Bänditoiminta ›

Useinkin lienee siellä se sama miksaaja mutta ne keikkamestat ei o ehkä ihan maan huippua.
 
Tuohon lauseeseen kiteytyy jo aika paljon tästä ongelmakentästä. Kyllähän nuo pizzanpaistopaikat on vihonviimeisin keksintö mitä tulee musiikin elävään esittämiseen. Siinä aliarvioidaan kaikkia osapuolia – niin yleisöä kuin esittävää artistiakin. Tuollaisissa 2,5 m korkeissa paikoissa takana olevat lipunostajat eivät näe ja kuule juurikaan mitään (ei nyt tässä yhteydessä ruveta kuitenkaan niitä viivepurkkeja asentamaan). Edessä toljottavat saavat senkin edestä. Bändin tekniikan ahtaminen tiloihin on äärettömän vaikeaa (sitten kun ne vehkeet on saatu roudattua sieltä kadulta takapihan kautta kierreportaita pitkin ja keittiön läpi kulkien sinne kellarikerroksessa sijaitsevalle ”esiintymislavalle”). Sitten ihmetellään kun ei se nyt näyttänyt ja kuulostanut ollenkaan kauheen ”amerikan meiningiltä”. Kyllä siinä kohdassa on aika vaikea leipoa hyvää soundia puhumattakaan, että voitaisiin vielä tuijotella äänenpainetasoja. Tässä mielessä en olisi ensimmäisenä syyttämässä äänimiestä.
 
Yksi asia, josta nyt näilläkin palstoilla on toitotettu loputtomiin, on se bändin lavasoundi. Sen päälle kuitenkin tämä homma rakentuu. Tästäkin voisin taas kertoa omakohtaisen tarinan. Minä sitten pidän näistä tarinoiden kertomisesta… Kauan, kauan sitten miksailin yhtä perusrock-joukkiota, kokoonpano rummut, basso, kitara ja laulusolisti. Myös kitaristi lauloi. Keikkoja tehtiin jos jonkinlaisilla kamoilla ja usein lämmiteltiin nimekkäämpää aktia. Päätin tehdä homman mahdollisimman helpoksi kaikille osapuolille. Kovinkaan monta kanavaa mikserissä ei tarvita tuollaisen joukon äänen pyydystykseen (muistaakseni 11). Monitorointi tehtiin minimikattauksella kuitenkin siten, että kaikki kuulivat tarpeellisen. Kitara- ja bassokamat sijoitettiin siten, että soittajat kuulivat ne itse vahvistimista eikä mistään kulmamonitorista. Kulmamonitoreja oli tasan kolme – rumpali, kitaristi ja laulaja. Backline lavalle ja jätkät heti puikkoihin. Lavabalanssi ilman monitoria kohdalleen. Rumpali muutteli soittotatsiaan tarpeen mukaan. Itse seisoin salissa ja kuuntelin, että asiat tulevat sinne myös balanssissa. Vahvistinten volaa muuteltiin ja tavaroita siirreltiin sekä soittotyyliä muutettiin tarpeen mukaan. Siinä jätkien soittaessa aloin haromaan saliääntä kohdalleen. Kun se oli pykälässä, sitten monitoreiden kimppuun. Tällä konfiguraatiolla monitorointi voitiin hoitaa myös salipöydästä käsin. Monitoriryhmiä tarvittiin kolme, tiukan paikan tullen kaksi rumpalin kuunnellessa samaa kuin kitaristi. Rumpalin monitoriin solistin ja kitaristin laulua ja pikkuriikkisen kitaraa. Laulajan monitoriin omaa laulua ja hieman kitaristin laulua. Kitaristin monitoriin laulut käänteisessä järjestyksessä. Basistille ei monitoria - ei mitään. Tyytyväinen oli silti. Rumpuja ja bassoa ei ajettu mihinkään monitorikaiuttimeen. Eipä vuotanut lavalta pahasti ja vuotaessaankin aika hyvässä balanssissa. Kyllä siitä jo saliinkin mieleisekseen soundin sai leivottua – tarvittaessa kohtuullisella volalla. Pari biisiä laulujen kera ja homma siinä. Mainittakoon, että bändi oli varsin nuori eikä jätkät ollut mitään keikkaraakkeja, joten kokemusta ei ollut ihan älyttömästi. Intoa, ennakkoluulottomuutta ja halua kokeilla asioita sitäkin enemmän.
 
Jossain Saksassa käytiin keikalla joskus. Paikallinen monitoriheebo synkistyi kun kerroin systeemin. Monitoria oli nimittäin tarjolla hyvin. Käskin vielä viedä kaikki ylimääräiset kulmat pois lavalta. Solistin tuplakulmatkin ”yksinkertaistettiin”. Rumpufilli vaihdettiin tavalliseen kulmamonitoriin. Sidefillit kiinni karmeiden uhkausten kera. En halunnut edes opettaa bändiä isomman systeemin käyttöön. Niksmannin epäilyistä huolimatta bändi soitti kuin unelma ja hemmo kiittelikin keikan jälkeen helposta keikasta. Tätä systeemiä käytettiin bändin kanssa AINA.
 
