Yleistä keskustelua musiikista ›

Tuli nyt tuosta Remu-keskustelusta mieleen tämmönen juttu.
 
Että missä kulkee se raja, jonka jälkeen vanhan starban olisi aika jäädä himaan odottamaan noutajaa ja jättää soittohommat ja etenkin live-esiintymiset reilusti nuoremmille. Aika moni tuntuu olevan sitä mieltä, että esimerkiksi Remun kohdalla tuo aika on jo koittanut. Eikä äijä tietenkään enää pysty samanlaiseen meininkiin kuin 30 vuotta sitten. Sehän olisi liki fyysinen mahdottomuus jo muutenkin saati sitten sen surullisen kuuluisan koiravaljakkoinsidentin jälkeen. Entäs sitten vaikkapa Johnny Winter, joka joutuu lonkkaleikkauksen ja muiden juttujen jälkeen soittamaan istuallaan?
 
Jos pelkkä esiintymisen tason lasku otetaan mittariksi, aika moni kova bändi ja artisti olisi joutanut lentämään laidan yli jo aikoja sitten. Niitä riittäisi lueteltavaksi niin paljon, että jos siihen hommaan alkaisi, niin mähän näpyttelisin tässä vielä ensi vuonnakin. Toisaalta taas se tason mittaaminenkin on aika subjektiivista. Joillekin sitä tasoa tuntuu olevan se, että biisit heitetään hirveällä tempolla ja lavalla riehutaan kuin heikkopäiset. Se on sitä, että "saa vastinetta rahalleen". Mutta eikö sekin ole rahalle aika hyvää vastinetta, että näkee jonkun musiikkielämän legendan esiintymässä elävänä, vaikka soitto ei enää kulkisikaan niinkuin vanhoina hyvinä aikoina. Vai onko tällekin alalle pesiytymässä jonkinlainen kertakäyttöajattelu? Onko niin, että vain mustat bluesäijät ja Lemmy paranevat vanhetessaan ja muut gubbet joutaisi heivata veke sieltä lavoilta yleisöä kiusaamasta? Pitäisikö muusikoillakin olla "parasta ennen" -päivämäärä?

Esiintykööt niin kauan kuin heille yleisöä riittää. Varautukoot tosin myös samalla kasvavaan kritiikkiin.
 
Kuitenkin olen sitä mieltä, että artisteja on voitava arvostella ihan ajankohtaisessa kontekstissa -- jos Remu vetää huonon keikan, se on huono vaikka kuinka olisi vuosikymmenten meriittejä menneisyydessä.

Kuitenkin olen sitä mieltä, että artisteja on voitava arvostella ihan ajankohtaisessa kontekstissa -- jos Remu vetää huonon keikan, se on huono vaikka kuinka olisi vuosikymmenten meriittejä menneisyydessä.

Olen kyllä nahkiksen linjoilla. Tollainen kritiikitön palvomismentaliteetti, jota tälläkin alalla aika paljon harrastetaan on artistille itseasiassa aika haitallista. Kun posse kehuu koko ajan ympärillä, artisti itsekään ei tiedä mikä on hyvää ja milloin pitää lopettaa. Siitä on monta aika surullista esimerkkiä.

Mä olen kuullut paljon juttuja missä joku Brian Wilson tai Stevie Wonder soittaa pari sointua, ja ympärillä hyrräävät parasiitit huokailee ihastuksesta ja puhuu mestariteoksesta. Vahvempikin siinä menettää suhteellisuudentajun.

Arvostus ja kunnioitus sinänsä on ihan eri juttu ja mun mielestä siihen kuuluu nimenomaan tietynlainen rehellisyys artistia kohtaan.

Arvostus ja kunnioitus sinänsä on ihan eri juttu ja mun mielestä siihen kuuluu nimenomaan tietynlainen rehellisyys artistia kohtaan.
 
Samaa mieltä olen. Synkimmillään kritiikitön selkääntaputtelu voi edesauttaa ja ylläpitää vaikka kuinka itsetuhoista käytöstä. Esimerkkinä Jaco Pastorius ainakin Milkowskin elämänkertakirjan mukaan. Jaco pystyi kieltämään itseltään oman huumeongelmansa selkääntaputtelijoiden ansiosta. Kaikki oli unohdettua yhden jotenkin onnistuneen keikan jälkeen. Siispä vanhat elämäntavat saattoivat jatkua rauhassa.
 
Se tapa millä tämän kritiikin tuo esille, niin täällä palstoilla kuin tosielämässä, on sitten toinen juttu. Asiat voi sanoa niin monella eri tavalla.

Voihan sitä jatkaa haudan porteille asti.
 
