Klassinen ›

Onko partituurien saamiselle esim. Suomeen jonkin täällä toimivan ja konsertoivan orkesterin käyttöön teknisiä tai taloudellisia esteitä, mikäli on kysymys jonkin koskaan aikaisemmin Suomessa esitetyn teoksen myöhästyneestä kantaesityksestä, joka ei muutoinkaan ole säveltäjän tuotannossa tunnetuimmasta ja esitetyimmästä päästä ja miten käytäntö ylipäänsä toimii? Kuuluuko tämä orkesterin intendentin toimialueeseen?

Kuuluu yleensä intendentin tai sitten nuotistonhoitajan hommiin. Käytännöstä en juuri sen enempää osaa sanoa, kun en ole orkesterissa töissä, mutta harvinaisempaa materiaalia voi luonnollisesti olla hankalampi metsästää ja kallistakin se lienee. Aika hyvät verkostot ja kontaktit orkestereilla kyllä kuuluu olevan, joten tuskin on mahdotonta sentään.

Teoksen hinta riippuu luonnollisesti teoksesta.

Kuuluu yleensä intendentin tai sitten nuotistonhoitajan hommiin. Käytännöstä en juuri sen enempää osaa sanoa, kun en ole orkesterissa töissä, mutta harvinaisempaa materiaalia voi luonnollisesti olla hankalampi metsästää ja kallistakin se lienee. Aika hyvät verkostot ja kontaktit orkestereilla kyllä kuuluu olevan, joten tuskin on mahdotonta sentään.
 
No se kyllä selittää sen, miksi orkesterit soittavat aina niitä samoja teoksia tai ainakaan repertoaari ei ole kovin laaja.

No se kyllä selittää sen, miksi orkesterit soittavat aina niitä samoja teoksia tai ainakaan repertoaari ei ole kovin laaja.
 
Ennemminkin samojen kappaleiden soittamisen syy on käsittääkseni useimmiten se, että halutaan tasaisin väliajoin esittää sellaista ohjelmistoa, jonka on todettu vetoavan yleisöön, jottei kuulijamäärä ja sitä mukaa lipputulot laskisi. Turussa 7 vuotta opiskeltuani opin hyvin tuntemaan sikäläisen filharmonisen orkesterin - tai ennemminkin konserttiyleisön - toimintatavan. Jos ohjelmassa oli joku vähänkin modernimpi ja tuntemattomampi nimi, niin toiseksi numeroksi oli pakko ottaa joku tuttuakin tutumpi Brahmsin/Beethovenin/Sibeliuksen tms. sinfonia, jottei sali aivan kaikuisi tyhjyyttään. Tai vähintäänkin nimekäs solisti esittämään sitä modernimpaa musiikkia. Se on aika sääli, sillä juuri tämän takia moni uudempi teos jää unohduksiin. Olen kuullut monta hienoa nykymusiikkiteosta, jotka kuitenkin yleisöpaon johdosta lienevät saaneet tuomion jäädä esittämättä seuraavaa kertaa. Ainakaan samassa paikassa.

Ennemminkin samojen kappaleiden soittamisen syy on käsittääkseni useimmiten se, että halutaan tasaisin väliajoin esittää sellaista ohjelmistoa, jonka on todettu vetoavan yleisöön, jottei kuulijamäärä ja sitä mukaa lipputulot laskisi. Turussa 7 vuotta opiskeltuani opin hyvin tuntemaan sikäläisen filharmonisen orkesterin - tai ennemminkin konserttiyleisön - toimintatavan. Jos ohjelmassa oli joku vähänkin modernimpi ja tuntemattomampi nimi, niin toiseksi numeroksi oli pakko ottaa joku tuttuakin tutumpi Brahmsin/Beethovenin/Sibeliuksen tms. sinfonia, jottei sali aivan kaikuisi tyhjyyttään. Tai vähintäänkin nimekäs solisti esittämään sitä modernimpaa musiikkia. Se on aika sääli, sillä juuri tämän takia moni uudempi teos jää unohduksiin. Olen kuullut monta hienoa nykymusiikkiteosta, jotka kuitenkin yleisöpaon johdosta lienevät saaneet tuomion jäädä esittämättä seuraavaa kertaa. Ainakaan samassa paikassa.
 
