Klassinen ›

Vänskän bissille johtama upouusi Beethoven levy, josta kuulin 4. sinfonian classic-radiossa, ei innostanut, varsinkaan tällaista paatunutta levyfriikkiä. Ihmetelin vain, että kuinka näinkin uutukainen ja täysin turha taltiopinti, tutuista tutuimmasta teoksesta, voikin soida näin askeettisena, kalsean harmaana, ja nyanssittoman stereotyyppisenä esityksenä. Ostin itse kauan sitten €. sinfonian Karajanin johtamkan levytyksenä, ja silloin muutamia ketoja saatoin kokea jonkinlaisten väristysten käyvän selkäruotoani pitkin, kunnes, eipä aikaakaan, kun siitä jo tuli puhki kaluttua musiikkia, jolle ei juurio tee miele korvaandsa lotkauttaa; Bethoven kun esittäytyy sinfoniassa vähemmän loogisena äärimmäisyysajattelijana, verattuna esim.7. ja 5. sinfoniaan. Raskassoutuista patetiaa ja tylsämielistä ja hedelmätöntä uhoa ja rinnanraastamista, joka alkaa pitkässä juoksussa puuduttamaan tuoden maitohapot jalkoihin ja kuuloelimiin. 4. sinfoniaan nähden Schubertin lyyris-ekspressiivinen, melodis-ilmaisullinen sävelkieli vaikuttaa elähdyttävämmältä ja spontaanimmalta, myös ja hyvin harvoiin soitettuna kuriositeettina pidetty 7, E-duuri sinfonia D 729, jossa yhtyy myös aimo annos polttavaa dramatiikkaa ja Beethoveniaanisten titaanien välisten taisteluiden yläpuolelle kohonnutta kontemplatiivista suuruutta, etenkin 1. osassa, joka antaa aavistaa mitä tuleman pitää.

Ottamatta kantaa itse kyseiseen levytykseen vastaisin otsikon kysymykseen, että yksi syy on varmaan siinä, että taidemusiikinkin levyntekoa hallitsevat aika pitkälle markkinatalouden lait. Jos ei ole kysyntää, niin ei kannata tuottaa tarjontaakaan. Orkesteri voi tehdä vaikka miten upean levytyksen jonkun nykysäveltäjän mestariteoksista, mutta jos levyn olisi tarkoitus myydäkin (siis muillekin kuin muutamalle asiaan vihkiytyneelle fanille), on Beethovenin sinfonia paljon varmempi vaihtoehto. Varsinkin kun nyky-yleisö tuntuu olevan kovin halutonta tekemään riskisijoituksia tuntemattomiin säveltäjiin, erityisesti "moderneihin", hyi. Tämän huomaa sinfoniakonserteistakin, joissa sali on korkeintaan puolillaan uuden suomalaisen orkesteriteoksen kantaesityksessä, ellei sen kylkiäisenä tarjota jotain tuttuakin tutumpaa, mielellään klassis-romanttista, pakkopullaa. Tai sitten säveltäjän täytyy olla erityisen "in" juuri sinä ajankohtana.
 
Toinen syy on varmaan sekin, että levy-yhtiöt tuntuvat olevan nykyään kovin innostuneita kiinnittämään uusia, nuoria ja lahjakkaita kapellimestarinimiä levyttämään. Nämä uransa alkutaipaleella olevat lahjakkuudet sitten tietysti mielellään pureutuvat ensi töikseen niihin "merkittävimmiksi" katsottuihin teoksiin, koska kaikkihan niitä haluaa johtaa. Näin levytyksiä samoista teoksista tulee melkoisesti. Onhan se vaativamman kuluttajan kannalta ihan hienoa, että on paljon eri versioita, joista valita oma suosikki, mutta alkaa joidenkin tiettyjen sata kertaa levytettyjen teosten kohdalla kieltämättä jo tuntua, että näinköhän kenelläkään enää kovin tuoretta ja ennenkuulematonta näkemystä siitä löytyy. Onhan onneksi sitten sellaisiakin levymerkkejä kuin vaikkapa Hyperion, joka on keskittynyt myös tuntemattomampien säveltäjien teoksiin.

