Bänditoiminta ›

Useinkin lienee siellä se sama miksaaja mutta ne keikkamestat ei o ehkä ihan maan huippua.
 
Tuohon lauseeseen kiteytyy jo aika paljon tästä ongelmakentästä. Kyllähän nuo pizzanpaistopaikat on vihonviimeisin keksintö mitä tulee musiikin elävään esittämiseen. Siinä aliarvioidaan kaikkia osapuolia – niin yleisöä kuin esittävää artistiakin. Tuollaisissa 2,5 m korkeissa paikoissa takana olevat lipunostajat eivät näe ja kuule juurikaan mitään (ei nyt tässä yhteydessä ruveta kuitenkaan niitä viivepurkkeja asentamaan). Edessä toljottavat saavat senkin edestä. Bändin tekniikan ahtaminen tiloihin on äärettömän vaikeaa (sitten kun ne vehkeet on saatu roudattua sieltä kadulta takapihan kautta kierreportaita pitkin ja keittiön läpi kulkien sinne kellarikerroksessa sijaitsevalle ”esiintymislavalle”). Sitten ihmetellään kun ei se nyt näyttänyt ja kuulostanut ollenkaan kauheen ”amerikan meiningiltä”. Kyllä siinä kohdassa on aika vaikea leipoa hyvää soundia puhumattakaan, että voitaisiin vielä tuijotella äänenpainetasoja. Tässä mielessä en olisi ensimmäisenä syyttämässä äänimiestä.
 
Yksi asia, josta nyt näilläkin palstoilla on toitotettu loputtomiin, on se bändin lavasoundi. Sen päälle kuitenkin tämä homma rakentuu. Tästäkin voisin taas kertoa omakohtaisen tarinan. Minä sitten pidän näistä tarinoiden kertomisesta… Kauan, kauan sitten miksailin yhtä perusrock-joukkiota, kokoonpano rummut, basso, kitara ja laulusolisti. Myös kitaristi lauloi. Keikkoja tehtiin jos jonkinlaisilla kamoilla ja usein lämmiteltiin nimekkäämpää aktia. Päätin tehdä homman mahdollisimman helpoksi kaikille osapuolille. Kovinkaan monta kanavaa mikserissä ei tarvita tuollaisen joukon äänen pyydystykseen (muistaakseni 11). Monitorointi tehtiin minimikattauksella kuitenkin siten, että kaikki kuulivat tarpeellisen. Kitara- ja bassokamat sijoitettiin siten, että soittajat kuulivat ne itse vahvistimista eikä mistään kulmamonitorista. Kulmamonitoreja oli tasan kolme – rumpali, kitaristi ja laulaja. Backline lavalle ja jätkät heti puikkoihin. Lavabalanssi ilman monitoria kohdalleen. Rumpali muutteli soittotatsiaan tarpeen mukaan. Itse seisoin salissa ja kuuntelin, että asiat tulevat sinne myös balanssissa. Vahvistinten volaa muuteltiin ja tavaroita siirreltiin sekä soittotyyliä muutettiin tarpeen mukaan. Siinä jätkien soittaessa aloin haromaan saliääntä kohdalleen. Kun se oli pykälässä, sitten monitoreiden kimppuun. Tällä konfiguraatiolla monitorointi voitiin hoitaa myös salipöydästä käsin. Monitoriryhmiä tarvittiin kolme, tiukan paikan tullen kaksi rumpalin kuunnellessa samaa kuin kitaristi. Rumpalin monitoriin solistin ja kitaristin laulua ja pikkuriikkisen kitaraa. Laulajan monitoriin omaa laulua ja hieman kitaristin laulua. Kitaristin monitoriin laulut käänteisessä järjestyksessä. Basistille ei monitoria - ei mitään. Tyytyväinen oli silti. Rumpuja ja bassoa ei ajettu mihinkään monitorikaiuttimeen. Eipä vuotanut lavalta pahasti ja vuotaessaankin aika hyvässä balanssissa. Kyllä siitä jo saliinkin mieleisekseen soundin sai leivottua – tarvittaessa kohtuullisella volalla. Pari biisiä laulujen kera ja homma siinä. Mainittakoon, että bändi oli varsin nuori eikä jätkät ollut mitään keikkaraakkeja, joten kokemusta ei ollut ihan älyttömästi. Intoa, ennakkoluulottomuutta ja halua kokeilla asioita sitäkin enemmän.
 
Jossain Saksassa käytiin keikalla joskus. Paikallinen monitoriheebo synkistyi kun kerroin systeemin. Monitoria oli nimittäin tarjolla hyvin. Käskin vielä viedä kaikki ylimääräiset kulmat pois lavalta. Solistin tuplakulmatkin ”yksinkertaistettiin”. Rumpufilli vaihdettiin tavalliseen kulmamonitoriin. Sidefillit kiinni karmeiden uhkausten kera. En halunnut edes opettaa bändiä isomman systeemin käyttöön. Niksmannin epäilyistä huolimatta bändi soitti kuin unelma ja hemmo kiittelikin keikan jälkeen helposta keikasta. Tätä systeemiä käytettiin bändin kanssa AINA.
 
Sanottakoon nyt tässä yhteydessä, että se toinen ääripääkin on tullut tehtyä erään toisen orkesterin kanssa. Joka ikiseen luukkuun kannettiin se monitorisetti – iso monitoritiski, läjä korjaimia, päätteitä, iso sidefillit ja kahdeksan kulmaa. Teetti vähän töitä mahtua…
 
Edellä kuvattu metodi ei nyt kuitenkaan ole mikään viisasten kivi, joka toimii kaikissa tapauksissa. Sitten kun mennään isompiin kokoonpanoihin, jossa on mukana kosketinsoittimia, puhaltajia ja noin ylipäätään enemmän rykmenttiä, ongelmakenttä on kokonaan toisenlainen. Ensisijaisesti pitäisi kuitenkin pyrkiä mukautumaan vallitseviin olosuhteisiin. Olosuhteet harvemmin muuttuvat orkesterin mukaisiksi. Tähän kuitenkin harvat pystyvät ja aina se ei ole mahdollistakaan ja asiat tulevat hallintaan vasta kokemuksen kautta.