Saman kohtalon saivat aikoinaan tuta myös monet Schönbergin tuonaikuiselle yleisölle ylitsepääsemättömän vaikeatajuiset dodekafoniset sävelteokset, jota ei yleinen mielipide ole sulattanut täysin vielä edes meidän aikanammekaan, vaan hänen musiikkinsa kohdistuva diskriminointi lienee aika yleistä, joskin vastaavilta vihellys-ja naurukohtauksilta, jolloin seinät olivat revetä, hänen teostensa esittäjät nykyään kultivoidumman yleisön vuoksi ovat sentään varjeltuneet, kuin mihin itse säveltäjäkin oli joutunut tottumaan vielä jopa 1930-luvulle tultaessa, jolloin Schönbergin Teemaa ja muunnelmia orkesterille Opus 31, johtajanaan Leopold Stokowski, tervehdittiin vihellyspillein.

Kappaleiden saatavuuteen ja hintaan vaikuttaa ennen kaikkea niiden mahdollinen kustantaja. Toisaalta myös sen
puuttuminen. Mikäli kappaletta ei ole kustannettu kenenkään toimesta eli se on ns. manus, on sitä hankalampi saada, koska silloin se ei ole todennäköisesti myöskään mitenkään jakelun piirissä.
Hinta taas riippuu monestakin tekijästä, mutta pääasiassa
tähänkin vaikuttaa kustantaja.
 
Orkesterien yksipuoliseen ohjelmistopolitiikkaan sen sijaan on aivan muita syitä.

Moi,
vaikka yhden orkesterin hallintoporukkaan kuulunkin, nuottiasiat eivät ole minun vastuullani. Sen verran kuitenkin osaan kokemuksesta kertoa, että varsinaisen partituurin hommaaminen ei yleensä ole ollut ongelma, mutta stemmat ovat voineet olla (etenkin rahallisesti). Välillä on käynyt niinkin, että jonkin "erikoisemman" teoksen esittämistä ajanut hemmo on itse kirjoittanut stemmat partituurin pohjalta (jolloin teoksen kelpuutus ohjelmistoomme on todennäköisempää kuin siinä tapauksessa, että joutuisimme vielä metsästämään stemmatkin jostain). "Erikoinen" siis tarkoittaa kaikkia teoksia, joiden stemmoja emme ole saaneet normaalien kontaktiemme avulla.
 
Sitten on tietysti näitä tilanteita, että esim. käyrätorvisti sanoo stemman saatuaan, että olisikin halunnut eri vireiselle torvelle kirjoitetun stemman, ja ei muuta kuin uutta torvistemmaa kirjoittamaan... ei mikään hirveä homma tietysti siinä tapauksessa, että stemma on alun perin tehty jollain Sibeliuksella/Finalella eikä käsin. Siis tämän pointti oli vain se, että partituureihin on *joskus* kirjoitettu puhaltimia soittajan kannalta erikoisiin tai teoksen kannalta epäloogisiin vireisiin. Usein syypää on itse säveltäjä, joissain tapauksissa vika on käytettävässä editiossa.
 
Osaisitko vähän tarkentaa tuota alkuperäistä kysymystä, niin osaisin (ehkä) vastata tarkemmin? Teos, jota ei ole siis esitetty Suomessa? Kuinka vanha (elääkö säveltäjä yhä?) Jne.
 
Edit: pari korjausta.

Yleensä nuo käyrätorvien kummalliset transpositiot johtuvat
eri aikakausien konventioista. Varsinkin stemmat jotka ovat
alunperin tarkoitettu luonnontorvelle, voivat olla nykysoittimen kannalta epäedullisessa transussa. Ne eivät siis ole kirjoitettu vaikkapa in G säveltäjän taitamattomuutta,
vaan syynä on ollut sen ajan soittimen rakenne.
 
Oma kokemukseni on että ammattilaiset ovat tottuneet soittamaan "kaikissa" transpositioissa, opiskelijatkin ainakin
kahdessa, esim in F ja in Eb
 
Mistä johtuu, että joissain historiallisissa lapuissa corno on merkitty kokonaan tilapäisillä?