Ottamatta kantaa itse kyseiseen levytykseen vastaisin otsikon kysymykseen, että yksi syy on varmaan siinä, että taidemusiikinkin levyntekoa hallitsevat aika pitkälle markkinatalouden lait. Jos ei ole kysyntää, niin ei kannata tuottaa tarjontaakaan. Orkesteri voi tehdä vaikka miten upean levytyksen jonkun nykysäveltäjän mestariteoksista, mutta jos levyn olisi tarkoitus myydäkin (siis muillekin kuin muutamalle asiaan vihkiytyneelle fanille), on Beethovenin sinfonia paljon varmempi vaihtoehto. Varsinkin kun nyky-yleisö tuntuu olevan kovin halutonta tekemään riskisijoituksia tuntemattomiin säveltäjiin, erityisesti "moderneihin", hyi. Tämän huomaa sinfoniakonserteistakin, joissa sali on korkeintaan puolillaan uuden suomalaisen orkesteriteoksen kantaesityksessä, ellei sen kylkiäisenä tarjota jotain tuttuakin tutumpaa, mielellään klassis-romanttista, pakkopullaa. Tai sitten säveltäjän täytyy olla erityisen "in" juuri sinä ajankohtana.
 
Toinen syy on varmaan sekin, että levy-yhtiöt tuntuvat olevan nykyään kovin innostuneita kiinnittämään uusia, nuoria ja lahjakkaita kapellimestarinimiä levyttämään. Nämä uransa alkutaipaleella olevat lahjakkuudet sitten tietysti mielellään pureutuvat ensi töikseen niihin "merkittävimmiksi" katsottuihin teoksiin, koska kaikkihan niitä haluaa johtaa. Näin levytyksiä samoista teoksista tulee melkoisesti. Onhan se vaativamman kuluttajan kannalta ihan hienoa, että on paljon eri versioita, joista valita oma suosikki, mutta alkaa joidenkin tiettyjen sata kertaa levytettyjen teosten kohdalla kieltämättä jo tuntua, että näinköhän kenelläkään enää kovin tuoretta ja ennenkuulematonta näkemystä siitä löytyy. Onhan onneksi sitten sellaisiakin levymerkkejä kuin vaikkapa Hyperion, joka on keskittynyt myös tuntemattomampien säveltäjien teoksiin.
 
En minä nyt niinkään sanoisi, sillä kyllähän HKO, Helsinki filharmonia hienosti sanottuna, esitti viime syyskaudellakin, mikäli ajankohdan oikein muistan, pianisti-säveltäjä-kapellimestari Gothonin johdolla tämän samaisen E-duuri sinfonian D 729, josta on olemassa useampiakin versioita, mm. Felix Weingartnerin ja Brian Newbouldin täydentäminä, sillä sekin ihme siitä vielä puuttuu, että musiikkia, jota parina viime päivänä kuuntelin hekumasta väristen masennukseni poispyyhkien siinä samalla, kun Been 4. saa lähinnä tylsistymään kuoliaaksi, että Schuberthan ei likimainkaan kokonaan itse tullut orkestroineeksikaan teosta kokonaisuudessaan, vaan on yleensä, suoraan orkesteripartituuriin kun kirjoitti, täysdentänyt johtavan melodiaäänen ts, yleensä kait ensiviulun osuudet, 110 ensimmäistä tahtia lukuunottamatta, jotka on absoluuttisen valmiina käsikirjoituksena. Ja mitä muistelen, niin Sawallischin kokokaislevytysprojektit Beethovenin sinfonioistahan meni kankkulan kaivoon ja levy-yhtiö konkurssiin taloudellisesti kannattamattomana yrityksenä, niin, että miksi siis yhä uudelleen ja uudelleen Beethovenia, kuin joku haluaisi iskeä päätään seinään. Kukaan ei voi olla niin naiivi, että kymmenistä ellei sadoista levytyuksistä huolimatta todellakin aikoisi ostaa sen sadannenensimmäisenkin tulkinnan, jonka eräs suomnalainen kapellimestati, joka on tullut kuulkuisaksi nimenomaan sibelius-tulkinnistaan ja tietysä mielessä kunnostautunut tämän musiikin pioneerina taltioimalla maailman ensilevytyksiä, haluaisi niittää laakerinlehtiä jaakobionpainissa Beethovenin rutiinintuotannon kanssa. On Schubertin E-duuri sinfoniastakin muutamia levytyksiä tehty, varhaisin vuodelta 1934, ja Philipsin levtys parhaimmasta ja uhkeimmasta päästä, mutta koskaan ei hyvästä musiikista voi saada kyllin.
 