Sanottakoon nyt tässä yhteydessä, että se toinen ääripääkin on tullut tehtyä erään toisen orkesterin kanssa. Joka ikiseen luukkuun kannettiin se monitorisetti – iso monitoritiski, läjä korjaimia, päätteitä, iso sidefillit ja kahdeksan kulmaa. Teetti vähän töitä mahtua…
 
Edellä kuvattu metodi ei nyt kuitenkaan ole mikään viisasten kivi, joka toimii kaikissa tapauksissa. Sitten kun mennään isompiin kokoonpanoihin, jossa on mukana kosketinsoittimia, puhaltajia ja noin ylipäätään enemmän rykmenttiä, ongelmakenttä on kokonaan toisenlainen. Ensisijaisesti pitäisi kuitenkin pyrkiä mukautumaan vallitseviin olosuhteisiin. Olosuhteet harvemmin muuttuvat orkesterin mukaisiksi. Tähän kuitenkin harvat pystyvät ja aina se ei ole mahdollistakaan ja asiat tulevat hallintaan vasta kokemuksen kautta.

. Ensisijaisesti pitäisi kuitenkin pyrkiä mukautumaan vallitseviin olosuhteisiin..
 
Tuo on mun mielestä niitä tärkeimpiä periaatteita. Ei se pizzeriannurkka siitä kasva vaikka sinne rehais minkämoisen kattauksen. Turha haukkua paikkaa jos se ei sovellu äänimiehen stadionkattaukselle.
 
Tuosta monitoroinnista on halua vähän puhua. Mäkun oon puolet urastani laulanu stemmoja rumpujen takaa ilman minkäänmoista monitorointia. Korva oppi kuuntelemaan heijastukset salista. Nykyään kukaan ei tunnu voivan soittaa jos se oma ei huuda monitorista yli kaiken.
 
Nykyään toki käytetään monitorointia. Mä haluan sinne kyllä laulut kaikki just samas balanssis mitä ne menee uloskin. En ymmärrä miten mä muuten pitäisin hanskassa balanssit ja nyanssit. Ja mä haluan että ne on soittajien hanskassa. Ei miksaajan.
 
Soittajan tärkein työväline on korva. Nykysysteemi, jossa heti nuorena truutataan täysiä kuunnellen vain omaa, ei kehitä lainkaan yhteissoittoa. Hyvän bändin ja taitavat soittajat kuitenkin tunnistaa siitä että he osaavat soittaa hiljaakin. Ja yhtä aikaa eli yhdessä nyansoiden.
 
Jos lavamökä on niin kova että soittaja tarvitsee keikallakin korvatulpat niin kyse on soittotaidottomuudesta. Aloittelevalla kellaribändillä mökä on kaikkein kovinta. Kannattaiskohan asiaa ottaa ajatteluun ja pyrkiä kohti parempaa balanssia ja yhteissoittotaitoa.

Jos lavamökä on niin kova että soittaja tarvitsee keikallakin korvatulpat niin kyse on soittotaidottomuudesta.
 
Tuota en kyllä ihan allekirjoittaisi. Ainakin raskaampaa rockia pienehköllä lavalla soitettaessa pelkät rumpujen crash-pellit jo saa korvat huutamaan hoosiannaa.

Jos lavamökä on niin kova että soittaja tarvitsee keikallakin korvatulpat niin kyse on soittotaidottomuudesta.
 
Siinä tapauksessa tunnen aika monta ammatikseen ammattitaidottomasti soittavaa muusikkoa.

Tuosta monitoroinnista on halua vähän puhua. Mäkun oon puolet urastani laulanu stemmoja rumpujen takaa ilman minkäänmoista monitorointia. Korva oppi kuuntelemaan heijastukset salista. Nykyään kukaan ei tunnu voivan soittaa jos se oma ei huuda monitorista yli kaiken.
 
Monet haluavat kontrolloida omaa ääntään paremmin. Tiedän varsin vireisiä laulajia, jotka eivät kauheasti monitorointia kaipaa. Olettaakkseni moinen johtuu mm. kallon rakenteesta, eli monitorointi hoituu suoralla resonaatiolla äänilähteestä elikäs suusta korvaan. Ja tiedän vähän useampia, jotka haluavat kuulla äänensä erittäin lujaa suhteessa muuhun orkesteriin. Tällöin on korvamonitorointi kova sana, pystyy ajelemaan laulua reippaassa "ylibalanssissa". Tällaisen toimenpiteen olen havainnut vaikuttavan positiivisesti laulajan vireeseen. Miksaaja on tyytyväinen, kun komottava kulmamonitori jää lavalta pois ja bändin kokonaissoundi on helpommin hallittavissa. Muu orkesteri saa laulua haluamansa verran, joka on usein hiukan "alibalanssissa".
 
Saliheijastusten varassa vireisesti laulaminen ei kyllä varmasti ole ihan helpoimpia rasteja. Mikäpäs siinä, jos onnistuu, mutta muitakin metodeja on tarjolla, eivätkä ne pääsäänbtöisesti sen huonompia ole.