Vanhoilla staroilla on vakiintunut kannattajakunta, joka ei sinällänsä enää piittaa niinkään musiikista itsestään, vaan henkilöstä/bändistä kokonaisuutena. Eikä tässä sinällänsä ole mitään väärää tai tuomittavaa, usein "meriitit" ovatkin sen verran kunnioitettavat, että pitkän uran loppupäässä "voidaan katsoa sormien läpi" ulosantia.
 
Rajansa kuitenkin siinäkin. Kuten edellä on jo todettu, niin toivottavaahan olisi se, että artistilla itsellään pysyisi homma lapasessa ja puuro lautasella edes mainittavasti.
 
Voihan sitä tietysti jauhaa omassa karsinassaan entisten aikojen muistoissa se vakisakki ylistäen edessään, mutta mitään isompaa sukseeta on yleensä turha odotella.
 
Kyllä ne pitkäaikaiset menestyjät osaavat noukkia yleensä siihen vanhempaan pirtaan nyansseja senhektisestä ajasta siten, että mielenkiinto säilyy maksavan yleisön mielessä; luultavasti tällöin myös oma mielenkiinto säilyy hommaa kohtaan parempana.
 
Tietysti narsismi on sellainen asia, jota täytyy ruokkia ja sitä täytyy päästä tyydyttämään; usein keinolla millä hyvänsä, valitettavasti.

Claptonhan on uhannut lopettavansa tai ainakin rajoittavansa keikkailua selvästi, koska ei kuulema ole järkeä fabuna kierrellä maailmaa kitaran kanssa.

Vanhat saavutukset eivät häviä mihinkään, mutta periaatteessa sitä on sen verran hyvä mimmonen oli viimeisin keikka/levy.
 
Toinen puoli asiasta on se, että kulttuurikonteksteissa pitäisi kyetä arvostelemaan sekä suhteessa preesensaikaan että suhteessa omaan ja myös koko alan historiaan. Tämä tietty koskee myös tuoreita artisteja.

missä kulkee se raja, jonka jälkeen vanhan starban olisi aika jäädä himaan odottamaan noutajaa ja jättää soittohommat ja etenkin live-esiintymiset reilusti nuoremmille
 
Ei missään. Sen sijaan silloin kun musiikissa ei enää oo sitä näyttämisen kipinää, muuttuu niin levyjen kuin keikkojenkin luonne olennaisesti, ja tää on tosiasia joka pitää hyväksyä. Sitten mitataan eri puntarilla.
 
Epäilen, ettei Juice Leskinen olisi kymmenellä viime levyllään noussut yleisön suosikiksi, saati saavuttanut tuota taatasillanpäämaista status quo'taan. Mitä sen on väliä, kunhan keikoilla kuullaan sekä Syksyn sävel että Pilvee?
 
Mutta jos hommassa pysyy vire, ei ole mitään syytä lopettaa. Käyhän se ukkokoti-ikäinen puolihullu Hawkwind-fonistikin Suomessa soolokeikoilla, tuuttailee torvellaan Silver Machinea ja muuta. Aina on yleisöä, vaikka esityksen luonne ja arsenaali (soolofoni ja yleisön taputukset) tuskin kovin täyspainoista settiä sallii.

Epäilen, ettei Juice Leskinen olisi kymmenellä viime levyllään noussut yleisön suosikiksi, saati saavuttanut tuota taatasillanpäämaista status quo'taan. Mitä sen on väliä, kunhan keikoilla kuullaan sekä Syksyn sävel että Pilvee?
 
Näin on. John Kaykin kiertää edelleen todella ahkerasti Steppenwolfeineen prätkätapahtumissa ja muualla, myös ulkomailla. Äijä nauttii hommistaan ja yleisö diggaa, kun saa kuulla Born to be wildin ja Magic carpet riden juuri hänen esittäminään. Siinä vaiheessa se kait on sitten syytä lopettaa, kun kysyntä ja tarjonta eivät enää kohtaa toisiaan.

Asia erikseen on sitten että kannattaako jonkun ikivanhan bändin tehdä come back... Tyyliin Sex Pistols.

Asia erikseen on sitten että kannattaako jonkun ikivanhan bändin tehdä come back... Tyyliin Sex Pistols.
 
Kun on tarpeeksi kahisevaa pöydässä, se kannattaa. Niin tässäkin tapauksessa.

Eivät kaikki tota juttua huvikseen varmastikaan tee. Jos on vuosikymmeniä soittamalla hankkinut elantonsa, on varmasti aika vaikea siirtyä johonkin perushommiin. Toisaalta ei saisi jatkaakaan kun jonkun saatanan valittavan toukohousun "mielikuva idolistaan pirstoutuu" kun ei vedäkään enää 60-luvun malliin. Ei käy vanhoja starboja kateeksi.

Maksava yleisö sen ratkaisee.

Maksava yleisö sen ratkaisee.
 
Nimenomaan näin.

Niin kauan huvittaa. Ei se kenestäkään muusta ole kiinni.