Olisin kovin ilahtunut, ja pinkoisin levykauppaan tältä istumalta, mikäli joku edes vahingoissa koskisi Schubertin moniin kunnollista levytystä vaille jäänmeisiin oooperoihin ja orkesterialkusoittoihin, kuten e-moli D 648, D 12, D 26 jne, vaikka kymmenistä muista niistä onkin olemassa kelpo levytykset minunkin hyllyssäni, ja olisi vaikea kuvitella, että esim. 13-vuotiaan Schubertin Hydraulisesta pirusta, D 4, voisi aikaansaada rosoisuudessaan ja rehevyydessään puhuttelevamman tulkinnan kuin periodisoittimilla musisoiva Haydn sinfonietta Manfred Hussin johdolla. Mainittu yritys aikamme masentavan hienostuneilla soittimilla tuotti mielestäni melkoisen flopin muutoin varsin siistissä ja sävelpuhtaassa, mutta innottomassa tulkinnassa Renzettin johtamana Ars-merkillä.

No kyllähän Schubert on säveltäjänä kuitenkin varmasti niiden levytetyimpien joukossa, ainakin laulujen ja kamarimusiikin ansiosta. Siinä mielessä en olisi kovin katkera, vaikka yhdestä sinfoniasta nyt ei valtavasti levytyksiä löytyisikään, sillä moni muu säveltäjä on jäänyt vielä vähemmälle huomiolle. Yhtä hyvin voi kysyä, miksi lied-duot yhä uudelleen ja uudelleen levyttävät niitä Schubertin liedejä, kun niistäkin löytyy varmaan sata versiota.
 
Ei mitään Schubertia vastaan, mutta kun tämä tuntuu nyt taas kääntyvän ruikutukseksi "Schubert vastaan muut säveltäjät".

No kyllähän Schubert on säveltäjänä kuitenkin varmasti niiden levytetyimpien joukossa, ainakin laulujen ja kamarimusiikin ansiosta. Siinä mielessä en olisi kovin katkera, vaikka yhdestä sinfoniasta nyt ei valtavasti levytyksiä löytyisikään, sillä moni muu säveltäjä on jäänyt vielä vähemmälle huomiolle. Yhtä hyvin voi kysyä, miksi lied-duot yhä uudelleen ja uudelleen levyttävät niitä Schubertin liedejä, kun niistäkin löytyy varmaan sata versiota.
 
Ei mitään Schubertia vastaan, mutta kun tämä tuntuu nyt taas kääntyvän ruikutukseksi "Schubert vastaan muut säveltäjät".
 
Ilmeisesti siihenkin kait joku logiikka sisältyy, että teoksia, kuten Schubertin nimiin pantu kitarakvartetto, johon ei sisälly nimeksikään Schubertia, jonka hän on muokannut, en muista kenenkä alkuperäissävellyksestä, on kuitenkin levytetympi, kuin monet musiikillisesti kunnianhimoisemmat sävellysprojektit, valmiit tai keskeneräiset, jotka vaativat esittetyksi tullakseen suuremman esityskoneiston, kuin nelihenkisen kamariyhtyeen. Tätä logiikkaa kait säätelevät yhtä lailla markkinatalouden lait, kuin aiemmin esille tuomassasi tapauksessa.
 
Schubertin 7, sinfoniasta, jonka muuten eräs musiikiarvostelijakin, josta taannoisen HKO:n konsertin tiimoilta hesariin arvion teetti, oli sitä mieltä, että "kadoiksissa" ollut Schubertin 7. sinfonia, Ei keskeneräinen h-molli, joka samalla osoittautui niinikään kadonneeksi luulluksi Gmunden Gasatein- sinfoniaaksi D 859?, on näiden kanssa identtinen, vaikkei tämä kronologia ja hieman mielivaltainen numerointi aivan teosluettelon numerointiin perustukaan, semminkin kun Schubertilta on jäänyt moniaita muitakin sinfonioita kesken tai luonnosasteelle, joita kaikkia niiden lyhyydestäkin johtuen ei ole milloinkaan edes levytetty, muutamaa lukuunottamatta plus sitten ns. 10. sinfonia, josta on useampi versio, mm. Berion täydentämä ja säveltämä Rendering, perustuen Schubertin 10, D 936A, D-duuri, sinfonian luonnoksille, jotka ovat hyvin vaikuttavia, ja enteilevät h-molli andantessa jopa mahlerin myöhäisromanttista sinfonista tyyliä. muutoinhan esim. tämä7. E-duuri sinfdonia, jota ei nyt pidä sekoittaa h-molli sinfoniaan, D 759, on sikälikin mielenkliintoinen, että se 1300 tahtia käsittävänä muodostaa täydellisen sinfonisen rakenteen eikä varmasti ole tuiottanut kohtuuttomia hankaluuksia, teoksen täydentäjille, jonka voi jo päätellä siitäkin, että joukko on varsin lukuisa, ja tuon varhaisimman levytyksenhän johti Franz Listchauer, jo 1934, kuten sanottu. Hesarin kriitikko oli sitä mieltä, että aidointa Schubertilta kuulostivat Scherzo ja finaali, nähden hänkin teoksessa Berliozin, Schumannin ja Mendellsohnin ennakointia, puhuen jopa nuoresta Wagnerista, niin että kyllä Schubert oli edellä aikaansa katsoen pitkälle eteenpäin 1800-luvulle, kun Beethoven katsoi suoraan 1900-luvulle Schönbergin motiivisiin kompleksisuuksiin, joita hän ennakoi myöhäiskvartetoissaan. Puheena ollut E-duuri/ e-molli sinfonia löytyi eräästä brittiläisestä kirjastosta ja on sävelletty 1821, vuotta aiemmin kuin h-moilli sinfonia, josta ei ikinä kuulla hienoa Scherzoa ja oletettua finaalia kuuluen rosamundemusiikiin, pikkusen faktaa.
 