Siinä tapauksessa tunnen aika monta ammatikseen ammattitaidottomasti soittavaa muusikkoa.
 
Niin minäkin. Toki sanomani on karrikoitu mutta kyllä siinä suuri totuus piilee.
 
Nykyään studioissa rytmiryhmä haluaa soittaa yhtäaikaa pohjat biiseihin. Perustuu näkemykseen että soittavat paremmin yhteen kun tekevät sen yhtäaikaa sekä näkö että kuuloyhteydessä. Kuuloyhteys tarkoittaa että kuulevat mitä muut soittavat ja pystyvät omansa siihen paremmin sovittamaan. Näin se pitäis livenäkin toimia.
 
En ymmärrä esim. rumpalia joka sanoo että paa mun monitoriin vain kitaraa, laulajaa joka sanoo että paa vain mun omaa laulua jne. Kuinkas heillä pelaa tuo kuuloyhteys?
 
Kaikki sanomani perustuu käsitykseen että muusikko taiteilijana muiden bändin soittajien kera on se instanssi joka luo taiteen balansseineen, saundeineen ja nyanseineen. Miksaaja vain vahvistaa sen.

Kuuloyhteys tarkoittaa että kuulevat mitä muut soittavat ja pystyvät omansa siihen paremmin sovittamaan. Näin se pitäis livenäkin toimia.
 
Mun mielestä homma toimii aika hyvin niin kauan kun voimakkuus on lavalla tai treeneissä maltillinen. Kuten tiedämme, se ei aina kuitenkaan ole.
 
Sanotaan kosketinsoittajan näkökulmasta, että niin kauan menee hyvin kun akustisen pianon luonnollisella voimakkuudella pärjää, mutta sitä suuremmilla voimakkuuksilla tarvii kaikennäköisiä konsteja tilanteesta ja soittajista riippuen.

En ymmärrä esim. rumpalia joka sanoo että paa mun monitoriin vain kitaraa, laulajaa joka sanoo että paa vain mun omaa laulua jne. Kuinkas heillä pelaa tuo kuuloyhteys?
 
Turha sinne on mitään ylimääräistä laittaa, jos ne muut voi kuulla niistä instrumenttivahvistimista ym. Sekottaa vaan liikaa, jos monitorista tulee kaikkea.

Turha sinne on mitään ylimääräistä laittaa, jos ne muut voi kuulla niistä instrumenttivahvistimista ym. Sekottaa vaan liikaa, jos monitorista tulee kaikkea.
 
Näin. Sitäpaitsi jos basisti haluaa kuulla lavamonitoristaan ainoastaan basaria, en minä ainakaan mene tyrkyttämään sinne esim. saksofonia. Sinne ajellaan silloin basaria ja pots lojo. Pro-ukoilla on (yleensä) taipumus suurinpiirtein tietää, mitä haluavat ja minkälaisella soundilla. Sillä mennään.
 
Anekdoottina tarina Remusta: Remu meni junaan ja tuli kuulutus. Remu: "Tota soundia mä oon hakenu koko ikäni!" 1.6 kHz rules tässä tapauksessa. Ja särö. Sillä siis...

Taas vähän ajan päästä käskyn käytyä tartuin tyhjän kanavan potikkaan. Vääntö ja kysyvä katse "pomon" suuntaan. Kevyt nyökkäys hyväksynnän merkkinä. Näin sitä mentiin sitten bändin loppusetti ja hyvä oli...
 
Tätähän on ilmeisesti tehty Remulle aika paljon.Väännetty lisää "Beatlesiä" ja "Dolbya" tyhjään kanavaan.Anekdootit on kivoja...joskus.

Tätähän on ilmeisesti tehty Remulle aika paljon.Väännetty lisää "Beatlesiä" ja "Dolbya" tyhjään kanavaan.Anekdootit on kivoja...joskus.
 
Ton tempun mulle opetti kaveri heti ensimmäisenä, kun miksaamista yhdessä käytiin läpi. Eikä mitenkään Remuun liittyen, vaan yleensä keneen tahansa miksauspöydän tienoilla notkuvaan "lisää napsua basariin" tyyppiin. Joka yleensä on vielä melkoisessa huppelissa.

Ton tempun mulle opetti kaveri heti ensimmäisenä, kun miksaamista yhdessä käytiin läpi. Eikä mitenkään Remuun liittyen, vaan yleensä keneen tahansa miksauspöydän tienoilla notkuvaan "lisää napsua basariin" tyyppiin. Joka yleensä on vielä melkoisessa huppelissa.
 
Hehheh, tälle linjalle kun topicista röyhkeästi poikettiin, niin pakko kertoa eräs vanhemman liiton äänimiehen letkautus:
 
Kännikala tulee miksaajalle esittämään, että "mitäs tapahtuu, jos mä väännän tästä nappulasta", johon miksaaja: "Ei mitään ihmeellistä; sun nenä vääntyy niskaan."

Kännikala tulee miksaajalle esittämään, että "mitäs tapahtuu, jos mä väännän tästä nappulasta", johon miksaaja: "Ei mitään ihmeellistä; sun nenä vääntyy niskaan."
 
Hoho.