Kitarat: kitarakamat ›

Pitkään sähkökitaroissa oli 21 tai 22 nauhaa vakiona, sillä 21- tai 22-nauhaisessa kitarassa kaulamikki voitiin kiinnittää paikkaan, joka arvioitiin ääniominaisuuksien kannalta parhaaksi. Tony Iommi taisi olla ensimmäisiä, joka yritti saada isolta firmalta enemmän nauhoja sähkikseensä (24, sillä hänen sormillaan ei ollut helppoa aina venyttää yläoktaaviin), mutta Gibson oli tuohon aikaan tyly: "Sorry, we don't do 24 fret necks." Tony joutui teettämään itsellensä custom-kitaran englantilaisessa pikkupuodissa.
 
24-nauhaiset tulivat varsinaisesti muotiin Jacksonin superstrato-konseptin myötä, ja vielä pidemmällä 2,5 - 3 oktaavin kaulalla varustetut kitarat niihin aikoihin, kun suuret tilusankarit Yngwie Malmsteen ja Steve Vai olivat tekemässä läpimurtoaan. Muistan, kuinka itsenikin teki silloin mieli jotain 30-nauhaista, vaikka lopulta sitten jouduinkin tyytymään "vain" 24 nauhan Jacksoniin (joka minulla on yhä, ja se onkin kitaroistani ainoa kelluvatallainen).
 
Teknisiä ongelmia noissa kitaroissa oli lähinnä 2:
1) Eipä jäänyt paljon tilaa mikeille. Jo 24 nauhaa aiheutti sen, että kaulamikkiä ei voinut sijoittaa optimaaliseen paikkaansa, ja jossain 30- tai 36-nauhaisessa kaulamikkiä ei käytännössä ole ollenkaan (30-nauhaisen "kaulamikki" on oikeastaan keskimikki). Pelkällä tallamikillä varustettu kitara on aika monotoninen soitin.
2) Ylimmät nauhat olivat niin helkkarin tiheässä, että aikuisen miehen sormilla niillä ei voinut soittaa järkevästi. Steve Vailla oli jokin 30-nauhainen, josta hän sanoi, että pystyi soittamaan ylimmillä nauhoilla ainoastaan sormenkynsillä.
->Lopputulos oli siis se, että lisänauhoista saatu hyöty ei ollut verrannollinen niistä maksettuun hintaan.
 
Steve Morse on muutoin tehnyt mielenkiintoisen kompromissin jossain omassa custom-kitarassaan: hän toisaalta haluaa enemmän kuin 22 nauhaa, mutta ei halua luopua kaulamikistä tai edes siirtää sitä yhdellä millillä. Niinpä hänen customissaan on 23 nauhaa!