Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Löysin sattumalta Nuclear Blastin kautta linkin Deathin sivuille ja löysin sieltä kaksi videota ja olen täysin myyty, todella potkivaa kamaa. Chuck Schuldiner(R.I.P) oli loistava kitaristi
Ajattelin tutustua Deathiin oikein kunnolla mutta kertokaapa: mistä levystä kannattaisi aloittaa Deathiin tutustuminen?

Tästäkin on ollut jo aikaisemmin juttua:
 
http://muusikoiden.net/keskustelu/p … ?c=44&t=63597&o=0&co=90

No osta Symbolic. Sen jälkeen olet varmaan sen verran kiinnostunut että mikä vaan käy.

No osta Symbolic. Sen jälkeen olet varmaan sen verran kiinnostunut että mikä vaan käy.
 
Jep. Symbolicci on hyvä alotus Deathin kuuntelijalle. Neljä viimeisintä levyä potkii kyllä kaikki rajusti. Aikaisempiin en ole niin tutustunut, mutta kyllä sieltäkin loistavaa tavaraa löytyy.

joo, symbolic on todella helmi levy. itelle se taisi olla ensimmäinen (ja viimeisimpiä, heh), joka ton tyylin musiikista on kolahtanu.
 
jos enemmän kiinnostaa, individual thought patterns ois hyvä kakkossuositus; human on kans aika menevää. siitä uudemmasta en enää tykännyt, kun tyyli vaihtui aika radikaalisti.. mut tää on taas niitä makuasioita:)

Scream Bloody Gore -87
 
Tuskin uppoaa vasta Deathiin tutusteneille ihmisille, varsinkaan, jos tutustuminen on tapahtunut teknisen Deathin parissa. Mutta tämä on kyllä täyden kympin levy. Murskaavat riffit, raivoa ja se Chuckin vokalisointi. Se pieksee vielä nykyäänkin kaikki tämänhetken vastaavat kilpailijat. Myös lyriikat kunnon gorekamaa. Ensimmäinen Deathmetal-levy, mikä on äänitetty Ns. Kaupallisesti.
 
Leprosy -88
 
Tämän kuulin vuonna -88 ja sillä tiellä ollaan vieläkin. Tästä alkaa jo kuulemaan Chuckin nerouden biisintekijänä. Kertakaikkiaan toinen toistaan upeampia klassikkoriffejä levy täynnä. Myös Chuckin toinen tavaramerkki eli loistavat lyriikat alkavat tällä levyllä nostaa päätään. Mulle SE Deathin levy, nyt ja aina.
 
Spiritual Healing -90
 
Yleiseti ottaen Deathin Ns. välilevy. Biisit hakevat muotoaan teknisen kaman ja brutaalin kaman välissä. Ehkä Deathin heikoin albumi, mutta jokaisella toisella vastaavalla orkesterilla tämä levy olisi ylivoimaisesti paras. Kertoo vain Deathin tasosta. Lyriikat loistavia, Esim. Altering the Future. Toista kitaraa vinguttaa James Murphy. Eli ensimmäistä kertaa Deathin historiassa kuullaan loistavia sooloja muustakin kitarasta kuin Chuckin.
 
Human -91
 
Tässä levyssä yhdistyy deathmetallin rankkuus ja teknisyys täydellisesti. Nykyaikaisen deathmetallin yksi tärkeimmistä paalukivistä. Aloitusbiisi " Flattening of emotions" Vie jalat alta joka kerta. Maailman raskain biisi. Mukana myös Deathin ehkä tunnetuin viisu Suicide Machine ja Lack of Comprehensive. Lyriikat pelkkää timanttia, samoin soolot. Toisessa kitarassa siis tällä kertaa Paul Masvidal. Tunnetaan myös edesmenneestä Cynic-orkesterista. Sama orkesterin mies rummuissa eli Sean Reinert. Bassossa ensimmäistä kertaa Saduksen Steve DiGiorgio.
Tämä levy on deathmetallia parhaimmillaan.
 
Individual Thought Patterns -93
 
Deathin teknisen musiikin urahuippu. Biisit ovat vaikeita soittaa mutta kuulostavat helpoilta. Rummuissa Gene " Tuhatkäsi" Hoglan, kitarassa Andy Laroque ja bassossa itse Steve DiGiorgio. Tällä levyllä on maailman hienoimmat bassokuviot. Tältä basson pitää metallissa kuulostaa. Ns. Superkokoonpano tällä levyllä siis ja jälki on sen mukaista. Toinen toistaan hämmästyttävimpiä biisejä, joihin ei ajan hammas kykene. Tunnetuin levyn biisi ehkä The Philosopher. Lyriikat, jälleen kerran, silkkaa namua.
 
