Klassinen ›

Onko soitinnus eli orkestrointi primaarinen osa luomis-eli sävellysprosessianne vai kirjoitatteko stemmat lopulliseksi orkesteripartituuriksi luonnosteltuanne ensin teoksen valmiiksi?

Riippuu aina tilanteesta. Itse pyrin ensin tutustumaan soittimeen (mielellään itse kokeilemalla, jos mahdollista) ja soitin yleensä herättää erilaisia ideoita, joita pyrin yhdistelemään muiden kanssa.

Mullakin riippuu tilanteesta. Joskus kirjoittelen ensin melodian, rakenteen, tai mikä milloinkin on olennaisin osa teosta. Sen jälkeen alan vasta tekemään soitinnuksen yhteydessä muita ääniä. Joskus taas olennaisin osa saattaa olla vaikkapa basso, perkussiivinen ajatus, tms. ja kirjoittelen niiten päälle jotain sontaa. Orkestraatio puolestaan olennaisimpana osana tulee minulla silloin, kun perusajatus on jonkin soittimen/soitinryhmän tekninen tai karakteerinen ominaisuus.

On. Kirjoitan lähes aina suoraan parituuriksi.

Lyhyt vastaus: huonosti. :)
 
Eli minun valmistunut (täysin oma) tuotantoni on aika suppea eikä juurikaan korvan lotkautuksen arvoista. Jos olisin Sibeliuksen Janne, olisin varmaan jo polttanut kaikki tähänastiset omat teokseni (eli nykypäivään sovitettuna deletoinut nuotinnusohjelman tiedostot/formatoinut kovalevyn ja polttanut printit & varmuuskopiot). Mutta harjoitus tehnee mestarin tai sitten ei...
 
Joitain sellaisia orkesterisovituksia alun perin pienemmälle kokoonpanolle tehdystä matskusta tosin on, joita kehtaan esitelläkin.
 
Orkesterille säveltämisessä pitää mielestäni joka tapauksessa lähteä nimenomaan siitä, että on valmis mielikuva, mille soittimelle haluaa mitäkin kirjoittaa - ei siis niin, että ensin on valmis teos ja sitten vasta mietitään, miten soitinnetaan. Sinfoniaorkesterin soittimilla on runsaasti erityisominaisuuksia, jotka itsessään ovat rikkaus. Parhaille orkesterisäveltäjille on luonteenomaista, että kirjoittavat eri soittimille kohtia, joita ei voisi kuvitellakaan millään muulla soittimella soitetuiksi. Orkesteri itsessään on soitin, jossa on ehtymätön sointikirjo, jos sen vain osaa loihtia esiin. Orkesterisoitinten sointien ja ominaisuuksien taitava hyödyntäminen on mielestäni orkesterimusiikissa yhtä oleellinen osa teosta kuin itse nuotit.
 
Monilla nimekkäillä säveltäjillä on muuten ollut heikkoutena kirjoittaa liian stereotyyppisesti orkesterille. Orkesterimuusikko oppii arvostamaan aivan eri tavalla säveltäjiä, joiden musiikki on nimenomaan orkesterille hyvin kirjoitettua. Toki se vaatii soitinten hyvää tuntemusta - jonka oppii orkesterissa, tottakai, mutta aloittelijan oppaaksi kelpaa esimerkiksi alun perin Berliozin kirjoittama ja Richard Straussin päivittämä orkestrointiopas. Rimski-Korsakovin vastaavaan verrattuna siinä on se etu, että esimerkit ovat hyvin tunnetuista teoksista ja kirjoitustyylikin on oivaltavampi. Soitinten ominaisuuksia koskevat tekniset tiedot ovat (etenkin vaskien osalta) pahasti ajasta jäljessä, mutta samat periaatteet pätevät yhä. Etenkin vanha kultainen sääntö: mikä tahansa erikoistehoste menettää tehoaan joka kerta, kun sitä käytetään.

Soitinnusoppaaksi suosittelen
 
Samuel Adler: The study of orchestration.
 
Hyvin ajan tasalla, hyvät esimerkit paljon asiaa, kohtuullisesti
nippelitietoa. Mukaan voi ostaa myös maltaita maksavan
näytecdpaketin, muistaakseni 4 - 8 cdtä

Suunnittelen pääpiirteittän sävellyksen rakenteen, sitten suoraan partituuriksi vaan.