Kitarat: soittaminen ›

Onhan siinä sellainen lähtökohtainen suuri ero, että yleensä jazz-miehet enemmän tai vähemmän improvisoi, kun taas rock-äijät soittaa yleensä etukäteen suunniteltuja sooloja.
 
Usein tuntuu myöskin siltä, että jazz-tyypeillä on enemmän "musiikillisia parametrejä" käytössään, kuten fraseerausta ja dynamiikkaa sekä fraasien ja tyhjän tilan vuorottelua. Soiton rytmisyys on usein rikkaampaa.
 
Vaikeahan se on jollekin asioista tietämättömälle urpolle yrittää vakuuttaa, että jazzin puoleltakin voi löytyä kovan tason kepittäjiä, kun koko musan soundi on niin erilainen, että toisen lähtökohdista ei voi arvioida toista. Jazzissa on harmoniaa ja kaikkea rytmistä pelleilyä, rockissa taas säröä ja ulvotusta.
 
Rockissa pyritään yleensä sellaiseen energiseen ja iskevään soittoon, soolojen pituudet on mietitty tarkkaan, niinkuin myös kaikki biisitkin. Kyllä rock-äijillä on enemmän munaa soitossa ja soundissa, mut kaikki voi muuttua tylsäksi, jos liikaa toistetaan.
 
On joitakin jazzkitaristeja, jotka on saanu aika hyvin katettua sen ei-kenenkään maan siltä väliltä. Mieleen tulee Scott Henderson, jonka soitossa on sekä herkkyyttä, rikasta harmoniaa ja dynamiikkaa, että munaa ja tykityksen meininkiä. Sitä on hieno kuunnella, kun soittajalla on arsenaalia liikkua kunnolla eri suuntiin.
 
Toisaalta Angus Young osaa herkistellä hienosti B.B. Kingin tyyliin, ja sitten tietysti lasettaa balls to the walls.
 
Jos rupeaa vertailemaan jotain ääripäitä, kuten vaikka Jim Hall - Dimebag Darrell (r.i.p.), niin ei sellainen ole oikein rakentavaa. Siinä vedotaan niin primitiivisiin tunteisiin, että tottakai se Dimebag vetää pidemmän korren, kun se on tarkoituksella pedannut juttunsa sellaiseksi "nyt mä vedän sua turpaan ja sä et voi sille mitään" -meiningiksi. Jazz-soitto ei yleensä ole sillä tavalla tarkoitushakuista, että haluttaisiin dominoida kuulijaa ja herättää aggressiivisia tai muita selkeitä ja voimakkaita tunteita.
 
Näitä cross-over -tyyppejä Hendersonin lisäksi vois olla vaikka Brett Garsed ja Wayne Krantz. Siinä on mun mielestä enemmän mieltä miettiä, että mikä niitten soitossa on jazzia ja mikä rockia, kun rajaa on vaikea vetää. Jonkun mielestä varmaan Steve Vai tai Petrucci on jazzia, kun niitten sooloista löytyy jotain moodeja. Sitten taas semmoinen äijä kun Grant Green mielletään selkeästi jazzkitaristiksi, vaikka se ei paljon eronnut blues-kitaristeista tyylinsä ja soundinsa puolesta. Gambale onkin mainittu, samoin kun Holdsworth, mutta tämä pyöräilyn ja oluen ystävä taas soittaa mielestäni aika tasapaksulla soundilla, dynamiikka-mielessä, ja dynamiikka on kyllä mun mielestä yksi tärkeimpiä jazz-soiton "tunnusmerkkejä", jos nyt näin huvittavasti voidaan sanoa.
 
Terje Rypdal ja Raoul Björkenheim; molemmat jazz-kastiin leimattuja, vaikka soitosta löytyy yhtä paljon Hendrixiä kuin Coltranen free-vaikutteita.
 
Mutta on se vaan hienoa, kun välillä näkee ja kuulee tyyppejä, jotka liikkuvat tämän "rajan" yli pitkin ja poikin niin että pölisee, ja soitto kuitenkin kuulostaa yhtenäiseltä ja uskottavalta, eikä mitenkään itsetarkoituksellisen rönsyilevältä. Palvellaan vain sitä musaa, jota kulloinkin soitetaan.