Klassinen ›

Tervehdys!
 
Eittämättä kristillisen kirkon vaikutus taidemusiikkimme on suuri ja ainakin gregorianiikasta lähtien musiikinteorian kehitys on pitkälti elänyt symbioosissa uskonelämän tutkimuksen kanssa. Erilaiset "ylistyslaulut" pääasiassa Jumalalle, Krisukselle tai tietysti eri hallitsijoille/muille merkkihenkilöille muodostavat suurimman osan tunnetusta musiikkitraditiostamme. Käsitys musiikin ja jonkin "ylemmän" suhteesta on siis ollut olemassa jo pitkään.
 
Fysiikan puolelta tunnetaan useita tietojaan "pimittäneitä" tiedemiehiä, pääasiassa alkemisteja. Esimerkiksi Newtonhan salaili lähes kaikkea tutkimustaan, vaikka toimikin opettajana!
 
Tunnetaanko musiikkihistoriassa tarinoita "salaisista sävellyksistä" tai musiikkitieteellisistä havainnoista, joita säveltäjä/musiikin tutkija olisi pyrkinyt salaamaan muilta?
 
Joonas.

Jos taide olisi vain itseä varten, ei sävellyksiäkään tuotaisi julki. Jonkinlainen egoismi musiikissa on aina läsnä. Yleisempää tuntuu olevan muiden teoksien omiin nimiin saamisen yrittäminen.

Niin, sehän nyt on selvää, että säveltäminen ei ole mitään fysiikkaa ja säännönmukaisuudet eivät ole staattisia (tai no, musiikkihan on järjestettyä ääntä, ja ääni on aaltoliikettä, että ei siinä kovin kaukana fysiikasta olla :) ). Musiikkitieteellisillä havainnoilla tarkoitinkin lähinnä juuri sellaisia musiikillisia ilmiöitä, joita on pyritty salaamaan toisilta, jotteivat nämä pääsisi kopioimaan niitä omiin sävellyksiinsä. Siis puhtaasti: joku säveltäjä säveltää teoksen, jota ei tahdo julkistaa sen vuoksi, että pelkää toisten säveltäjien matkivan itseään. Kuulostaa älyttömältä, mutta ei kuitenkaan mahdottomalta. Siis säveltäjän vainoharhaisuutta, rakastumista omaan teokseensa niin paljon, että ei tahdo julkistaa sitä.
 
"Musiikkitieteellinen havainto" on kieltämättä vähän harhaanjohtava viittaus enemmänkin sävellystekniseen kikkaan.
 
Joonas.

säveltäjä säveltää teoksen, jota ei tahdo julkistaa sen vuoksi, että pelkää toisten säveltäjien matkivan itseään. Kuulostaa älyttömältä, mutta ei kuitenkaan mahdottomalta. Siis säveltäjän vainoharhaisuutta, rakastumista omaan teokseensa niin paljon, että ei tahdo julkistaa sitä.
 
Onhan vastaavaa tavattu säveltaiteen esittävällä puolella. Soittaja esim. kääntää sooloillessaan selkänsä yleisöön jotta hänen tekniikkaansa ei matkittaisi. Tai kulttuureissa joiden musiikillisia ominaisuuksia ei kauhean mielellään ulkopuolisille paljasteta.
 
On myös tapauksia joissa säveltäjä, syystä tai toisesta, jättää teoksensa julkaisematta, jättää pöytälaatikkoon, vintille, vaihtaa aihetta tai pahimmassa tapauksessa tuhoaa koko aikaansaannoksensa. Ja jos motiivina on ollut tämä oletettu omaan teokseensa mustasukkainen rakastuminen niin varmasti löydämme säveltäjän korvien välistä hyvin mielenkiintoisen maailman. Toisaalta, säveltäjien historian tuntien emme voi jättää tällaistakaan mahdollisuutta miettimättä.
 
Mitä teosten piilottelemiseen tulee, varmaa on se että historia omaa tuotoksia joiden käsikirjoitusten kopioimista pelätessä ovat varotoimet nousseet arvoon arvaamattomaan. Tosin tämäkään ei estänyt nuorta Mozartia kopioimasta kuulemaansa teosta nuotti nuotilta vain yhden kuuntelukerran jälkeen.

Jos taide olisi vain itseä varten, ei sävellyksiäkään tuotaisi julki. Jonkinlainen egoismi musiikissa on aina läsnä. Yleisempää tuntuu olevan muiden teoksien omiin nimiin saamisen yrittäminen.
 
" Sillä sellainen yksilön ulkopuolinen, objektiiviseen kohdistuva vakavuus on ihmisluonnolle jotakin vierasta, luonnotonta, oikeastaan yliluonnollista, ja kuitenkin se yksin tekee ihmisen suureksi. Niin muodoin pannaan siis ihmisen luova työ häneen kuulumattoman geniuksen tilille, joka ottaa hänet valtoihinsa. sellaiselle ihmiselle on kuvaaminen, runoileminen, ajatteleminen tai säveltäminen, Schubert, tarkoitus, muille se on vain väline. Jälkimmäiset etsivät omaansa ja osaavat säännölisesti hyvin ajaa asiansa liehakoiden aikalaisia, valmiina noudattamaan heidän tarpeitaan ja oikkujaan; siksi he enimmäkseen elävät onnellisissa oliossa, edellinen taas useimmiten sangen kurjasti. Sillä persoonallisen hyvänsä hän uhraa objektiiviselle päämärälle; muuta hän ei voi, koska sille kuuluu hänen vakavuutensa."
 
Allegrin misererestä puhuttiin edellisessä kommentissa, jonka muistiinmerkitsemisstä parista pikku mokasta? huolimatta 14-vuotias Mozart sai ylistystä itse paavilta, joka ei julistanutkaan häntä pannaan, vaan palkitsi lahjoin, ja Mozart sai ritarin arvon. Ritari sianhännäksi hän leikillisesti itseään pilkkasikin.
 
Teoksen jäljentäminenhän oli pannaanjulistamisen uhalla kielletty, mutta Mozart, yhdeltä kuulemalta kirjoitti sen nuottipaperille hotellihuoneessa. Tästä vertaansa vaille olevasta uroteosta kuiskailtiin kaikkialla, ja pian paavikin sai siis kuulla asiasta ja Mozartile myönnettiin korkein paavillinen kunniamerkki, jonka kukaan toinen säveltäjä ennen tai jälken oli saanut; kultaisen kannuksen ritarikunnan kultainen risti. Vain Orlando di Lassuksella, Lassolla oli sellainen.