Etno, proge, latin ›

niin. onko "kova jätkä"?? ei vais. minkäs tyylistä kamaa soittaa. Nimi on vaan pari kertaa tullut esiin ja jostain alan kirjasta luin, että herra Fripp olisi "kova jätkä".. sehän soitti King Crimsonissa vai?? heittäkää sitten kans jotain vertailukohtia muihin vanhoihin jermuihin esim. McLaughliniin, DiMeolaan tai Holdsworthiin.. ja olkaa edes jokseenkin tarkkoja, en nimittäin ole koskaan kuullut edes mitään ääninäytteen pätkääkään kaverista..

googlee, poika, googlee: www.google.com
ja seuraavaks kirjastoon visiitille.

sehän soitti King Crimsonissa vai??
 
Soittaa. Mars vaikka kirjastoon nyt!
 
Edit: näemmä samat ohjeet kuin edellisellä:)

Voisi melkein sanoa, että Fripp = King Crimson. Ei Fripp kuitenkaan mitenkään kummoinen kitaristi mielestäni ole. Omaperäinen, muttei todellakaan mikään DiMeola tyylinen.
 
"Starless and Bible Black"- levyltä "The Night Watchin" soolo on jäänyt mieleen ok Fripp-suorituksena.

niin. onko "kova jätkä"?? ei vais. minkäs tyylistä kamaa soittaa. Nimi on vaan pari kertaa tullut esiin ja jostain alan kirjasta luin, että herra Fripp olisi "kova jätkä".. sehän soitti King Crimsonissa vai?? heittäkää sitten kans jotain vertailukohtia muihin vanhoihin jermuihin esim. McLaughliniin, DiMeolaan tai Holdsworthiin.. ja olkaa edes jokseenkin tarkkoja, en nimittäin ole koskaan kuullut edes mitään ääninäytteen pätkääkään kaverista..
 
En vertaisi Frippiä mainitsemiisi kitaristeihin. Frippin soitto ei välttämättä kuulosta erittäin hienolta tai tekniseltä, kuten DiMeolan, mutta Robertin hyvyys piileekin nerokkuudessa (jonka havaitsee vain tutustumalla KC:n musiikkiin kunnolla sekä musiikin teoriaan) ja omaperäisyydessä.
Tottakai Fripp on äärettömän tekninen myös, mutta hän ei tuo sitä niin selkeästi esille, vaan pyrkii mm. luomaan erilaisia polyrytmisiä kuvioita, melodioita, tunnelmaa, jotka muodostavat ällistyttävän kokonaisuuden. Kokonaisuutena arvostan varmaan eniten Frippiä kaikista kitaristeista. King Crimsonilta suosittelisin hankkimaan levyt In the court of the crimson King (tunnelmallinen, melodinen), Red (tajunnan räjäyttävä..), Discipline (tekninen, massiivinen, nerokas) sekä Thrak (edellisiäkin omalaatuisempi). Toki kaikki ovat loistavia levyjä, mutta tällä hetkellä itse suosittelisin noita. Jos kitaroinnista kiinnostunut olet, niin Disciplineä ehkä eniten suosittelen. Myöskin live DVD antaa melko hyvän kuvan bändin osaamisesta ja uudemman tuotannon laadusta.
 
Ja älkää sanoko, että Fripp on King Crimson. Toki Frippillä on ollut sormensa pelissä kaikissa KC:n biiseissä, mutta bändissä on myös soittanut sellaisia instrumenttinsä virtuooseja kuin Lake, Wetton, Bruford, Belew, Levin jne..
 
Loistava bändi, arvostan varmaan tällä hetkellä eniten kuin mitään muuta yhtyettä.