Totta, niin kysynkin, mutta luulin jo hetken, että tarkoitit lied-duettoja, joita ei niin moneen kertaan ole levytetty, varsinkaan viime vuosisadan jälkipuoliskolla, eikä ainakaan kaikkia, ennen Hyperionin kokonaislevytysprojektia, lähes 40 CD:tä käsittävänä laulujen kokonaislevytyksenä. Siltikin pari Janet Baker - Dietrich-Fischer Dieskau on monessa suhteessa lyömätön.
 
Enkä nyt suinkaan ruikuta, vaan näkisin minkä muun säveltäjän tuotantoa tahansa perustellumpana esityttää ja levyttää kuin Beethovenin. Itse kuuntelisin kernaammin vaikka Fredrik Deliuksen lyyrishenkistä, kauniin melodista linjaa, kuin tuota Beethovenin lapsellista paukuttelua ja saivartelevan naiivia optimismia ja arkirealismia, joka ei tunne käsitettä lyyrinen kauneus. Oletan olevani musiikillisilta makutottumuksiltani jo hiukan kypsempään ikään ehtinyt. Jaa-a, en pä taida ruveta maetroksi, josta tällaista musiikkia pitää konserteissa aina johtaa. Ei sen puoleen, en ole kovin otettu Brucknerin mammutismistakaan, jos niikseen tulee. Mahler on kaunista musiikkia säveltänyt ja ansaitsee paikan Schubertin rinnalla. Ja tämän mielenmuutoksen sai aikaan 2 euron levy!!! turha kaupitella siis puhkisoitettua Bethovenia lähes 30 euron hintaan, kun kiinnostavampaa musiikkia saa murto-osalla tästä kiskurihinnasta. vaikka ei se rahasta kiinni ole vaikka ostais hyllyt tyhjäks, jos ei muuta tekemistä keksi rahoilleen. Kuriositeettina mainittakoon, että Glenn Gould, kuten minä nykyään, inhosi Beethovenin sinfoniaa numero 4, jonka antipatoioden mahdollisia motiiveja en ala tässä sen tarkemmin erittelemäänkään. Tuntuu hiukan keinotekoiselta ja kömpelöltä se tapa jolla Beethoven kiihdyttää musiikkinsa rytmiliikkeeseen avausosan allegrossa, esimerkiksi. On se ihme ja kumma, että tästä musiikista jhoskus nautin.

näkisin minkä muun säveltäjän tuotantoa tahansa perustellumpana esityttää ja levyttää kuin Beethovenin.
 
Onpa melkoinen epäluottamuslause Beethovenille. Minkä tahansa muun säveltäjän..? Pidätkö mistään, mitä Beethoven on säveltänyt?
 
Beethovenin lapsellista paukuttelua ja saivartelevan naiivia optimismia ja arkirealismia, joka ei tunne käsitettä lyyrinen kauneus.
 
Suosittelen tutustumaan esim. Beethovenin viiteen sonaattiin pianolle ja sellolle. Sieltä löytyy lyyristä kauneutta. Vaikka makuasioitahan nämä taas...
 
Oletan olevani musiikillisilta makutottumuksiltani jo hiukan kypsempään ikään ehtinyt.
 
Toivoakseni et yritä vihjata, että on epäkypsää tykätä Beethovenista..? Siinä tapauksessa aika suuri osa maailman ihmisistä on musiikkimaultaan epäkypsää, minä mukaan lukien.

kaipa se on niissä hänen lyhyissä motiiveissaan ja siinä, että jokainen maallikko voi seurata koputtamalla tahdissa varpaillaan noita yksinkertaisia ja liian helposti tunnistettavia, naiiveja melodioita, kolme g-sävelen iskua ja es-urkupiste.
 