Onko kyse siitä, että luonnontorvella, trumpetilla, ilman venttiilejä ei voinut soittaa barokin aikana kuin luonnonsävelsarjoihin perustuen melodioita vain ylärekisterissä, mikä vaatii ja vaati soittajaltaan virtuoosimaista tekniikkaa huulien lihaksilla kuppimaisen suukapaleen, suuhisen, kautta äänialaa säädeltynä ja ääntä tuotettuna vielä Schubertinkin aikana, jolloin hänen teoksiaan, eritoten alkusoittoja oli miltei mahdoton esitttää.

Mistä johtuu, että joissain historiallisissa lapuissa corno on merkitty kokonaan tilapäisillä?
 
Olen ihmetellyt samaa. Jotkut tekee tätä jostain syystä nykyäänkin.
Voisiko tämä juontaa juurensa siitä, että ennen corno-stemmat kirjoitettiin aina C-duurissa. (Miten hitossa nyt tämänkin selitän?) Eli jos teos meni D-duurissa, stemma kirjoitettiin in D.

Voisiko tämä juontaa juurensa siitä, että ennen corno-stemmat kirjoitettiin aina C-duurissa. (Miten hitossa nyt tämänkin selitän?) Eli jos teos meni D-duurissa, stemma kirjoitettiin in D.
Tämä johtuu nimenomaan siitä. Luonnontorvella voi soittaa vain harmonisen yläsävelsarjan säveliä, cornolla esim. 11 ensimmäistä, mutta ei fundamenttia. Myöhemmin saatiin lisää säveliä tukkeamalla torvea, jolloin soundi huononi, mutta vireys muuttui paikallisesti. Esim. Brahms ja Wagner suosivat luonnontorvia niiden soinnin takia, vaikka venttiilitorvet oli jo keksitty.
 
Katsokaapa muuten esim. Mozartin partituurien patastemmoja. Ainakin Doverin kustantamissa partsikoissa patastemman sävelet on aina c ja G, vaikka sävellaji olisi mikä hyvänsä. Partituurin alussa lukee kuitenkin esim. Timpani in D, jos sinfonia on D-duurissa.
 
Tai niin kuin Jerry Cottonilla G-ruudissa.

Esim. Brahms ja Wagner suosivat luonnontorvia niiden soinnin takia, vaikka venttiilitorvet oli jo keksitty.
 
Todellakinko? Wagnerilla oli kuitenkin tyylinä kirjoittaa stemmoja, joissa käyrätorven "viritys" vaihtuu kesken soiton. Tuoreimpana esimerkkinä mielessä Siegfriedin kolmannen näytöksen alkusoitto. Olisiko Wagner halunnut luonnontorven soittajan vaihtavan cornonsa lennossa toiseen? No, onhan Wagnerilla toki muuallakin kohtia, joissa jonkun vaskipuhaltajan pitäisi vaihtaa soitin lennossa(parhaimmillaan jopa kesken soivan nuotin), mikäli noudattaisi partituuria täysin orjallisesti.
 
En kuitenkaan tällä (enkä edes yllä olevalla "syypää"-lausahduksella) tarkoita, että säveltäjä olisi välttämättä tehnyt virheen. Aina heidän tekojensa viisaus ei vain ole ilmeinen minun tasoiselleni muusikolle. :) Tietysti siinä on sekin puoli, jonka toit esiin, eli eri aikakausina on ollut erilaisia merkintäkonventioita & teknisesti erilaisia soittimia. Joskus joka tapauksessa on tullut vastaan partituureja, joissa jonkin soittimen stemman transponointi on ollut hieman yllättävä jopa kappaleen muihin stemmoihin verrattuna. Tuo käyrätorviesimerkki tuli mieleen lähinnä siksi, että ei niin kovin kauan sitten yksi käyrätorvisti kävi kesken harjoitusten kapellimestarin luona ihmettelemässä, miksi hänen stemmansa oli kirjoitettu niin ihmeelliseen vireeseen.

Katsokaapa muuten esim. Mozartin partituurien patastemmoja. Ainakin Doverin kustantamissa partsikoissa patastemman sävelet on aina c ja G, vaikka sävellaji olisi mikä hyvänsä. Partituurin alussa lukee kuitenkin esim. Timpani in D, jos sinfonia on D-duurissa.
 