Nimenomaan omaperäisyys saa vaakakupin kallistumaan Frippin puoleen kitaristien hyvyyttä vertaillessa.
Onko totta, että Robert virittää kitaransa nykyjään alimmasta kielestä katsottuna kvinteiksi ja viimeisimmän välin suureksi terssiksi? Ei varmaan kaikkien kitaroiden kaulojen jännite kestä sitä.. Kuinka helvetissä ne soinnut voi edes ottaa siitä? :)
 
Kiinnostava tapaus todellakin.

Fripp on ollut minulle toista vuotta yhtäjaksoisesti _se_ kitaristi joka on eniten vaikuttanut soittooni ja tapaani käsitellä musiikkia yleensä. Teknisesti mies on kova ja tyyliltään äärimmäisen omaperäinen eikä siksi verrattavissa oikein kehenkään. Varsinkin King Crimsonin 70-luvun äänitteiltä kuulee sen monipuolisuuden joka jatkuu biisistä toiseen. Frippin soitossa sävellyksissä piilee alla usein ihan selkeä teoreettinen, suorastaan matemaattinen logiikka ja symmetria jolla juttuja käsitellään. Näiden biisien blokkaaminen ja tutkiminen on ainakin minulle hyvin antoisaa.
 
Ehkä kaikkein selkein ja tunnistettavin musiikillinen kikka on 80-luvulta asti King Crimsonissa viljelty kahden kitaran polyrytmiikka. Juttu perustuu yksinkertaisimmillaan siihen, että kaksi kitaraa soittavat jotain toistuvaa sävelkuviota, kunnes toinen kitara tiputtaa yhden sävelen pois ja alkaa siis soittamaan hieman lyhyempää kiertoa "epätahdissa" toiseen nähden, jolloin kitarakuvioiden välinen harmonia muuttuu joka soittokierroksella ja saa aikaan varsin erikoisen soundin. "Discipline" on tästä erittäin hyvä esimerkkibiisi.

Onko totta, että Robert virittää kitaransa nykyjään alimmasta kielestä katsottuna kvinteiksi ja viimeisimmän välin suureksi terssiksi? Ei varmaan kaikkien kitaroiden kaulojen jännite kestä sitä.. Kuinka helvetissä ne soinnut voi edes ottaa siitä? :)

 
Todellakin. Äijä päätti 80-luvulla että CGDAEG on parempi viritys kuin perinteinen. Mikäs siinä, soinnut vaan on otettava erikoisempina käännöksinä. Tosin Crimsonin biiseissä ei paljon sointuja kylläkään soitella...

Frippin soitossa sävellyksissä piilee alla usein ihan selkeä teoreettinen, suorastaan matemaattinen logiikka ja symmetria jolla juttuja käsitellään. Näiden biisien blokkaaminen ja tutkiminen on ainakin minulle hyvin antoisaa.
 
Itselle KC:n polyrytmiset kitaroinnit olivat hauska elämys, löysin bändin aikoinaan vasta sen jälkeen kun olin itse rakentanut useamman kappaleen aivan vastaavalla tyylillä. Turhautti ja huvitti. KC:n jutut on vielä helpohkosti ymmärrettävissä ja laskettavissa, mutta Meshuggah-orkesterin rytmitykset menevät välillä jo yli meikäläisen hilseen.

offtopic:
 
Onko LTE:ssä vaikuttava Tony Levin ollu Crimsonissa,ku oli kerran puhetta kaverien kanssa eikä oltu ihan varmoja...
 
p.s. En googlea henkenikään uhalla.

offtopic:
 
Onko LTE:ssä vaikuttava Tony Levin ollu Crimsonissa,ku oli kerran puhetta kaverien kanssa eikä oltu ihan varmoja...
 
p.s. En googlea henkenikään uhalla.
 
No on. Esim tuolla useasti mainitulla Disciplinellä on melkoista Levinin Stick-kaahausta.