Tuohan on nyt vain yksi esimerkki hänen tuotannostaan, ja kenties juuri se kaikkein kulunein. Itsekin sanoit, että esim. myöhäisistä jousikvartetoista löytyy todella kompleksista, 1900-luvulle katsovaa tavaraa. Niitä (tai muutakaan Beethovenin myöhempää tuotantoa kuten viimeisiä pianosonaatteja) tuskin kuka tahansa maallikko mukana hyräilee ensi kuulemalta, joten en yleistäisi Beethovenia ihan noin "lapselliseksi" säveltäjäksi.
 
Mutta eksymme aiheesta, annetaanpa makuasioiden olla.

Tuohan on nyt vain yksi esimerkki hänen tuotannostaan, ja kenties juuri se kaikkein kulunein. Itsekin sanoit, että esim. myöhäisistä jousikvartetoista löytyy todella kompleksista, 1900-luvulle katsovaa tavaraa. Niitä (tai muutakaan Beethovenin myöhempää tuotantoa kuten viimeisiä pianosonaatteja) tuskin kuka tahansa maallikko mukana hyräilee ensi kuulemalta, joten en yleistäisi Beethovenia ihan noin "lapselliseksi" säveltäjäksi.
 
Mutta eksymme aiheesta, annetaanpa makuasioiden olla.
 
Sehän on oikeastaan huono asia todistaessaan sitä, ettei hänen musiikissaan ole kunnolista melodista linjaa ja keksintää, vaan se koostuu poikkeuksetta lyhyistä motiiveisa, joissa ei ole heti kerralla kompleksisuutta ja pitkälinjaisuutta, kuten vaikka Mendelssohnilla, joita hän sitten kyllä osaa kehitellä kuin vain amattilaiselta voi toivoa. on jopa väitetty että hän olisi länsimaisen musiikkitradition loginen päätös tai ainakin sen keskus, teoksissa joissa hän pyrkii tekemään taiteensa mysteerin johdonmukaisesti kaikkien tajuttavaksi, ereotuksena teoksista joiden ennustyettavuus on vähäisempi. Schubert on ihme heppu siinä suhteessa, ettei hän tarvitse aina itse keksiä edes melodiaa, vaan kykenee laajentamaan ja kehittelemään jonkun vanhemmanmestarin alkuperäistä melodista idusta tai motiivista jatkuvamman ja pitempilinjaisen melodisen kaarroksen, fraasin tai suurmotiivin palvelemaan omia tarpeitaan ja persoonalisia musikilisia näkemyksiään aivan eri lähtökohdista pohjimmiltaan ollen romantiikan tienraivaajana, näyttämällä pitkää nenää klassisile sinfonianmestareille tyypiliselle motiivityöskentelylle. Häntä kun kiinnosti enemmän itse melodsa ja sen nimenomaan melodinen kehittely. JOka tapauksessa päällisin puolin harmoniselta rakenteeltaan varsin yksinkertaisestakin aariasta tai laulusta hän kykenee pelkän melodian ja moduloinnin keinoin saamaan irti huomattavasti kauaskantoisempia ja rikkaampia musiikilisia aspekteja, kuin joku beethoven kiveenhakatuista rytmikuviostaan pienempien musikillisten muotojen puitteissa.

Sehän on oikeastaan huono asia todistaessaan sitä, ettei hänen musiikissaan ole kunnolista melodista linjaa ja keksintää, vaan se koostuu poikkeuksetta lyhyistä motiiveisa, joissa ei ole heti kerralla kompleksisuutta ja pitkälinjaisuutta
 
"Poikkeuksetta"..? Tuo on aika karski yleistys, eikä edes pidä paikkaansa. Esim. lukuisissa hitaissa osissa, oli kyse sitten sinfonioista, kamarimusiikista tai vaikka pianoteoksista, Beethoven rakentaa hienoja, pitkäkaarisia linjoja ja fraaseja. Toki hän käyttää paljon myös lyhyitä motiiveja teostensa rakennusaineina, muttei hänen koko tuotantonsa sentään sellaisesta koostu.

"Poikkeuksetta"..? Tuo on aika karski yleistys, eikä edes pidä paikkaansa. Esim. lukuisissa hitaissa osissa, oli kyse sitten sinfonioista, kamarimusiikista tai vaikka pianoteoksista, Beethoven rakentaa hienoja, pitkäkaarisia linjoja ja fraaseja. Toki hän käyttää paljon myös lyhyitä motiiveja teostensa rakennusaineina, muttei hänen koko tuotantonsa sentään sellaisesta koostu.
 