Symbolic -95
 
Tälle levylle biisit ovat ehkä hivenen yksinkertaistuneet verrattuna edelliseen levyyn. Toki, puhutaan edelleen Deathista eli ei näitä biisejä soita kukaan amatööri. Puhdas tappolevy. Avausraita Symbolic kertoo pelin hengen ja pelihän on deathmetal. Ei voi kuin ihmetellä, mistä Chuck aikoinaan ammensi ideansa näihin tapporiffeihin. Rummuissa edelleen Tuhatkäsi-Hoglan. Kitarassa joku tuntematon Chuckin koulukaveri ylä-asteelta. Tarina kertoo, että Chuck etsi kuumeisesti kitaristia, muisti tämän hepun kouluajoiltaan ja päätti vain soittaa. " Moro, täällä Chuck. Olis nauhotukset edessä, soitatko vielä kitaraa? Hyvä. Tule studioon soittamaan!". . Ja mies tuli. Vallan persoonallisella tyylillä soolot soittaakin, mikä on vain hyvä asia.
Kuten Human, myös todellinen merkkipaalu
 
The sound of perseverance -98
 
Jos joku levy ilmestyessään löi mua turpaan ensi kuuntelulla, se on tämä. Käsittämättömät rumpuintrot, Chuckin kitarataiturointi, riffi liikkeelle ja sit....Chuckin ääni?! Meinasin tuolilta tippua:" Jumalauta?! Onko toi Schuldiner?!". Chuckhan se ja miehen ääni on tällä levyllä parasta antia sit Scream Bloody Goren. Käsittämättömän vihaista tulkintaa, mistä paras esimerkki levyn tunnetuin biisi, jo legendan statukseen Lahdessa noussut " Spirit Crusher". Sitä kertosäettä... Ja tältä levyltä löytyy siis se Judas Priestin Painkiller-cover. Suosittelen kaikille Priestin ystäville, Chuckin tulkinta ei jätä ketään kylmäksi...
Tämä on kunnianhimoisin Deathin levy ITP:n kanssa. Progea paikoitellen mutta Chuckilla oli käsittämätön kyky saada vaikeimmatkin biisit toimimaan. Mutta kyllä tämä levy vaati muutaman kuuntelun avautuakseen. Eli vaikein Deathin levy oli itselleni. Mutta paranee vieläkin, tänä päivänä, joka kuuntelulla.
Chuck jälleen etsi muusikkoja tälle levylle. Rumpali löytyi seuraavasti: Chuck oli istunut paikallisessa kahvilassa sumpilla, lukien Metal Hammeria samalla. Mr. Christy oli kävellyt sisään, huomannut Chuckin ja kysynyt välittömästi:" Olet Chuck Schuldiner? Etsit kuulemma rumpalia? Tässä olisi yksi.". Mr. Schuldiner oli luonnollisesti hivenen hymyillyt itsekseen tyyliin " Ai sä vaan tuut ja soitat meidän kaikki biisit tosta vaan". Noh, biisilista sovittiin, paikka sovittiin, Etc. Näissä reeneissä Chuck oli kuulemma muutaman minuutin soiton jälkeen vain katsonut taakseen kohti Richard Christya ja ajatellut" ei jumalauta mikä rumpali?!". Ja näin siis Mr. Christy sai pestin. Itsevarmuus ei ole aina pahasta.
 
Death oli käsittämättömän kova bändi. Aina, kun muut bändit luulivat julkaisseensa jotain kovaa ja innovatiivista, tuli ulos uusin Death-tuotos, mikä palautti aina kaikki muut lähtöpisteeseen. Chuck teki, muut seuras. Poikkeuksena, ainoana sellaisena, Morbid Angel.
 