Ehkä kaikkein selkein ja tunnistettavin musiikillinen kikka on 80-luvulta asti King Crimsonissa viljelty kahden kitaran polyrytmiikka. Juttu perustuu yksinkertaisimmillaan siihen, että kaksi kitaraa soittavat jotain toistuvaa sävelkuviota, kunnes toinen kitara tiputtaa yhden sävelen pois ja alkaa siis soittamaan hieman lyhyempää kiertoa "epätahdissa" toiseen nähden, jolloin kitarakuvioiden välinen harmonia muuttuu joka soittokierroksella ja saa aikaan varsin erikoisen soundin. "Discipline" on tästä erittäin hyvä esimerkkibiisi.
 
Frame by frame lienee myös hyvä esimerkkibiisi.
 
Sanokaas, onko Fripp tehnyt hyviä soololevyjä? entä onko Projekctit kovinkin antoisaa kuultavaa?

onko Projekctit kovinkin antoisaa kuultavaa?
 
On muuten sellaista taidetta, että suosittelen annosteltavaksi varoen. Tietyssä mielentilassa toimii kyllä, jos Crimsonkin kolahtaa.
 
Karmiininpunaista voimaa! KC on loistobändi.

 
Sanokaas, onko Fripp tehnyt hyviä soololevyjä? entä onko Projekctit kovinkin antoisaa kuultavaa?
 
Exposure kuuluu ainakin minun kaikkien aikojen suosikkilevyihini. Mielettömien kontrastien levy - kannattaa hankkia ja kuunnella ensi kertaa kuulokkeilla, kaikessa rauhassa. Näin ne tyylinvaihdokset kepeän leijuvasta ambientista suoraan sikametalliin toimivat tehokkaimmin 8-)
 
Levyllä on myös hienoin kuulemani versio Peter Gabrielin Here Comes the Floodista.
 
Muista Frippin soololevyistä olen kuunnellut vain tätä "God Save the Queen / Under Heavy Manners" -"tuplaa", joka on ihan OK, mutta ei Exposuren veroinen.
 
.

Exposure julkaistaan kohta uudestaan tuplacd:nä ja mukana on aikaisemmin julkaisemattomia versioita biiseistä joissa laulaa Daryl Hall. Hallin piti alunperin toimia koko levyn päävokalistina, mutta miehen levy-yhtiö ja manageriporras esti aikeet ja Fripp otti paikkaajaksi mm. Peter Hammillin. Samat valopäät estivät myös Frippin tuottaman Hallin soololevyn "Sacred Songin" julkaisun vuonna 1977.
 
Tuolta voi kuunnella version kappaleesta "NY3", solistina Hall:
 
http://www.dgmlive.com/archive.htm?artist=22&show=1096
 
Mielenkiintoinen verrattuna Hammillin karjumaan versioon. Fripp oli kuulemma tyrkännyt Peterille sanat kouraan ja käskenyt koppiin laulamaan. Peter otti kulauksen pullosta ja teki työtä käskettyä.:)

Edit: Äääh, mitä sitä turhia jauhamaan.

Itse olen tykästynyt Fripp/Eno-parivaljakon tuotoksiin, eikä levyistä "No Pussyfooting", "Evening Star" tai "The Equatorial Stars" ole pahaa sanottavaa. Lämmintä, eteerisen kaunista ambientia. Levyn takana kaksi neroa, ja sen kuulee. Nämä kannattaa ostaa kaikki, sillä lähtevät helppsti alle kymmenellä eurolla kappale. "No Pussyfooting" taisi olla Frippin ensimmäisiä nauhakaikuäänityksiä, ja siitä eteenpäin tuo efekti onkin ollut lähes perusta miehen soundille.
 
Komppaan myös tuota Exposuren loistavuutta. Hemmetin hieno levy alusta loppuun.

Robert Fripp on mainio esimerkki siitä, että nerouden ja hulluuden raja on aika häilyvä.

Monenlaista musaa on tullut diggailtua, mutta Frippin musaan en ole vielä koskaan päässyt sisään. Kait siinä on vaan niin kertakaikkisen vähän bluesia ja Hendrixiä, että se menee yli hilseen.