Mutta konstruktiivisesti ajattelevana säveltäjänä liian usein kyllä. Schumann, joika sivuutti 4. sinfonian ääriosien maskuliinisen voiman, nähden vain hitaan osan lyyriset aspektit ja scherzon trion pinnallisaen viehätysvoiman, kutsui sitä sirolsi kreikkalaiseksi neidoksi kahden pohjoisen jättiläisen välissä, Muta eihän näissä ole tietoakaan melodissta laajakaarisuudesta, kutenb sentään ihastutavbasa Schubertin E-duri sinfoniassa, joka ensiosan teemat ovat pitkiä teemoja pantuina suuriaan paragrafeihin. Ensiviulut virittävät huoletomasati rallattelevan sävelmän, kuinn lapset telmimässä kesäisen niityn kukaiskedolla, ilmavasa ja kepeän ulkokuorensa takia petollisen, mutta harhaanjohtavan kepeäilmeisessä ensiosan pääteemasa, jossa on italialaista plastisuutta ja kätkettyä apollonista riermua, saaden sinfonista merkitystä siitä tavasta, jolaa schubert laajentaa klassisia muotokaaviita yhdellä rohkealla ja itsevarmalla pyyhkäisyllä, joka on tuntuva harppaus, ppaitsi Beethovenin keskikauden sinfonisten rakenteiden loogisesta äärtimmäisyysajattelusta, myös Schubertin omien 6 varhaisemmanb sinfonian muotokielestä eteenpäin, joiden kipeästi ilmasa leijuva lyyrisyys ei ottanut sopiakseen nuoren säveltäjän haluun sovittaa materiaalinsa szellaisiin dramaattisiin puitteisiin, joita Haydn ja Mozart olivat käsitelleet niin hyvin, ja jotka beethoven toisti räjähdysmäisellä tavalla, kunnes Schubert löysi oman persoonallisen ratkaisun ja toi laulun sinfoniaan, kuten Dvorak on osuvasti lausunut. Schubet tuntuu huipentumissa valavan vaskisen portaikon näkökenttämme taakse ulottuen taivaita tavottelevassa ylöapäin suuntautuvasa liikeessä ja pyrkimyksessä kohti korkeuksia, joka Beethovenilta yleensä puuttuu, Hän kun oli uskollinen elämälle, kuten joku on sanonut. Sillä elämähän ei ole täydellistä, mutta mozart on. Mozart on hyvin korkealla tasolla ja tuntuu olevan erkaantunut elämästä. Voi olla että hän edustaa jotakin elämän transsendentaalista ydintä.

Ja entäs jos Schubertin alkusoitot ja oopperat osoittautuisivatkin, 2 italialaista lukuuottamatta, D 589 ja 590, Beethovenin kynästä lähteneeksi, niin heran jestas sentään; nehän levytettäisiin muitta mutkitta 100 kertaa, sillä Beethovenin vähäarvoisinkin sävellys mukaanluettuina kaikki liedit, lieneekin levytetty Complete Beethoven editioon DG:lle jo aikapäiviä sitten, mutta sitä päivää saa Schubert-pareka odottaakin kauan, ennen kuin hänen kohdallaan näin tapahtuu.
 
Schubertilla on kuitenkin yleensä kyky lumota ja ottaa kuulijansa valtoihin ja musiikinsa pauloihin, sen olen empiirisesti tiedoinnut, vaivattomammin, vähemmittä ponnisteluitta, päämääränään keskittyneen kuuntelun saavuttamisen kautta tuleva nautinto musiikin emotionaalisesta sisällöstä; välittömyydellään ja melodisella ja lyyrillisellä kauneudellaan tai musiikin ihtohimisuudella, ilman sellaista musiikin pintakerrosten alle kaivautumista, täydellistä tahdosta luopumista ja mikrohiukkasten simiensä edessä näkemistä, mikä on edellytys Bethovenin musiikin "ymmärtämisellei". Täytyy olla syvästi onneton kyeteäkseen tajuamaan Beethovenia. kirjoitti Schubertkin. Se lisäksi että se vaatii paljon älyä.

ilman sellaista musiikin pintakerrosten alle kaivautumista, täydellistä tahdosta luopumista ja mikrohiukkasten simiensä edessä näkemistä, mikä on edellytys Bethovenin musiikin "ymmärtämisellei". Täytyy olla syvästi onneton kyeteäkseen tajuamaan Beethovenia. kirjoitti Schubertkin. Se lisäksi että se vaatii paljon älyä.
 
