Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Mistään todellisista kulmakivistä ei mulla ole mitään hajua, koska ehdokkaita olisi aivan liikaa. Sen sijaan listaan itselleni tärkeimmät kiekot siinä järjestyksessä, missä ne ovat elämään mukaan tulleet.
 
-Iron Maiden: A Real Live One
-Metallica: Black
-Emperor: Anthems to the Welkin at Dusk
-Rhapsody: hittovie mikä se on... eka levy kuitenkin. :D
-Children Of Bodom: Hatebreeder
-Iced Earth: Horror Show (ei paras mutta vaikutti mun musamakuun todella paljon. nimim. nykyinen IE fanaatikko)
-Racer X: Technical Difficulties ja Superheroes
-Van Halen: I
-Slayer: Reign In Blood
 
Sikälimikäli ketään kiinnostaa, kirjoitan noista lyhyen (toivottavasti) tarinan tähän. Ne, ketä ei kiinnosta, voivat ohittaa tämän ihan suoralta kädeltä. Perässäpäin ei ole luvassa mitään muuta, kuin henkilökohtaista pohdintaa. Lämmintä kättä niille, jotka sen mielenkiinnolla loppuun asti lukevat.
 
Maidenin ostin kaveriltani käytettynä varmaan toisella luokalla ollessani. Erityisesti iskivät Can I Play with Madness ja The Evil That Men Do loistavilla melodioillaan ja menevällä rytmillään. Tästä lähti sitten innostus kitaransoittoonkin, tosin vasta vähän myöhemmin.
Myöhemmin kuvioihin tuli mukaan Metallica ja ensimmäisenä levynä oli Black. Se oli melko helposti sulatettavaa, mutta kuitenkin muutamaa astetta raskaampaa musaa. Joku napsahti päässä ja kitara alkoi kiinnostaa entistä enemmän, aloitin siis soittamaan.
Emperorin levyn olin nähnyt kaverini hyllyssä ja ajattelin divarissa ollessani koittaa sitä. Aluksi kotiin päästessä ihmetys oli melkoinen: tämähän on säröistä, rujoa ja agressiivista kamaa. Pikkuhiljaa alkoi sitten löytymään erilaisia puolia tuosta levystä ja rankka musiikki aukeni pikkupojalle entistä enemmän.
Yläasteelle siirryttäessä alkoivat kitarasankarit ja fantasiamaailmat kiinnostamaan, joten siirtyminen Rhapsodyn pariin oli varsin luonnollinen ilmiö. Mahtipontiset melodiat ja puhtaat soundit löivät läpi täysillä ja samankaltaista suorittamista oli saatava lisää, paljon.
Tutut juttelivat näihin aikoihin jostain ihmeen Children Of Bodomista ja siinä soittavasta kitaristilupauksesta. Kitaransoitosta kiinnostuneena päätin sitten koittaa Bodomia. Jälleen napakymppi. Kiinnostus sooloihin ja tekniseen soittoon leimahti henkiin.
Hiukan kyllästyttyäni Bodomin soundiin hain jotain uutta. Kuuntelin black metallia ja muuta raaempaa kamaa. Äitimuori sitten jouluaattona paukautti kunnolla: osti ihan oma-aloitteisesti Iced Earthin upouuden Horror Show:n. Se oli jotain käsittämätöntä materiaalia, juuri sitä mitä hain: tiukkaa komppia, menevää rytmiä, loistavia melodioita ja hyviä kokonaisuuksia.
IE:n myötä aloin tutustumaan entistä enemmän kitaroinnin ihmeelliseen maailmaan. Sieltä löytyi mm. Jason Becker, John Petrucci ja kieroutuneen huumorintajun omaava heppu nimeltä Paul Gilbert. Gilbert vaikutti mielenkiintoiselta persoonalta, joten musaa oli pakko koittaa. Ensin Racer X vaikutti tylsältä kasaribändiltä, mutta kunhan kuulin oikeat kappaleet, tajusin jutun pointin. Sehän oli kasarimeininkiä, mutta pilke silmäkulmassa tehtyä. No ei siitä sen enempää, kasari on suuri innoittaja mulle vieläkin.
Kasarin innoittamana oli pakko kuulla legendaariselta Van Halenilta muitakin biisejä, kuin Jump. Yllätys oli suuri: syntikat eivät pörisseetkään saha-aaltoa kokoajan. Van Halenin energisyys, raikkaus ja positiivinen asenne vei miehenalun mukanaan.
Koska olin tutustunut jo yhteen legendaariseen bändiin, päätin tutustua useampaan. Slayer iski kaiken massan keskeltä tajuntaan, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Rankkaa, älyttömän rankkaa!! Tätä oli pakko saada lisää.
 
Tämän kaiken jonninjoutavan jälkeen tässä nyt ollaan. Kaikki noista on edelleen (Rhapsodya lukuunottamatta) melkolailla aktiivisessa kuuntelussa. Ylläolevat olivat siis ne mulle tärkeimmät lätyt, joka ei kuitenkaan kumoa sitä tosiseikkaa, että vastaan tulee jatkuvasti myös muuta huomionarvoista musiikkia. Nuokin levyt oli älyttömän vaikea listata tuohon, mutta en usko tuon menevän kauheasti metsään.