Liittyykö tämä yksinkertaisesti siihen että usein perkussionuotit on kirjoitettu niin, että eri sävelkorkeudet nuoteissa kuvaavat ennemminkin eri perkussiosoittimia kuin niitä itse säveliä?

Katsokaapa muuten esim. Mozartin partituurien patastemmoja. Ainakin Doverin kustantamissa partsikoissa patastemman sävelet on aina c ja G, vaikka sävellaji olisi mikä hyvänsä. Partituurin alussa lukee kuitenkin esim. Timpani in D, jos sinfonia on D-duurissa.
 
Olikos tuolloin vielä pedaalia keksitty? Tämä saattaisi selittää jotain.

Liittyykö tämä yksinkertaisesti siihen että usein perkussionuotit on kirjoitettu niin, että eri sävelkorkeudet nuoteissa kuvaavat ennemminkin eri perkussiosoittimia kuin niitä itse säveliä?
 
Eikös tuo koske lähinnä niitä lyömäsoittimia, joilla ei ole määritettyä sävelkorkeutta? Patarummuilla soitetaan (yleensä!) tietyllä ennalta määritetyllä sävelkorkeudella, ja kirjoittihan jo Berliozkin sointuja niille, joten on mielekästä kirjoittaa sävelkorkeuden mukaan. Tai transponoidun sellaisen mukaan kuten tässä tapauksessa.

Eikös tuo koske lähinnä niitä lyömäsoittimia, joilla ei ole määritettyä sävelkorkeutta? Patarummuilla soitetaan (yleensä!) tietyllä ennalta määritetyllä sävelkorkeudella, ja kirjoittihan jo Berliozkin sointuja niille, joten on mielekästä kirjoittaa sävelkorkeuden mukaan. Tai transponoidun sellaisen mukaan kuten tässä tapauksessa.
 
Tosiaan, en lukenut tuo aikaisempaa kirjoitusta. Tottakai patarummuilla voi soittaa melodioita ja sointusäestystä olen myös kuullut. Joissain määrin niistä sävelistä saa jopa selvää. Yhdellä tinpanilla saa tritonuksen, eli normaalilla setillä(4 rumpua) 2 oktaavia. Mutta edelleen ihmettelen, milloin se pedaali tuli mukaan kuvioihin?

Todellakinko? Wagnerilla oli kuitenkin tyylinä kirjoittaa stemmoja, joissa käyrätorven "viritys" vaihtuu kesken soiton. Tuoreimpana esimerkkinä mielessä Siegfriedin kolmannen näytöksen alkusoitto. Olisiko Wagner halunnut luonnontorven soittajan vaihtavan cornonsa lennossa toiseen? No, onhan Wagnerilla toki muuallakin kohtia, joissa jonkun vaskipuhaltajan pitäisi vaihtaa soitin lennossa(parhaimmillaan jopa kesken soivan nuotin), mikäli noudattaisi partituuria täysin orjallisesti.
Koko torvea ei suinkaan tarvinnut vaihtaa, riitti että vaihdettiin hieman erimittainen putki johonkin kohtaan, niin torven pituus ja samalla vire muuttui.
 
Pedaali tuli patarumpuihin erinäisten vaiheiden kautta 1880-luvulla. Viritysruuveihin ja virityskampiin perustuneita rumpuja oli jo 1700-luvulta lähtien.

Eikös tuo koske lähinnä niitä lyömäsoittimia, joilla ei ole määritettyä sävelkorkeutta? Patarummuilla soitetaan (yleensä!) tietyllä ennalta määritetyllä sävelkorkeudella, ja kirjoittihan jo Berliozkin sointuja niille, joten on mielekästä kirjoittaa sävelkorkeuden mukaan. Tai transponoidun sellaisen mukaan kuten tässä tapauksessa.
 
Luulenpa, että tuo liittyi pikemminkin siihen, että timpani,
- joka muuten kuului vaskisektioon trumpettien kanssa - soitti lähes yksinomaan toonikaa ja dominanttia. Tosin tästä ei minulla ole täyttä varmuutta, voihan kyseessä olla kustantajan ratkaisu, eikä Mozartin oma tai ajalle tyypillinen konventio. Muistan nähneeni kyseisen merkintätavan vain
Doverin kustantamissa partituureissa.