Valitettavasti se menee aina niin, että pientä ydinryhmää lukuunottamatta juuri kukaan ei löydä bändiä vasta kuin sen kuoleman jälkeen. Niin myös tässäkin tapauksessa. Mutta hyvä että ihmiset löytää edes joskus. Musiikki ei kuole koskaan. Ja jos joku ei tiedä, Chuck siis kuoli aivokasvaimeen vuonna 2001, 13.12. Mies oli syntynyt -67 eli hivenen päälle kolmikymppisenä tuli kuolema. Pitkän taistelun jälkeen. Oli jo kuulemma toipumassa mutta sit tuli noutaja nimeltään viikatemies eli Death. Ironista melkein...Voin sanoa, että silloin Mr. Lappis oli herkkä, otti kännit ja tirautti Torven tiskillä kännissä kyyneleen Chuckin muistolle.
Nimim. Fani sice -88
 
Rest in peace Chuck. Hail To GOD!
 
Tuollaisen tekstin kirjoitelin Rautaneito-com:iin. Toivottavasti antaa jotain osviittaa

Kiitos Lappis loistavasta tietopaketista, taitaa jätkällä olla Deathin vaiheet aika hyvin hallussa? eiköhän tällä pääse Deathin makuun.
 
R.I.P Chuck

Onko joku muuten kuullut Mokoman version Deathin Open Gasketista? Löytyy mm. Tuska kooste 2003selta Mielestäni suht onnistunut cover biisi. Sanat on pystytty kääntämään suomeksi suht kivuttomasti.

Kiitos Lappis loistavasta tietopaketista, taitaa jätkällä olla Deathin vaiheet aika hyvin hallussa? eiköhän tällä pääse Deathin makuun.
 
R.I.P Chuck
 
Noh...-88 vuodesta on bändiä seurattu. Näin tietokoneaikaan informaatiota löytää vielä helposti, verrattuna tuonne 90-luvun alkuun.
www.emptywords.org
 
Viralliset Deathin ja Control Deniedin kotisivut. Löytyy musavideot ja kaikkea mahdollista sälää Deathista ja Chuckista. sivuja mukana ylläpitämässä Chuckin äiti, Jane Schuldiner. Suosittelen

Minäkin olen vasta tutustunu bändiin. The Sound Of Perseverancen kautta.

Tuolta Emptywordsistä löytyi tiedot kiertueesta vuodelta -91 joka oli varmaan aika saakelin mahtava:
 
Death
Napalm Death
Cannibal Corpse
Pestilence
Dismember
 
Saatana kun olisin ollut paikalla!

Death
Napalm Death
Cannibal Corpse
Pestilence
Dismember
 
Saatana kun olisin ollut paikalla!
 
Toi ois ollu ihan suatanan kova. Varsinkin Death, CC ja Pestilence.

En koko sepustusta jaksa tänne kopioida, mutta laitan nämä linkit tähänkin keskusteluun, jos joku asiasta kiinnostunut ei tajua toisesta ketjusta katsella.
 
The Sound of Perseverance (1997) -> http://www.sonosmetallicos.net/arvostelut.php?action=show&id=565
Symbolic (1995) -> http://www.sonosmetallicos.net/arvostelut.php?action=show&id=564
Individual Thought Patterns (1993) -> http://www.sonosmetallicos.net/arvostelut.php?action=show&id=563
Human (1991) -> http://www.sonosmetallicos.net/arvostelut.php?action=show&id=562
Spiritual Healing (1990) -> http://www.sonosmetallicos.net/arvostelut.php?action=show&id=561
Leprosy (1988) -> http://www.sonosmetallicos.net/arvostelut.php?action=show&id=560
Scream Bloody Gore (1987) -> http://www.sonosmetallicos.net/arvostelut.php?action=show&id=559
 
Siinä tukku eilen kirjoittamiani levyarvioita Deathin levyistä. Aika hyvin noissa ilmenevät omat suosikkini, jonkinlaista pinnallista historiaa ja tyylisuuntien muutoksia. Aina kannattaa kuitenkin muistaa, että korvat kuulevat asioita niin eri tavoin, jolloin tietyt asiat saattavat yllättää kaikesta huolimatta.

Olen valaistunut! Olen nähnyt valon!
 
Eilen lampsin levykauppaan (olin aiemmin kuullut pelkästään SBG-levyä) ja pyysin saada kuunnella Individual Though Patternsia. Levy soittimeen ja leukani loksahtivat auki; jumalauta, voiko tällaistä musiikkia olla, kaikki on täydellistä. Saatanallista taituruutta ja riffejä, jotka ovat silkkaa neroutta. Bändi, jota olen kauan etsinyt, löytyi.
 