En minä nyt tuollaista ymmärrä ollenkaan. En ole yhtään onneton, ja pidän Beethovenista kovasti. Eikä se sen enempää älyä tai sen "keskittyneempää kuuntelua" kuin Schbertkaan minusta vaadi. Näistä on mielestäni turha kiistellä muutenkaan, kun jokainen tykkää siitä mistä tykkää eikä toisen mielipide sitä muuta. Kyllä minäkin Schubertista tykkään, enkä näe miten se sulkisi pois mahdollisuuden pitää muistakin säveltäjistä.

megatherium: Voisitko suositella Schubertilta muutamaa sinun mielestäsi hienoa perusteosta (ei sinfonioita), jotka olisi mahdollista jopa löytää kirjastosta.

megatherium: Voisitko suositella Schubertilta muutamaa sinun mielestäsi hienoa perusteosta (ei-sinfonioita), jotka olisi mahdollista jopa löytää kirjastosta.
 
Vaikealta se tuntuu, mutta miksei Rosamunde-musiikki, D 797, täyttäisi kriteereitä siinä missä jokin muu laajamittainen näytämöteos yhtä hyvin, joita kirjastosta ei tällä haavaa tunnu saavan. Olisi minullakin toiveita sen suhteen. Tai monet jousikvartetot, jos pitää kamarimusiikista, esim. numero 15, G-duuri. Nelikätisistä pianoteoksista esiom. Grand Duo on suureellinen, kuten Brenelin hienosti soittama, Relique, C-duuri, n;o 15, 2-kätisesti,D 840, tai D 784, a-molli. Mitä nyt äkkiä muistui mieleeni.

No kyllä muakin ottaa päähän, että mun sävellyksiä ei levytetä, jotain Schubertia vaan.

Ottamatta kantaa itse kyseiseen levytykseen vastaisin otsikon kysymykseen, että yksi syy on varmaan siinä, että taidemusiikinkin levyntekoa hallitsevat aika pitkälle markkinatalouden lait. Jos ei ole kysyntää, niin ei kannata tuottaa tarjontaakaan. Orkesteri voi tehdä vaikka miten upean levytyksen jonkun nykysäveltäjän mestariteoksista, mutta jos levyn olisi tarkoitus myydäkin (siis muillekin kuin muutamalle asiaan vihkiytyneelle fanille), on Beethovenin sinfonia paljon varmempi vaihtoehto.
 
Tuohon vielä sellainen lisähavainto, että tässä nykyinen levyteollisuus on kyllä pahasti sahannut omaa oksaansa. Joistakin Beethovenin sinfonioista on jo niin suuri ylitarjonta (pelkästään 9. sinfonian levytettyjä versioita on varmasti enemmän kuin esim. jonkun Pendereckin koko tuotannosta yhteensä), että tuskin edes paatuneinkaan Beethoven-fani on enää kiinnostunut uudesta. Sitä paitsi mitä uutta tarjottavaa uusilla levytyksillä enää olisi? Ns. suuret kapellimestarit - Furtwängler, Böhm, Klemperer, Karajan jne. - ovat Beethoveninsa johtaneet ja levyttäneet (kuka enemmän, kuka vähemmän), ja uusilla tulokkailla on vastassaan erittäin kova kilpailu yrittäessään tunkeutua ylikyllästetyille markkinoille. Liian usein ainoa parannus on kehittyneemmässä äänitystekniikassa - mutta klassisen musiikin kuuntelijat ovat suorastaan pahamaineisia siitä, että valitsevat mieluummin vaikka Furtwänglerin legendaarisen rahisevan monolevytyksen kuin paljon hifimmän digitaalisen levytyksen, jota johtaa joku vähemmän nimekäs uusi tulokas. Sitä paitsi Furtwängleriä löytyy alehinnalla, kun digitaalinen uutuuslevytys voi maksaa tuplahinnan siihen verrattuna. Uusi levytys unohdetaan parissa vuodessa, kun taas Furtwänglerin nimeen vannovien määrä vain kasvaa. Levyteollisuuden omat historialliset levytykset ovat heidän pahin vihollisensa.
Joskus 1990-luvulla levyfirmat heräsivät tähän realiteettiin. Suuret satsaukset kunnianhimoisiin uusiolevytyksiin vanhoista perusteoksista lopetettiin ja tällaisia levyttämään kiinnitettyjen kapellimestarien sopimuksia sanottiin irti. Tällä hetkellä tuntuu, että levy-yhtiöt metsästävät pikemminkin sellaisia varmoja perusteoksia, joista ei ole vielä "liian montaa" modernia levytystä tai jotka ovat muuten "in" (syystä tai toisesta). EDIT: tai sitten saadaan joku "kuuma" solisti levyttämään joku tuttu teos. Epäilenpä jopa, että monen ison levyfirman todellinen lypsylehmä ovat vanhojen analogisten levytysten midprice-hintaluokan uudelleenjulkaisut - jokainen klassisen musiikin vannoutunut fani kun haluaa aina jotkin klassikkolevytykset hyllyynsä. Ja levy-yhtiö voi tuottaa niitä suht edullisesti liukuhihnalta vaikka maailman loppuun asti.
Pienemmät firmat puolestaan ovat etsineet markkinarakoa vähemmän tunnetuista säveltäjistä, joiden tuotanto ei kiinnosta isoja firmoja eikä ole siksi ylilevytettyä, sekä tunnettujen säveltäjien vähemmän tunnetusta/levytetystä tuotannosta. Tästä hyvänä esimerkkinä esim. BISin julkaisemat Sibeliuksen harvinaisempien teosten ja aiemmin levyttämättömien versioiden levytykset.
 
