Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Sori vaan mutta mun mielestä toi on vähän perätön väite, sillä kyllä death metal orkesterit ovat aina
tehneet kovia levyjä riippumatta deathin suorituksista.
 
Suffocationin Effigy of the Forgotten, vuodelta -91. Tämä levy ilmestyi siis samana
vuonna kun Human, mutta yhtäläisyyksiä ei paljoa ole.
 
Effigy on brutaalin, siis brutaalin death metallin kantaisä,
kiistattomasti! Riffit ovat ennenkuulematonta murskaa ei siis mitään köpöjä rässiriffejä, vaan kappaleet ovat säkenöiviä
riffitulituksia, sekä myös rakenteellisesti nerokkaita. Frank Mullenin ääni on myös upeaa kuultavaa, sadat laulajat imitoivat häntä vielä tänäkin päivänä (tietoisesti tai ei).
Ryhmällä oli myös tautinen groove. Ei Human levyn grooveakaan voi silti vähätellä, koska Sean Reinert on niin loistava rumpali (harmi ettemme voineet kuulla häntä ITP:llä).
Suffocation on maailman paras!
 
Cannibal Corpsekin on aina kulkenut omia polkujaan, musiikillisesti sekä teemallisesti. Ei corpsen riffeissä ketään kopioida vaan Corpsen riffejä kopioidaan, ja runsaasti!
Miljoona myytyä levyä kertoo sen että Cannibal ei petä.
 
Kyllä Deicidekin on hieno orkesteri, jolla on komea historia ja autenttinen soundi! Kyllä Eric ja Brian Hoffman ovat hienoja sahureita!
 
Olen itsekin Death diggari ja omistan heidän tekosia, mutta vähän tylsää väittää että death olisi muita bändejä iskenyt joka kerta
suohon tuotoksillaan.
 
Puhut kyllä asiaa veliseni. Ehkä ilmaisin itseäni hivenen epäselvästi. En siis todellakaan tarkoittanut, että jokainen bändi seuraisi Deathia. Corpse on aina tehnyt omaa juttuaan kyllä. Pointtini oli ehlä enemmänkin tämä, että paljonko Corpse on kehittynyt sitten Tomb of the Mutilatedin? Ja miten Death kehittyi joka levyllä?
Uuden Corpse-levyn ostaessa tietää tasan tarkkaan, mitä saa. Ja nykyään ei saa enää mitään. Ei ole saanut sit Bloodthirstyn. Tämä siis minun mielipide. Mielikuvituksetonta paahtoa, omien riffien jatkuvaa kierrätystä Etc. Skeidaa, tylsää, ennalta-arvattavaa melkeinpä.
 
Leprosyn aikoinaan sain ensimmäisenä Death-levynä vuonna-88 ja siitä asti olen joka levyn/kassun ostanut sen ilmestyessä. Ja joka kerta kuunnellessa sitä uutta levyä, reaktio oli sama: Ei saatanan vieköön mitä kamaa?! Ja piti katsoa kannesta uudestaan, onko tämä tosiaankin sen Deathin levy?!
 
Deathin levyn ku osti, ei todellakaan tiennyt, mihin suuntaan on tällä kertaa menty. SOP Oli -98 niin pommi, etten osannut puhua hetkeen. Vokaalit olivat jälleen uudistuneet, biisit olivat jotain ....mitä ei voinut heti ymmärtää.
 
Siinä mielessä seison hehkutuksieni takana: Death teki joka levylle sellaista uutta, mitä muut bändit eivät kykene tekemään. Chuckin rima oli keskivertobiisintekijää huomattavasti korkeammalla. Mies ei tyytynyt perusratkaisuihin vaan meni äärirajoilla koko ajan. Pakotti siihen mm. DiGiorgion myös, minkä kuulee aika helposti Individualin bassoraitoja kuunnellessa.
 
Nykypäivänä ei vain tule enää vastaan bändiä, jonka joka levy olisi arvoitus. Varsinkaan vanhemman polven bändeistä.
Morbid Angel on toki aina MA, mutta tälläkin bändillä on elementit, mitä aina osaa odottaa: Kierot soolot ja uniikit saundit.
 
SOP:lla on biisi nimeltä Sound of the voice. En tiedä muista, mutta minä tipuin penkiltä perseelleni kun kuulin sen ensimmästä kertaa. Se oli just sellasta, mitä ei tosiaan osannut odottaa millekkään Deathmetal-levylle