisyyteen, vaan joistakin näennäis-kokonaislevytyksistä saataa puuttua useampikin kaanoniin kuuluva teos, keskenräisyydestä johtuen, tai sitten ei olla varmoja, mitkä osat kuuluvat minkäkin sonaatin yhteyteen tai ovat kuulumatta, kun ne on sijoitettu teosluettelossa eri D-numeron alle. Näin esim. sonaatti D 566 e-molli, jonka perinteisesti katsotaan koostuvan 2 osasta, mutta, jonka esim. Martino Tirimo soittaa 4-osaisena lisäten yleensä poisjätetyn Scherzon ja rondofinaalin D 506. Hajallaan on myös D 571 fis-molli jaettuna teosluettelossa kahdeksi 2-osaa käsittäväksi teoskokonaisuudeksi D-numeroiden 570 ja 571 alle. Myös C-duri sonaatti D 613 jakaantuu ihastuttavaan italialaistyyliseen koristeelliseen adagioon D 612 ja allegrettoon ja keskeneräiseen ensiosaan, joka on helppo täydentää, kuten D 571, uudella kertausjaksolla, kun käsikirjoitus muistaemma päätyy kehittelyyn tai kertauksen alkuun. Schubertin hienoimpia hetkiähän on muuten juuri paluu takaisin pääteemaan.

Brendel taisi levyttää kaikki Beethovenin sonaatit kaksikin kertaa, mutta enpä ole löytänyt noita mistään..
 
Haa!, mulla on Brendeliä.. Huonojuttu on että se on poltettu levy enkä tiiä kaikkien sonaattien nimiä. Kuutamo sonaatti siinä ainakin on. Aivan mahtavia ne,. lainasin itse asiassa kirjastosta juuri beethovenin pianosonaatteja ja yhdessä levyssä on juuri kuutamosonaatti jonkun tyypin soittamana(nimeä en nyt muista), mutta sen tiedän että se versio oli aivan kamala Brendeliin verrattuna.. 3. osa meni ihan liian nopeasti ja tökerösti. kamalaa.