Tulee pikaisiin hankintaan bändit muutkin levyt. :)
 
R.I.P Chuck

Death oli käsittämättömän kova bändi. Aina, kun muut bändit luulivat julkaisseensa jotain kovaa ja innovatiivista, tuli ulos uusin Death-tuotos, mikä palautti aina kaikki muut lähtöpisteeseen. Chuck teki, muut seuras. Poikkeuksena, ainoana sellaisena, Morbid Angel.
 
Sori vaan mutta mun mielestä toi on vähän perätön väite, sillä kyllä death metal orkesterit ovat aina
tehneet kovia levyjä riippumatta deathin suorituksista.
 
Suffocationin Effigy of the Forgotten, vuodelta -91. Tämä levy ilmestyi siis samana
vuonna kun Human, mutta yhtäläisyyksiä ei paljoa ole.
 
Effigy on brutaalin, siis brutaalin death metallin kantaisä,
kiistattomasti! Riffit ovat ennenkuulematonta murskaa ei siis mitään köpöjä rässiriffejä, vaan kappaleet ovat säkenöiviä
riffitulituksia, sekä myös rakenteellisesti nerokkaita. Frank Mullenin ääni on myös upeaa kuultavaa, sadat laulajat imitoivat häntä vielä tänäkin päivänä (tietoisesti tai ei).
Ryhmällä oli myös tautinen groove. Ei Human levyn grooveakaan voi silti vähätellä, koska Sean Reinert on niin loistava rumpali (harmi ettemme voineet kuulla häntä ITP:llä).
Suffocation on maailman paras!
 
Cannibal Corpsekin on aina kulkenut omia polkujaan, musiikillisesti sekä teemallisesti. Ei corpsen riffeissä ketään kopioida vaan Corpsen riffejä kopioidaan, ja runsaasti!
Miljoona myytyä levyä kertoo sen että Cannibal ei petä.
 
Kyllä Deicidekin on hieno orkesteri, jolla on komea historia ja autenttinen soundi! Kyllä Eric ja Brian Hoffman ovat hienoja sahureita!
 
Olen itsekin Death diggari ja omistan heidän tekosia, mutta vähän tylsää väittää että death olisi muita bändejä iskenyt joka kerta
suohon tuotoksillaan.

Olen valaistunut! Olen nähnyt valon!
 
Sama täällä, tosin minun valaistumiseni tapahtui Symbolicin kautta. "No tuossahan on nyt sen Deathin levy, otetaanpa matkaan". Se oli hyvä päivä.
 
Tulipa kyllä hyvään saumaan tämä Death-keskustelu, meinasin tulla itse aloittamaan sen, mutta eipä tarvinnutkaan.

Tuolta Emptywordsistä löytyi tiedot kiertueesta vuodelta -91 joka oli varmaan aika saakelin mahtava:
 
Death
Napalm Death
Cannibal Corpse
Pestilence
Dismember
 
Saatana kun olisin ollut paikalla!
 
Oliko tämä se kiertue, jonka bändi Terry Butlerin johdolla veti ilman Chuckia? Jenkkeihin palattuaan Death olikin sitten yhden miehen bändi...

Oliko tämä se kiertue, jonka bändi Terry Butlerin johdolla veti ilman Chuckia? Jenkkeihin palattuaan Death olikin sitten yhden miehen bändi...
 
Tämä oli Pohjois-Amerikan kiertue. Keskittyi ilmeisesti lähinnä Kanadaan, joskus sen vuoden joulun tienoilla. Death oli kyllä aina yhden miehen bändi, Chuck hajoitti ja kasasi sen uudelleen kerran jo demoaikoina.

Scream Bloody Gore -87
 
Tuskin uppoaa vasta Deathiin tutusteneille ihmisille, varsinkaan, jos tutustuminen on tapahtunut teknisen Deathin parissa. Mutta tämä on kyllä täyden kympin levy. Murskaavat riffit, raivoa ja se Chuckin vokalisointi. Se pieksee vielä nykyäänkin kaikki tämänhetken vastaavat kilpailijat. Myös lyriikat kunnon gorekamaa. Ensimmäinen Deathmetal-levy, mikä on äänitetty Ns. Kaupallisesti.
 
Leprosy -88....
 
Hienoa hehkuttelua! Taidan tsekata nuo Deathin myöhemmät levyt vaikken mikään örinän ystävä olekaan.Painoin plussaa.