Pohjimmiltaan ongelma on, kuten sanoit, juuri siinä että musiikkiteollisuus toimii kysynnän ja tarjonnan lainalaisuuksien ehdoilla. "Suurta yleisöä" kiinnostavat ne tutut ja helposti ymmärrettävät klassikot. Modernimpi musiikki on liian vaikeaa/pelottavaa suurelle yleisölle. Kuitenkin moderneista säveltäjistä löytyy useita, joiden teosten uskoisin kolahtavan ns. kadunmiehelle paremmin kuin monien puhkisoitettujen klassikoiden.
 
Tämän huomaa sinfoniakonserteistakin, joissa sali on korkeintaan puolillaan uuden suomalaisen orkesteriteoksen kantaesityksessä, ellei sen kylkiäisenä tarjota jotain tuttuakin tutumpaa, mielellään klassis-romanttista, pakkopullaa.
 
Tämä on valitettavasti totta. Tuolla logiikallahan ammattiorkesterien ohjelmisto joudutaan de facto laatimaan, jos halutaan lanseerata mitään erikoisempaa/uudempaa musiikkia. Ja turha kai sanoakaan, kummalle ohjelmanumerolle yleisö aplodeeraa & jopa huutaa bravota ainakin tuplasti enemmän. :( Tuntemattomasta teoksesta eivät edes tiedä, milloin pitää taputtaa. Omakohtainen kokemus - niinkin "vieraalle" teokselle kuin Kevätuhrille yleisö osasi taputtaa vasta, kun yksi talon henkilökuntaan kuuluva henkilö avusti aloittamalla taputuksen n. 5 sekunnin hiljaisuuden jälkeen.
 
Yhdysvalloissa tilanne on vielä pahempi. Siellä monet orkesterit eivät yksinkertaisesti uskalla esittää juuri mitään muuta kuin niitä samoja puhkisoitettuja klassikoita, sillä jenkkilässä konserteissa käyvä yleisö ei musiikista pahemmin ymmärrä, mutta se tuttu perushumppa kelpaa kuitenkin aina. Ja mitä isompi orkesteri ja mitä äänekkäämpi teos, sitä paremmin menee kaaliin amerikkalaisille. Mutta yritäpä tarjota jotain 1900-luvun loppupuolen kamariteosta...
 
Jos kehitys kulkee samaan suuntaan Suomessakin, ehdin varmaan oppia aika monen perussinfonian stemmat ulkoa ennen eläkevuosia. :/ (Vielä en osaa ainuttakaan ulkoa.)

(tupla)

Hyvä kirjoitus. Sait plussan.

megatherium: Voisitko suositella Schubertilta muutamaa sinun mielestäsi hienoa perusteosta (ei-sinfonioita), jotka olisi mahdollista jopa löytää kirjastosta.
 
Lazarus D 689 on merkittävuimmästä päästä, mitä musiikidraamoihin tulee ylimalkaan, vaikka keskeneräinen oratorio onkin. Samoin messut numero 6 ja 5 ovat suurisuuntaisia, mutta aloittelija nauttii ehkä enemmän numeroista 2 ja 4.
 
Täytyy myöntää; ei toi Lefan numero 62 miltään kovin suurelta hitiltä vaikuttanut, kun kuulin sen eilen radiosta. Joku musiikillinen jatkumo siitä puuttui sekä yhtenäisyys, jättäen hyvin staattisen ja epäyhtenäisen, jotenkin rapsodisen, leiman koko "teokseen".